Paholaiset ja tähtitaivas

Chesterton on kirjoittanut, miten alkukirkko kutsui pakanoiden jumalia paholaisiksi. Hän jopa esittää, että alkukirkko oli täysin oikeassa näin tehdessään: olipa pakanoiden jumalten synnyn takana, mikä tahansa luonnollinen uskonto, olivat niiden pyhäköt nyt täynnä paholaisia. Pan oli pelkkää paniikkia ja Venus ei mitään muuta kuin veneerinen pahe. (Chesterton 1986, 41.) Ei toki Chesterton ole mitenkään neutraali omissa kirjoituksissaan. Olihan hän harras katolilainen. Kuitenkin hän oli uskoakseni jonkin jäljillä väittäessään, että antiikin ihmiset kaipasivat uutta taivasta ja uutta maata, koska katsoivatpa he minne tahansa, niin aina tähtiä myöten olivat heidän tarinansa niihin kirjoitettuja. Chesterton pohtikin, miten nämä ihmiset voisivat koskaan oppia mitään from the love of birds and flowers after the sort of love stories that were told of them? (Chesterton 186, 40.) Mutta tahdon viedä saman järkeilyn meidän aikaamme. Emmekö mekin ole kyllästyneet oman “tähtitaivaamme” tarinoihin? Emmekö mekin kaipaa uutta taivasta ja uutta maata? Kysymys on vain astetta vaikeampi. Onhan Jumala kuollut. Tähtitaivaamme ei niinkään ole täynnä samaa toistuvaa tarinaa, vaan ennemmin täydellinen tarinoiden sekasotku. Maailmastamme puuttu kehykset.  

En halua tässä kuulostaa radikaalilta, joka etsii kaikkeen syylliseksi kapitalismin, mutta tahdon kuitenkin tehdä erään huomion. Kapitalismin kauneus ja kauheus kenties tiivistyykin tässä maailman täydellisessä haihtumisessa, sotkeentumisessa. Kirjoittivathan Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissa, että kaikki mikä on kiinteää, haihtuu ilmaan. Todellinen poliittinen kysymys nouseekin esiin siinä, miten tässä “haihtuvaisuuden” ympäristössä poliittisen liikkeen tulisi toimia. Osa liikkeistä on päättänyt mennä sen kanssa loppuun asti, mutta se tuntuu monesti osoittautuvan vain reitiksi hulluuteen. Tietyt yhteiskunnalliset tahot pyrkivät taas menemään kohti menneisyyttä ja pystyttämään vanhat tähtikartat. Selvästi suurin osa ei kuitenkaan tiedä, mihin päänsä kallistaisi. Meidän olisikin syytä alkaa pohtimaan, millaisia paholaisia asuu meidän pyhäköissämme. Jos oli Pan muuttunut pelkäksi paniikiksi, on nyt kapitalismi muuttunut monen kohdalla pelkäksi kapitulaatioksi. Olipa siis kapitalisminkin perimmäinen syy miten luonnollinen tahansa, on se muuttunut jumalasta paholaiseksi. 

Rosa Luxemburg kirjoitti aikanaan, miten vaihtoehdot ovat sosialismin ja barbarismin väliltä. Olen ymmärtänyt, että hän näki tietyn hetken ratkaisevana. Sosialismi ei ollut vääjäämättömyys, vaan vaihtoehto barbarismille. Kapitalismin kuolema sellaisenaan ei tarkoita kehitystä, vaan se avaa tämän vaihtoehdon. En tosin ole vakuuttunut siitä, että sosialismi (sellaisena kuin se “klassisesti” tunnetaan) olisi vaihtoehto barbarismille, mutta jokin vaihtoehto olisi keksittävä. Talous ei suinkaan palvele enää ihmistä, vaan ihminen taloutta ja uudenlaiset autoritäärisen talousjärjestelmän piirteet alkavat nousta (katson tässä mm. Kiinaan). Kenties on kliseetä mainita, mutta myös sotakoneistot tuntuvat olevan taas kasvavassa liikkeessä. Ehkä me olemme saavuttamassa pistettä, jossa pitäisi valita barbarismi tai… Mutta mikä? Jos työväenliikettä voikin jostain syyttää, niin siitä, ettei se ymmärtänyt tämän tapahtuman saapumista. Joko se oli täysin antautunut ajatukselle kapitalismin ikuisuudesta tai vaihtoehtoisesti sen vääjäämättömästä kehityksestä sosialismiksi. En usko, että kumpikaan vaihtoehto on tosi, ja nyt alkaa olla jo kiire löytää vaihtoehto. Kuka onnistuukaan asettamaan kehykset tähtitaivaallemme?

 

Lähteet:

Chesterton G.K 1986. St. Francis of Assisi. Teoksessa Collected Works Volume II. Ignatius Press. San Francisco. s. 32-133