Lyhyesti kuolemasta

Tiedämme hyvin, että usein ihminen, joka toivoo omaa kuolemaansa, toivoo oikeastaan vain mahdollisuutta elää todella. Halussa elää, ja sen kohdatessa onnettomuutensa, herää kuolemantoive. Kuolemalla ja halulla elää on muitakin yhtymäkohtia. G.K. Chesterton on tunnetusti todennut rohkeudesta, että rohkeus sisältää jotain äärimmäisen ristiriitaista. Hänen mukaansa rohkeus on voimakasta halua elää, joka ottaa muodokseen valmiuden kuolla. (Chesterton 1986, 297.) Pidänkin tästä Chestertonin määritelmästä, koska nykyisin rohkeus aivan liian usein yhdistetään uskallukseen. Ihmisiä kehutaan aivan liian usein rohkeudesta. Se, että minä tai joku muu uskallan tehdä jotain ei tee teosta vielä rohkeaa, jos se ei pidä sisällään tätä kummallista ristiriitaisuutta. Tämä ei tietenkään poista uskaltamisen omaa arvokkuutta, mutta ihmisen ei tulisi kovin herkästi pitää itseään rohkeana. Toisinaan jotkut näet vain kehtaavat, mutta vakuuttavat itselleen ja muille olevansa rohkeita. 

Toisaalla Chesterton kirjoittaa sotilaasta ja siitä, minkä puolesta hän on valmis kuolemaan. Hän toteaa sen selvyyden, että yksikään ihminen ei ole valmis kuolemaan käytännöllisen politiikan nimissä. Aivan kuten kukaan ei ole valmis kuolemaan saadakseen siitä maksun itselleen. Se mikä aloittaa sodat, on eri asia kuin se, mikä pitää niitä yllä. Kaikessa on merkityksellistä se, mitä sotilas ajattelee elämästä ja kuolemasta. (Chesterton 2012. 105.)  Mikä on siis suhteemme kuolemaan – kun sitä ei käsitetä pelkkänä päätepysäkkinä – ratkaisee paljon siitä, mihin ihminen on kykeneväinen. 

Mutta onpa kuolemalla yhteytensä rakkauteenkin. Kirkkoisä Augustinus kirjoitti, miten täydellinen rakkaus tarkoittaa sitä, että on valmis kuolemaan veljensä puolesta. Jos ihminen on valmis antamaan oman henkensä veljiensä puolesta, on rakkaus hänessä täydellistä. (Augustinus 2016, 107.) Eikö tällöin rakkaus ole rohkeutta? Emmekö aiemmin havainneet, miten rohkeus ottaa muodokseen valmiuden kuolla? Mutta ehkä rakkaus on menettänyt tänä päivänä merkitystään, jotta tämä yhteys olisi täysin selvä. Nykyään on muotia kehottaa toisia rakastamaan enemmän, mutta mielestäni kyse on aivan liian usein mielihyvästä eikä sellaisesta syvällisestä tunteesta, jossa ihminen todella olisi valmis kuolemaan toisen puolesta. 

Kenties edeltävä pohdinta antaa meille  mahdollisuuden lukea vihkitilaisuudessa tunnetun kysymyksen uudella tavalla. Kysymyshän menee näin: “Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, –, tahdotko ottaa –:n aviovaimoksesi/aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?” Mitä, jos tällä tarkoitetaan, että jos et ole valmis menemään kuolemaan asti toisen puolesta, niin rakastatko todella? Näin ajateltuna kyse ei ole vain erottavasta kuolemaa koskevasta hetkestä, vaan lupauksesta kohdata aina itse kuolema.  Oletko siis valmis menemään lupauksen kanssa loppuun asti?

Elämän ja kuoleman kysymys pohdituttaa minua myös poliittisesti. Jos emme maallistuneessa yhteiskunnassa ole enää langenneita enkeleitä vaan pelkkiä apinoita, miten saavuttaa mitään ylevää? Miksi tehdä yhtään mitään? Miksi välittää mistään? Miksi kukaan osoittaisi rohkeutta tai rakkautta? Ehkä siksi me osoittammekin nykyisin vain uskallusta ja nautintoa. Kuoleman ei tohdita antaa liittyä yhtälöön tässä elämää juhlivassa maailmassa, joka päätyy latistamaan sen kaikkialla pelkäksi kuvaksi. 

Lähteet:
Augustinus 2016. Kaikki rakkaudesta. Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Kirjapaja. Helsinki.
Chesterton G.K. 1986. Orthodoxy. Teoksessa Collected Works. Ignatius Press. San Francisco.
Chesterton G.K. 2012. The Everlasting Man. Numen Books.