Rakkauden ylistys

Sain viimein luettua Alain Badioun lyhyen kirjan (paremminkin haastattelun) nimeltä In Praise of Love (2012). Olin minä siihen joskus aiemminkin jo tarttunut, mutta ehkä oletin löytäväni siitä jotain poliittisesti kiinnostavaa ja petyin. Kun sitten aloin lukemaan sitä sellaisenaan, niin huomasin, että sen politiikkaa käsittelevä osio olikin ehkä kaikista tylsin koko kirjassa. Näin paljon lukukokemukseen voi vaikuttaa se, millä tavalla siihen suhtautuu. 

Kirjan ensimmäiset sivut tuovat mieleen erään lainauksen Robert Frostilta, joka kirjoitti: “Äidiltä vie parikymmentä vuotta tehdä pojasta mies, ja sitten toinen nainen tekee hänestä hupsun parissakymmenessä minuutissa.” Badiou näet esittää kirjan alussa, että on olemassa sellainen stereotyyppinen hahmo kuin rakastunut filosofi, jonka stoalainen tyyneys ja tarkoin harjoiteltu epäluottamus intohimoa kohtaan haihtuvat taivaan tuuliin, kun huoneeseen astuu kaunis nainen ja valloittaa hänen mielensä. (Badiou 2012,1). Rakkaus kirjoittaa maailman uusiksi. 

Mitkä sitten olivat kirjan mielenkiintoisimmat annit? Esittelen niistä muutaman. Eräässä kohtaa Badiou päätyy esittelemään Lacanin ajatusta, ettei ole olemassa seksuaalista suhdetta. Seksissä ihminen on todellisuudessa suhteessa vain itseensä toisen välittämänä. Mitä taas tulee rakkauteen, se ei ole tämän “suhteen” naamio, vaan rakkaus tulee korvaamaan tuon ei-suhteen. Rakkaus pyrkii lähestymään toisen olemusta eikä vain olemaan mielihyvää, joka lopulta on vain jokaisen oma. Rakkaus ei ole vain kuvitteellinen kerros maalattuna seksin ylle. (Badiou 2012, 19.) Myöhemmin kirjassa Badiou kyllä korostaa, että seksuaalinen kanssakäyminen on olennainen osa rakkautta (sen prosessia?) ja se erottaakin sen suhteena esimerkiksi ystävyydestä. Mielestäni Badiou tekee kuitenkin hyvin koko kirjan mitan, että hän päätyy puolustamaan rakkautta sitä vulgaaria näkemystä vastaan, että se olisi pelkkä illuusio, jonka varassa laji pyrkii lisääntymään tai että se olisi vain eräs nautinnon muoto. Onkin ilo lukea tekstiä, joka pyrkii puolustamaan rakkautta maailmassa, jossa kyllä puhutaan lakkaamatta rakkaudesta, mutta se latistetaan lähes joksikin “eläimelliseksi” tai siitä tehdään kliinistä. Rakkaus pyritään puhdistamaan siitä tekijästä, joka tekee siitä rakkauden: sattumasta. Tästä kertovat, kuten Badiou tähdentää, erilaiset deittisivustot, joihin ihmiset syöttävät tietojaan ja olettavat löytävän näin itselleen sopivan kumppanin. 

Badiou kuvaakin, miten rakkaus alkaa aina kohtaamisella, johon hän liittää kvasi-metafyysisen käsitteen, tapahtuman. Tapahtuu jotain, mikä ei suoraan ole tulosta asioiden järjestyksestä. Rakkaus on “yllätys”. Tältä pohjalta rakkaus voi alkaa elää ja kukoistaa. Olennaista on, että kyse on eräänlaisesta maailman synnystä, jossa maailmaa ei katsota enää yhden vaan kahden näkökulmasta. (Badiou 2012, 28-29.) Mutta Badiou ei anna itsensä tarrautua rakkauteen sen pelkässä äärimmäisen romanttisessa mielessä. Hänen mukaansa rakkaus on ennemmin eräänlainen sitkeä seikkailu, joka on yhtä aikaa rakennelma, joka kestää. Hänen mukaansa aito rakkaus on jotain sellaista, mikä selviää ajan, paikan sekä maailman esittämistä monista haasteista. (Badiou 2012. 32.) Mutta tuo kummallinen sattuma pitää muuttaa kohtaloksi ja se onnistuu rakkauden tunnustuksella, joka saattaa ihmiset yleensä ramppikuumeen partaalle. (Badiou 2012, 2012, 43-44.) 

Kenelle sitten suosittelisin tätä vain 104 sivun mittaista kirjaa? Luultavasti ihan kenelle tahansa. Koskettaahan se jotain sellaista, mikä on todellakin erityistä ihmiselle eikä koskaan ole turha pysähtyä sellaisten asioiden äärelle, jotka otamme ehkä liiankin itsestäänselvinä. 

Lähteet:

Badiou Alain 2012. In Praise of Love. Serpent’s Tail. Lontoo.

Lyhyesti kuolemasta

Tiedämme hyvin, että usein ihminen, joka toivoo omaa kuolemaansa, toivoo oikeastaan vain mahdollisuutta elää todella. Halussa elää, ja sen kohdatessa onnettomuutensa, herää kuolemantoive. Kuolemalla ja halulla elää on muitakin yhtymäkohtia. G.K. Chesterton on tunnetusti todennut rohkeudesta, että rohkeus sisältää jotain äärimmäisen ristiriitaista. Hänen mukaansa rohkeus on voimakasta halua elää, joka ottaa muodokseen valmiuden kuolla. (Chesterton 1986, 297.) Pidänkin tästä Chestertonin määritelmästä, koska nykyisin rohkeus aivan liian usein yhdistetään uskallukseen. Ihmisiä kehutaan aivan liian usein rohkeudesta. Se, että minä tai joku muu uskallan tehdä jotain ei tee teosta vielä rohkeaa, jos se ei pidä sisällään tätä kummallista ristiriitaisuutta. Tämä ei tietenkään poista uskaltamisen omaa arvokkuutta, mutta ihmisen ei tulisi kovin herkästi pitää itseään rohkeana. Toisinaan jotkut näet vain kehtaavat, mutta vakuuttavat itselleen ja muille olevansa rohkeita. 

Toisaalla Chesterton kirjoittaa sotilaasta ja siitä, minkä puolesta hän on valmis kuolemaan. Hän toteaa sen selvyyden, että yksikään ihminen ei ole valmis kuolemaan käytännöllisen politiikan nimissä. Aivan kuten kukaan ei ole valmis kuolemaan saadakseen siitä maksun itselleen. Se mikä aloittaa sodat, on eri asia kuin se, mikä pitää niitä yllä. Kaikessa on merkityksellistä se, mitä sotilas ajattelee elämästä ja kuolemasta. (Chesterton 2012. 105.)  Mikä on siis suhteemme kuolemaan – kun sitä ei käsitetä pelkkänä päätepysäkkinä – ratkaisee paljon siitä, mihin ihminen on kykeneväinen. 

Mutta onpa kuolemalla yhteytensä rakkauteenkin. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, miten täydellinen rakkaus tarkoittaa sitä, että on valmis kuolemaan veljensä puolesta. Jos ihminen on valmis antamaan oman henkensä veljiensä puolesta, on rakkaus hänessä täydellistä. (Augustinus 2016, 107.) Eikö tällöin rakkaus ole rohkeutta? Emmekö aiemmin havainneet, miten rohkeus ottaa muodokseen valmiuden kuolla? Mutta ehkä rakkaus on menettänyt tänä päivänä merkitystään, jotta tämä yhteys olisi täysin selvä. Nykyään on muotia kehottaa toisia rakastamaan enemmän, mutta mielestäni kyse on aivan liian usein mielihyvästä eikä sellaisesta syvällisestä tunteesta, jossa ihminen todella olisi valmis kuolemaan toisen puolesta. 

Kenties edeltävä pohdinta antaa meille  mahdollisuuden lukea vihkitilaisuudessa tunnetun kysymyksen uudella tavalla. Kysymyshän menee näin: “Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, –, tahdotko ottaa –:n aviovaimoksesi/aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Mitä, jos tällä tarkoitetaan, että jos et ole valmis menemään kuolemaan asti toisen puolesta, niin rakastatko todella? Näin ajateltuna kyse ei ole vain erottavasta kuolemaa koskevasta hetkestä, vaan lupauksesta kohdata aina itse kuolema.  Oletko siis valmis menemään lupauksen kanssa loppuun asti?

Elämän ja kuoleman kysymys pohdituttaa minua myös poliittisesti. Jos emme maallistuneessa yhteiskunnassa ole enää langenneita enkeleitä vaan pelkkiä apinoita, miten saavuttaa mitään ylevää? Miksi tehdä yhtään mitään? Miksi välittää mistään? Miksi kukaan osoittaisi rohkeutta tai rakkautta? Ehkä siksi me osoittammekin nykyisin vain uskallusta ja nautintoa. Kuoleman ei tohdita antaa liittyä yhtälöön tässä elämää juhlivassa maailmassa, joka päätyy latistamaan sen kaikkialla pelkäksi kuvaksi. 

Lähteet:
Augustinus 2016. Kaikki rakkaudesta. Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Kirjapaja. Helsinki.
Chesterton G.K. 1986. Orthodoxy. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.
Chesterton G.K. 2012. The Everlasting Man. Numen Books.

Paholaiset ja tähtitaivas

Chesterton on kirjoittanut, miten alkukirkko kutsui pakanoiden jumalia paholaisiksi. Hän jopa esittää, että alkukirkko oli täysin oikeassa näin tehdessään: olipa pakanoiden jumalten synnyn takana, mikä tahansa luonnollinen uskonto, olivat niiden pyhäköt nyt täynnä paholaisia. Pan oli pelkkää paniikkia ja Venus ei mitään muuta kuin veneerinen pahe. (Chesterton 1986, 41.) Ei toki Chesterton ole mitenkään neutraali omissa kirjoituksissaan. Olihan hän harras katolilainen. Kuitenkin hän oli uskoakseni jonkin jäljillä väittäessään, että antiikin ihmiset kaipasivat uutta taivasta ja uutta maata, koska katsoivatpa he minne tahansa, niin aina tähtiä myöten olivat heidän tarinansa niihin kirjoitettuja. Chesterton pohtikin, miten nämä ihmiset voisivat koskaan oppia mitään from the love of birds and flowers after the sort of love stories that were told of them? (Chesterton 186, 40.) Mutta tahdon viedä saman järkeilyn meidän aikaamme. Emmekö mekin ole kyllästyneet oman “tähtitaivaamme” tarinoihin? Emmekö mekin kaipaa uutta taivasta ja uutta maata? Kysymys on vain astetta vaikeampi. Onhan Jumala kuollut. Tähtitaivaamme ei niinkään ole täynnä samaa toistuvaa tarinaa, vaan ennemmin täydellinen tarinoiden sekasotku. Maailmastamme puuttu kehykset.  

En halua tässä kuulostaa radikaalilta, joka etsii kaikkeen syylliseksi kapitalismin, mutta tahdon kuitenkin tehdä erään huomion. Kapitalismin kauneus ja kauheus kenties tiivistyykin tässä maailman täydellisessä haihtumisessa, sotkeentumisessa. Kirjoittivathan Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa, että kaikki mikä on kiinteää, haihtuu ilmaan. Todellinen poliittinen kysymys nouseekin esiin siinä, miten tässä “haihtuvaisuuden” ympäristössä poliittisen liikkeen tulisi toimia. Osa liikkeistä on päättänyt mennä sen kanssa loppuun asti, mutta se tuntuu monesti osoittautuvan vain reitiksi hulluuteen. Tietyt yhteiskunnalliset tahot pyrkivät taas menemään kohti menneisyyttä ja pystyttämään vanhat tähtikartat. Selvästi suurin osa ei kuitenkaan tiedä, mihin päänsä kallistaisi. Meidän olisikin syytä alkaa pohtimaan, millaisia paholaisia asuu meidän pyhäköissämme. Jos oli Pan muuttunut pelkäksi paniikiksi, on nyt kapitalismi muuttunut monen kohdalla pelkäksi kapitulaatioksi. Olipa siis kapitalisminkin perimmäinen syy miten luonnollinen tahansa, on se muuttunut jumalasta paholaiseksi. 

Rosa Luxemburg kirjoitti aikanaan, miten vaihtoehdot ovat sosialismin ja barbarismin väliltä. Olen ymmärtänyt, että hän näki tietyn hetken ratkaisevana. Sosialismi ei ollut vääjäämättömyys, vaan vaihtoehto barbarismille. Kapitalismin kuolema sellaisenaan ei tarkoita kehitystä, vaan se avaa tämän vaihtoehdon. En tosin ole vakuuttunut siitä, että sosialismi (sellaisena kuin se “klassisesti” tunnetaan) olisi vaihtoehto barbarismille, mutta jokin vaihtoehto olisi keksittävä. Talous ei suinkaan palvele enää ihmistä, vaan ihminen taloutta ja uudenlaiset autoritäärisen talousjärjestelmän piirteet alkavat nousta (katson tässä mm. Kiinaan). Kenties on kliseetä mainita, mutta myös sotakoneistot tuntuvat olevan taas kasvavassa liikkeessä. Ehkä me olemme saavuttamassa pistettä, jossa pitäisi valita barbarismi tai… Mutta mikä? Jos työväenliikettä voikin jostain syyttää, niin siitä, ettei se ymmärtänyt tämän tapahtuman saapumista. Joko se oli täysin antautunut ajatukselle kapitalismin ikuisuudesta tai vaihtoehtoisesti sen vääjäämättömästä kehityksestä sosialismiksi. En usko, että kumpikaan vaihtoehto on tosi, ja nyt alkaa olla jo kiire löytää vaihtoehto. Kuka onnistuukaan asettamaan kehykset tähtitaivaallemme?

 

Lähteet:

Chesterton G.K 1986. St. Francis of Assisi. Teoksessa Collected Works Volume II. Ignatius Press. San Francisco. s. 32-133