Unen sanoma

Näin unta, jossa korotin ääntäni eräille ihmisille. He kun olivat saapuneet minua syyttämään. Minusta oli kuulemma tullut vain kristinuskosta ja muusta turhasta jauhava vätys. Vastasin heidän syytöksiin kuitenkin suoraan: olen valmis heti kun hekin ovat. Siirryin siis hyökkäykseen. Syytin uneni ihmisiä itseään siitä, miten he ovat unohtaneet aatteen. Syytin, miten heikosti he itse tuntevat sen asian, minkä pettämisestä minua syyttävät. Jos en olisikaan herännyt omaan raivontunteeseeni, niin olisin luultavasti luetellut useat esimerkit. Yhtä kaikki, alitajunta kai haluaa kertoa minulle jotain. 

Ryhdyin tuota untani sitten pohtimaan. Mistä nämä hahmot olivat keksineet minua alkaa petturuudesta syyttämään? Tunnenko kenties jonkinlaista oikeaa syyllisyyttä? Se on vähän niin ja näin. Ennemmin tunnen eräänlaista haikeutta sen suhteen, miten tietty matka tuntuu tulevan väkisin päätökseen. Mitä näet ns. aatteeseen tulee, niin katson olleeni sille uskollinen. Minä opiskelin niin kuin kuuluu. Opettelin tärkeimmät ja sisäistin teorian. Enkä katsonut vain menneisyyteen, kuten moni luulee aatteen miehen tekevän. Opiskelin asioiden uusimmat laidat: kapitalismin paradigman muutokset, biopolitiikan metkut, luokkakokoonpanon muutokset… Sanalla sanoen minä perehdyin todella. Menin politiikkaan niin syvälle, että se tuntui kirjoittavan sieluani jo uudelleen. Kirjoitin ja kirjoitin itsekin. Monissa paikoin väittelin ja keskustelin. Toin julki ajatteluani. Halusin rakentaa opintopiirejä, mutta niihin ilmestyi vain muutamia. Yritin kerätä “joukkoja”, mutta sain kokoon yleensä vain muutaman. Kun sellaista tekee lähes vuosikymmenen ja odottaa jotain, siinä saattaa helposti katkeroitua. Aivan sama, vaikka kaikki tuo on johdattanut minut myös moniin hyviin asioihin. 

Mikä tuo matka sitten on, joka on tulossa päätökseen? Niin, en tosiaan kirjoita enää paljoakaan teoriasta. Mutta jos minun “aatteelliset” tuttavani (muutkin kuin unissani esiintyvät mielikuvani) kuvittelevat, että olen luopunut teoriasta, ovat he väärässä. Se ei vain tällä hetkellä toimi “keihäänkärkenäni” maailmaa kohtaan. Olen näet tällä hetkellä uskoakseni sanottavani monella tapaa sanonut; eikä se valitettavasti ole johtanut suurempiin muutoksiin siellä, missä sen toivoin niin tekevän: työväenliikkeessä. Kun lähes vuosikymmenen taistelet tietyn asian puolesta, sitä väsyy jossain kohtaa. Niin sanottu sopeutuminen alkaa houkuttamaan. En kuitenkaan kutsuisi nykyistä tilannettani siksi. Katson ennemmin asioiden odottavan otollisempia aikoja. Matkan jatkumista toisena hetkenä. Tekisi mieli sanoa: olen valmis heti kun sinä olet! Nyt tavoitteeni on kuitenkin teorian osalta ennemmin tieteellinen ja politiikan osalta taas muuttua hetkeksi yhdeksi niistä harmaista tapauksista, jotka rakastavat esityslistoja. On kai ihmisen koettava sekin, miltä tuntuu tehdä politiikkaa ilman, että sitoo sitä aina isompaan päämäärään. Kirjoitusten osalta taas? Niiden kanssa jatkan ihan, miten milläkin hetkellä parhaaksi näen.