Unen sanoma

Näin unta, jossa korotin ääntäni eräille ihmisille. He kun olivat saapuneet minua syyttämään. Minusta oli kuulemma tullut vain kristinuskosta ja muusta turhasta jauhava vätys. Vastasin heidän syytöksiin kuitenkin suoraan: olen valmis heti kun hekin ovat. Siirryin siis hyökkäykseen. Syytin uneni ihmisiä itseään siitä, miten he ovat unohtaneet aatteen. Syytin, miten heikosti he itse tuntevat sen asian, minkä pettämisestä minua syyttävät. Jos en olisikaan herännyt omaan raivontunteeseeni, niin olisin luultavasti luetellut useat esimerkit. Yhtä kaikki, alitajunta kai haluaa kertoa minulle jotain. 

Ryhdyin tuota untani sitten pohtimaan. Mistä nämä hahmot olivat keksineet minua alkaa petturuudesta syyttämään? Tunnenko kenties jonkinlaista oikeaa syyllisyyttä? Se on vähän niin ja näin. Ennemmin tunnen eräänlaista haikeutta sen suhteen, miten tietty matka tuntuu tulevan väkisin päätökseen. Mitä näet ns. aatteeseen tulee, niin katson olleeni sille uskollinen. Minä opiskelin niin kuin kuuluu. Opettelin tärkeimmät ja sisäistin teorian. Enkä katsonut vain menneisyyteen, kuten moni luulee aatteen miehen tekevän. Opiskelin asioiden uusimmat laidat: kapitalismin paradigman muutokset, biopolitiikan metkut, luokkakokoonpanon muutokset… Sanalla sanoen minä perehdyin todella. Menin politiikkaan niin syvälle, että se tuntui kirjoittavan sieluani jo uudelleen. Kirjoitin ja kirjoitin itsekin. Monissa paikoin väittelin ja keskustelin. Toin julki ajatteluani. Halusin rakentaa opintopiirejä, mutta niihin ilmestyi vain muutamia. Yritin kerätä “joukkoja”, mutta sain kokoon yleensä vain muutaman. Kun sellaista tekee lähes vuosikymmenen ja odottaa jotain, siinä saattaa helposti katkeroitua. Aivan sama, vaikka kaikki tuo on johdattanut minut myös moniin hyviin asioihin. 

Mikä tuo matka sitten on, joka on tulossa päätökseen? Niin, en tosiaan kirjoita enää paljoakaan teoriasta. Mutta jos minun “aatteelliset” tuttavani (muutkin kuin unissani esiintyvät mielikuvani) kuvittelevat, että olen luopunut teoriasta, ovat he väärässä. Se ei vain tällä hetkellä toimi “keihäänkärkenäni” maailmaa kohtaan. Olen näet tällä hetkellä uskoakseni sanottavani monella tapaa sanonut; eikä se valitettavasti ole johtanut suurempiin muutoksiin siellä, missä sen toivoin niin tekevän: työväenliikkeessä. Kun lähes vuosikymmenen taistelet tietyn asian puolesta, sitä väsyy jossain kohtaa. Niin sanottu sopeutuminen alkaa houkuttamaan. En kuitenkaan kutsuisi nykyistä tilannettani siksi. Katson ennemmin asioiden odottavan otollisempia aikoja. Matkan jatkumista toisena hetkenä. Tekisi mieli sanoa: olen valmis heti kun sinä olet! Nyt tavoitteeni on kuitenkin teorian osalta ennemmin tieteellinen ja politiikan osalta taas muuttua hetkeksi yhdeksi niistä harmaista tapauksista, jotka rakastavat esityslistoja. On kai ihmisen koettava sekin, miltä tuntuu tehdä politiikkaa ilman, että sitoo sitä aina isompaan päämäärään. Kirjoitusten osalta taas? Niiden kanssa jatkan ihan, miten milläkin hetkellä parhaaksi näen.

Kärsimys vailla syytä

Jobin tarina on monelle tuttu: saatana saa luvan Jumalalta koetella Jobia. Saatana näet uskoo Jobin vanhurskauden johtuvan vain siitä hyvästä elämästä, jota hän saa elää. Hänen tavoitteensa on saada Job kiroamaan Jumala. 

Mutta mistä tarinassa on oikeastaan kyse? Muun muassa Zizek käsittelee mielenkiintoisella tavalla Jobia kirjassa The Monstrosity of Christ  ja sen luvussa From Job to Christ. Vahvasti nojautuen G. K. Chestertonin ajatteluun ja hänen tekstiinsä Introduction to the Book of Job hän tekeekin muutaman hyvän huomion. Zizek väittääkin, että koko tarina olisi ensimmäisiä ideologiakriittisiä kirjoituksia. Jobin ystäväthän yrittävät löytää Jobin kärsimyksistä merkityksen, asettamaan ne niin sanotusti “kontekstiin”, mutta lopulta tiedämme, että he olivat täysin väärässä. Jokin Jobista johtuva syy heidän mukaansa kärsimyksille täytyy olla. He muistuttavat kenties niitä poliitikkoja, jotka ovat valmiita sulkemaan silmänsä ihmisten kärsimyksiltä, koska “onhan heidän kärsimystensä jollain tapaa oltava heidän oma vikansa”. Tätä teemaa ei Zizek suoranaisesti käsittele, mutta ajatus voidaan johtaa helposti. Eikö esimerkiksi toisinaan meidän työ- ja sosiaalipolitiikkamme rakennu tällaisten “ystävien” todisteluille ihmisten kärsimysten syistä. Ainakin uusliberaaleina aikoina on kovasti pyritty siirtämään kaikki kärsimysten syyt yksilön omalle vastuulle. Tämä ei toki tarkoita, etteikö monesti kärsimys ole aivan itse aiheutettua, mutta on olemassa myös kärsimystä, jolle ei ole syytä tai syy on jokin vallan toinen kuin virallinen selitys.

Kenties pelottava vastaus koko tarinaan onkin, että kärsimyksellä ei lopulta ollut mitään todellista syytä. Ei Jumala anna Jobille vastausta hänen kärsimyksistään, vaan päätyy kertomaan omasta työstään. Kuten Zizek kirjoittaa, Jumala ratkaisee arvoituksen syrjäyttämällä sen vielä radikaalimmalla arvoituksella. Hän siirtää arvoituksen Jobin mielestä “asiaan itseensä” ja asettuu hänen rinnalleen hämmästelemään luodun maailmankaikkeuden kaoottista hulluutta. Heti perään Zizek lainaa Chestertonia, joka omassa tekstissään kirjoittaa, miten Jumala ei siis suinkaan todista, että maailma olisi selitettävissä, vaan että maailma on paljon kummallisempi paikka kuin Job voi edes ajatella. Zizek jatkaa, että tämä on juuri oikeanlainen analyyttinen interventio: Jumala ei tarjoa suoraa vastausta, vaan lisää asiaan eräänlaisen aksentin. (Zizek 2009, 53.) 

Myös Terry Eagleton on käsitellyt Jobia mielenkiintoisella tavalla. Myös hänelle kysymys kärsimyksestä ja sen merkityksettömyydestä on tärkeä. Hän tekeekin huomion, miten erilaisten katastrofien keskellä voidaan löytää joukko ihmisiä, jotka pitelevät kylttejä, joihin on isolla kirjoitettu miksi. Eagleton korostaa, etteivät nämä ihmiset ole etsimässä suinkaan faktuaalista selitystä. Sen he tietävät monesti jo aivan hyvin. He ennemmin osoittavat kysymyksensä maailmalle. Aivan kuin maailmasta puuttuisi jokin järki, logiikka. Se on reaktio asioiden järjettömyyttä kohtaan. (Eagleton 2010. 131.) Voisi kai sanoa, että asiat vain tapahtuvat ja juuri se on se eräänlainen ongelma. Eivät ihmiset saa aina ansionsa mukaan. Pahat voivat elää pitkän ja yltäkylläisen elämän kun taas kiltti pieni lapsi voi sairastua kuolettavasti. Silloin todellakin herää kysymys maailman järjellisyydestä. Silloin me kaikki todellakin pohdimme kuin Job. Tai toivottavasti kuin Job eikä kuin hänen kolme ystäväänsä, jotka yrittävät kauheimmissakin tilanteissa asettaa kärsimyksen “hyväksyttäviin raameihin”. 

Eagleton jatkaa pohdintaa kärsimyksestä Jeesuksen kautta ja tekee hyvän huomion. Jeesus kuvataan pitkin uutta testamenttia parantamassa sairaita. Hän ei kuitenkaan koskaan sano sairaalle, että hänen pitäisi vain hyväksyä kärsimyksensä. Ennemmin hän näkee kärsimykset paholaisen työnä eikä selitä, miten taivas on sovelias kompensaatio tästä kaikesta. Eagleton korostaakin, että vaikka kärsimys tekisi ihmisestä viisaamman ja kiltimmän, ei se tarkoita, etteikö kärsimys silti ole pahasta. On yhä huono asia, että ihmisestä tuli viisaampi ja kiltimpi kärsimyksen kautta eikä jonkun muun kautta. (Eagleton 2010, 134-135.) 

Mikäli kärsimystä pyritäänkin selittämään “järkevästi”, voidaan sen perusteella hyväksyttää aivan uskomattomia asioita. Yhtäkkiä kärsimys saattaa muuttuakin hyväksi/tarpeelliseksi asiaksi ihmisten mielissä ja ei aikaakaan kun kärsimyksen määrä lisääntyy ja sen poistamiseksi ei tehdä mitään. Tästä syystä pitää olla hyvin tarkkana, kun joku tarjoaa vastaukseksi kärsimystä tai näkee sen erityisen tarpeellisena. Monesti kärsimyksen vääjäämättömyyttä kuuluttava ihminen ei vain halua tiettyjen epäoikeudenmukaisuuksien katoamista. Paha todellakin elää keskuudessamme eikä sitä tarvitse sietää. 

Mutta tämä kaikki nostattaa tietysti kysymyksen siitä, miten Jumala saattoi Jobia sitten noin kovistella. Oliko kyse todella pelkästä vedosta tai jonkinlaisesta oppitunnista? Onko Jumala osaltaan paha kun pelaa ihmisellä tuolla tavalla?  Karmaiseva kysymys, jonka on kuitenkin esittäneet monet. En väitä tuntevani Jungin kirjoituksia aiheesta, mutta toisen käden kautta olen törmännyt hänen ajatukseen, että tajutessaan tekemänsä hirveydet Jobille, Jumala päättää lähettää ainoan poikansa maahan maksuksi omista synneistään. Tiedä tuota, mutta ajatus on kiehtova. Me olemme kaikki syntisiä Jumalaa myöten.

Lähteet:

Eagleton Terry 2010. On Evil. Yale University Press. New Haven/London.

Zizek Slavoj 2009. The Fear of Four Words: A Modest Plea for the Hegelian Reading of Christianity. Teoksessa The Monstrosity of Christ Paradox or Dialectic? Toim. Davis Creston, Zizek Slavoj, Milbank John. The MIT Press. Cambridge. s. 24-109

 

Istu alas ja lue!

Pohdin tässä iltani iloksi, mikä mahtaisi olla se kirja, jonka valitsisin, jos saisin pakottaa toisen lukemaan sen. 

Ensimmäiseksi pohdin jotain hyvää romaania. Pakko on kuitenkin myöntää, etten ole lukenut niitä tarpeeksi, jotta sieltä osaisin tähän tarkoitukseen mitään valita. Voisin toki leikkiä intellektuellia ja ehdottaa Camusin Sivullista (yksi niistä harvoista klassikoista, joita edes olen lukenut), mutta vaikka se oli hieno kirja, niin taisin enemmän viihtyä aikanaan Kay Scarpettan tutkimusten parissa. En siis valitse kirjaa tästä genrestä, vaan jostain muualta.

Valitsisinko sitten jonkun kirjan, jolla nostaa arvostusta tietyissä piireissä? Miten olisi Karl Marxin Pääoma? Teos, josta moni kuvittelee monenlaista, mutta harva on sitä lukenut. Tästä näkökulmasta se voisi olla hyvä teos, jotta ei tarvitsisi kuunnella uudelleen ja uudelleen: “Marxilla oli paljon hyviä ajatuksia, mutta…” Harvoinpa tämän tokaisija nimittäin viittaa hänen työn kaksoisluonnetta tai tavarafetisismiä koskevaan ajatteluun. Mutta ei, ei se olisi tämäkään kirja. 

Mikä kirja se sitten olisi? Valinta ei lopulta ole vaikea. Se on kahden väliltä: G. K. Chestertonin Orthodoxy tai Everlasting Man. Niistä minä valitsisin toisen ja laittaisin sinut – hyvä lukijani – lukemaan. Tehtävän annon mukaisesti valitsen yhden: Orthodoxyn. Kirjaa ei ole vaikea saada käsiinsä. Löytyy se aivan laillisesti Internetistäkin – ja ihan kokonaisuudessaan. Orthodoxyn valitsen myös sen takia, että Everlasting man avautuu uskoakseni paremmin sen jälkeen. Oma kopioni (tai paremmin kokoelma, jonka mukana teos oli) on ottanut hieman osumaa Kosin suolaisesta merivedestä, koska luin sen loppuun meren äärellä ollessani vaimoni kanssa häämatkalla. Ehkä kirjaan siis sisältyy minulle jotain “ulkokirjallistakin”, mutta eivät ne lukuisat ihmiset, jotka ovat kirjasta lumoutuneet, ole sitä häämatkallaan lukeneet. 

Sivustoni lukijat ovat varmaan huomanneetkin, että lainaan nykyään enemmän Chestertonia kuin Marxia. En minä vanhaa partasuuta ole hylännyt, mutta hän ei pysty tarjoamaan sellaisia ajatuksia, joita Chesterton tuntuu iskevän ilmoille lähes joka kappaleessa. Jos saisinkin mahdollisuuden aikakoneella tavata toisen näistä herroista, valitsisin Chestertonin. Olen näet valitettavan vakuuttunut siitä, etten tulisi toimeen Marxin kanssa ihmisenä, joten pidän häneen kunnioittavaa etäisyyttä (jonka ajallisuus tekee jo aivan itsestään). Chestertonin kanssa saattaisiin taas kuvitella viettäväni hyvän illan pubissa puhuen kaikesta maan ja taivaan väliltä. Hän on nimittäin kirjoittaja, joka saa aikaan oivalluksen iloa. Toisinaan hänen tekstinsä tuntuvat myös palauttavan maailmaan, jonka on kuvitellut jo kadonneen. Tarkoitan tällä sitä, miten tietyt hänen ajatuksensa kuin herättelisivät muistoja menneestä (henkilökohtaisesta sellaisesta), jolloin elämä oli selkeämpää. Samalla nämä herättelyt pakottavat kysymään: onko sen oltava sen epäselvempää nyt? Me (post)modernit ihmiset ehkä liian usein sotkeudumme omaan erikoisuuteemme tai erityisyyteemme. Unohdamme katsoa maailmaa sellaisena kuin se on: siinä vain, mutta ihmeellisenä. Me keräämme matkamme varrella tuhansia suomuja silmiemme eteen, joista emme pääse eroon. Chesterton voi auttaa noiden suomujen poistamisessa. En oikeastaan tohdi edes paljoa sanoa kirjasta. Se pitää lukea. Ja enkö itselleni asettanut tehtäväksi valita kirjan, jonka voin pakottaa lukemaan? Tämän kirjan voisin ajatella pakottavani lukemaan. Onneksi en sellaista joudu tekemään, vaan voin luottaa siihen, että joku kiinnostunut lukee ensin sivun sitä, sitten toisen ja kolmannen… Ja ehkä kokee sen saman ajatuksellisen muutoksen, jonka herra Chesterton minussakin aiheutti.

 

Hirttäjäiset

Mielestäni G. K. Chesterton osui jo kauan sitten maaliinsa todetessaan, että aikakauttamme kuvaa hyvin se, että julmuudetkin ovat epäinhimillisiä. Jos ennen rikas mies saattoi hirtättää kuusi tai seitsemän miestä sen takia, että vihasi heitä ja piti heitä vihollisinaan, niin nyt rikas mies köyhdyttää ja näännyttää kuusi- tai seitsemäntuhatta ihmistä, joita hän ei ole koskaan edes nähnyt saati vihannut. 

Chestertonin ajatus laittaa miettimään. Hirttämisistä me varmasti lukisimme iltapäivälehtien otsikoista, mutta hiljainen näännyttäminen saattaisi löytää tiensä vain talousuutisten sivulauseeseen. Ajatus on kenties kärjistävä, mutta muistuttaa meitä hyvin siitä, miten herkästi me ensinnäkin olemme sokeita “objektiiviselle” väkivallalle, mutta toisaalta, miten kaikenlainen julmuus sisällytetään mahdollisesti järjestelmään siten, ettei se vaikuta enää ihmisten teoilta, vaan ehkä peräti jonkinlaiselta välttämättömyydeltä tai luonnolliselta seikalta. Se on vähän kuin ihmisen tappaminen tarpeeksi kaukaa tai verhon läpi olisi vähemmän tuomittavaa kuin hänen ampuminen siten, että näkisi hänen kasvonsa. 

Ja juuri tästä syystä me tarvitsemme teoriaa työväenliikkeessä. Vain erottelemalla yhteiskuntaa järjestelmällisesti, luomalla sen seurauksena käypää teoriaa, joka tarkentuu edetessään, voimme tehdä poliittisesti jotain merkittävää. Väitän jopa, että työväenliike (paremminkin vasemmisto) jahtaa tällä hetkellä usein vain niitä, jotka uhkaavat hirttää toisen, muttei niitä, jotka luovat edellytykset “näännyttämiselle”. Tämän voi huomata hyvin siitä käänteestä, joka on liikkeessä tapahtunut jo hyvän tovi sitten: kaikki puhuvat arvoista, mutta harva puhuu luokasta. Luokasta puhuminen pakottaisi katsomaan järjestelmän julmuuksia, sen epäinhimillisyyksiä (sen moninaisessa merkityksessä) eikä vain kiilottamaan omaa kilpeään ja kauhistelemaan “subjektiivisia julmuuksia”.