Hirttäjäiset

Mielestäni G. K. Chesterton osui jo kauan sitten maaliinsa todetessaan, että aikakauttamme kuvaa hyvin se, että julmuudetkin ovat epäinhimillisiä. Jos ennen rikas mies saattoi hirtättää kuusi tai seitsemän miestä sen takia, että vihasi heitä ja piti heitä vihollisinaan, niin nyt rikas mies köyhdyttää ja näännyttää kuusi- tai seitsemäntuhatta ihmistä, joita hän ei ole koskaan edes nähnyt saati vihannut. 

Chestertonin ajatus laittaa miettimään. Hirttämisistä me varmasti lukisimme iltapäivälehtien otsikoista, mutta hiljainen näännyttäminen saattaisi löytää tiensä vain talousuutisten sivulauseeseen. Ajatus on kenties kärjistävä, mutta muistuttaa meitä hyvin siitä, miten herkästi me ensinnäkin olemme sokeita “objektiiviselle” väkivallalle, mutta toisaalta, miten kaikenlainen julmuus sisällytetään mahdollisesti järjestelmään siten, ettei se vaikuta enää ihmisten teoilta, vaan ehkä peräti jonkinlaiselta välttämättömyydeltä tai luonnolliselta seikalta. Se on vähän kuin ihmisen tappaminen tarpeeksi kaukaa tai verhon läpi olisi vähemmän tuomittavaa kuin hänen ampuminen siten, että näkisi hänen kasvonsa. 

Ja juuri tästä syystä me tarvitsemme teoriaa työväenliikkeessä. Vain erottelemalla yhteiskuntaa järjestelmällisesti, luomalla sen seurauksena käypää teoriaa, joka tarkentuu edetessään, voimme tehdä poliittisesti jotain merkittävää. Väitän jopa, että työväenliike (paremminkin vasemmisto) jahtaa tällä hetkellä usein vain niitä, jotka uhkaavat hirttää toisen, muttei niitä, jotka luovat edellytykset “näännyttämiselle”. Tämän voi huomata hyvin siitä käänteestä, joka on liikkeessä tapahtunut jo hyvän tovi sitten: kaikki puhuvat arvoista, mutta harva puhuu luokasta. Luokasta puhuminen pakottaisi katsomaan järjestelmän julmuuksia, sen epäinhimillisyyksiä (sen moninaisessa merkityksessä) eikä vain kiilottamaan omaa kilpeään ja kauhistelemaan “subjektiivisia julmuuksia”.