Kuinka avataan solmu?

Facebook muistutti minua tänään kuuden vuoden takaisesta asiasta heittämällä eteeni kuvan, jossa pidän puhetta punaisten muistomerkillä Joensuussa. Yritin löytää tuota puhetta, mutta valitettavasti en sitä löytänyt. Muistini ei näet jaksa kantaa niin hyvin, että voisin varmuudella kertoa, mitä tuolloin oikein puhuin. Siitä tosin olen varma, jos yhtään puheeni oli samankaltainen kuin monet kirjoitukseni tuohon aikaan, oli se varmasti hyvin punaisen sävytteinen.

Oikeastaan kaipaan joskus sitä intoa, joka minulla tuolloin oli. En minä toki sitä ole kokonaan menettänyt, en kai minä muuten politiikassa olisi mukana, mutta tuolloin vielä uskoin muutokseen. Ehkä uskon siihen yhä, mutta silloin se tuntui paljon todellisemmalta. Aivan kuin se olisi ollut mahdollista ihan just. Nyt mieleni valtaa ennemmin kuvat katastrofista, jonka jälkeen kenties voi jotain uutta tapahtua. Aivan kuin poliittinen mielikuvitus olisi kahlehdittu rautaiseen häkkiin, joka pitäisi ensin tuhota, jotta se voisi todella elää. 

Jossain kohtaa aloin ajattelemaan, että tuota häkkiä ei voi tuhota. Aloin jo luovuttamaan. Suhteeni politiikkaan alkoi muuttua suorastaan kyyniseksi. En jaksanut enää edes kunnolla ottaa kantaa mihinkään. Istuin suu tukossa suurimman osan kokouksista. En siksi, että olisin osoittanut mieltäni jostain, vaan siksi, etten keksinyt mitään sanomisen arvoista. Sitten tapahtui jotain. Minulle tuli tunne, että ehkä minulla olikin jotain sanottavaa. Se aivan sama viesti, jonka olin häveliäisyyssyistä hiljakseen jättänyt taka-alalle: aatteella on väliä. 

Aloinkin kaivamaan vanhoja tekstejäni tuolta samaiselta aikakaudelta, josta kuva oli otettu. Löysin muutaman, jotka olin lähettänyt Viikko Pohjois-Karjalaan. Eräs kirjoituksista puhutteli minua juuri nyt suuresti. Olin nimennyt sen Herra Solmu ja sen aiheuttama päänvaiva. Ajattelin julkaista sen tässä kokonaisuudessaan uudelleen. Sen sanoma sopii näet hyvin kunnallispoliittiseen tilanteeseemme, vaikka sen kohteena oli laajempi tilanne Euroopassa. 

Herra Solmu ja sen aiheuttama päänvaiva 

“Suuret solmun avaustalkoot! Tervetuloa!”, kertovat suuret kyltit päivittäin sanomaansa kansalle, joka hämmästelee koko touhun mielekkyyttä. Alkavatpa he olla jo hieman kyllästyneitä kuulemaan tästä solmusta, jonka kuulemma he ovat solmineet ja nyt se pitäisi saada auki. ”Se on tahtotila ja vastuunkanto nyt joka jätkän uskonto!”, riimittelee lipevä ilmestys puhujankorokkeelta pieni virne naamallaan. ”Vieläkö riittää sormissa kynttä?” Tällaista se on tämä elämä nykyään. Solmuja, solmuja ja solmuja kaikkialla sekä herra Puhujalla kumman siistit kynnet…

Monelle onkin varmasti tuttu tarina Gordionin solmusta. Siitä kiusankappaleesta, joka ei suostunut avautumaan minkäänlaisen setvimisyrityksen jälkeen, vaan uppiniskaisesti säilytti muotonsa solmuna. Väänsi sitä mistä suunnasta tahansa tai kiskoi vuoroin molemmista päistä, niin ei se ottanut avautuakseen. Ei ennen kuin eräs herra Aleksanteri tuli ja läväytti sitä miekallaan. Siinä oli sen solmun tarina. Huijasiko hän? Siitä voidaan olla varmasti montaa mieltä, mutta näkeekö kukaan enää jonoa tätä solmua koettamaan? Ei, eipä näy ja ihmiskunta pääsi siitäkin solmusta eroon. ”Ei solmua, ei ongelmaa.”, voisi joku todeta.

Tarinan opetus on siinä, että jos kerta olemme asettaneet solmun haasteksi sekä ongelmaksi ja se ei kertakaikkiaan ota avautuakseen tavanomaisin keinoin, mutta auki se nyt kuitenkin pitäisi saada, niin sitten se on vain katkaistava. ”That’s it!”, sanoisi amerikkalainen. Ongelma asetetaan näin uuteen kontekstiin. Tilanne on vähän samanlainen kuin nykyisen talousjärjestelmämme kanssa. Jatkuvaa kasvua pitäisi jostain tempoa, samalla kuitenkin pitäisi luontoa suojella, mutta mutta mutta… Päiviemme Gordionin solmu onkin juuri tämä: kapitalismin logiikka vaatii jatkuvaa kasvua ja luonnonvarojen tuhlaamista, mutta samalla sen eteneminen tekee mahdottomaksi suojella elämää itsessään – niin sosiaalisessa kuin biologisessa mielessä. Se tahtoo myös laskea palkkoja, mutta se tarvitsee myös ostokykyistä väkeä realisoidakseen tuotetun lisäarvon, mitä se paikkailee antamalla luottoa, josta taas aiheutuu omat ongelmat ja niin edelleen. Näitä ristiriitoja voisi varmasti listata koko päivän. Tälläkin hetkelläkin maamme ja EU:n päättäjät tekevät kaikkensa avatakseen tämän solmun. On rakenneuudistusta ja leikkauslistaa ynnä muuta, mutta kukaan ei tohdi ajatella, että jos vain katkaisisimme koko solmun? Ehkä vielä joku päivä voisimme todeta Aleksanteri Suuren sanoin: ”Olen ratkaissut sen!”

Politiikkaa, fantasiaa ja ideologiaa

Olen ollut huomaavinani kuntapolitiikan myrskyissä jotain sanalla sanoe postpoliittista. Hieno sana, mutta varsin käyttökelpoinen. Ajatusta politiikasta pyritään mielenkiintoisella tavalla haihduttamaan. Politiikasta tehdään ennemmin jonkinlainen laskusuoritus. Politiikka on kuitenkin jotain muuta kuin valmiiseen kysymykseen vastaaminen. Pidän kovasti Jussi Vähämäen rustaamasta määritelmästä, johon törmäsin hänen tekstissään Time For Politics (2003). Hänen mukaansa politiikka on aina luopumista jo olemassa olevista ratkaisuista ja sijainneista. Politiikassa ei ole kyse faktojen toistosta tai niiden uudelleen muistamisesta. Eikä siinä ole kyse edes näiden samaisten faktojen järjestämisestä uudella tavalla.  Politiikassa kyse on tapahtumasta. Tapahtumasta, joka tuottaa muutoksen sen suhteen, mikä näyttäytyy normaalina tai täysin selvänä. Vähämäen mukaan politiikka tekee tämän leikkaamalla läpi olemassa olevien jakojen. (Vähämäki 2003, 187.) Ratkaistaanko tällä sitten Kouvolan talous? Tuskimpa. Se on yhä aikamoinen laskusuoritus, mutta tahdon vain laajentaa ajattelun horisonttia, että tulevaisuudessa ratkaisu tapahtuisi jo sairauden eikä vasta oireiden tasolla. 

Toinen politiikan häivyttämisen ulottuvuus löytyy lukuisten poliittikkojen sokeudesta ideologialle. Ei, en syytä tässä poliitikkoja ideologisuudesta siten kuin siitä yleensä syytetään. Jos jostain syytän, niin siitä, ettei ymmärretä yhteiskunnan olemusta, mutta silti kovalla tohinalla tehdään politiikkaa. Antakaas kun selvennän. Slavoj Zizek on kirjassaan The Plague Of Fantasies (2008) käyttänyt elokuvaa They Live (1988) esimerkkinä ideologiasta. Elokuvan päähenkilöllä on lasit, jotka auttavat häntä näkemään asioiden todellisen laidan. Muun muassa mainokset näyttävät piilotetun viestinsä. Esimerkin hienous on siinä, että ideologia on nimenomaan luonnollinen tilamme. Me tarvitsemme aina jonkinlaiset lasit nähdäksemme sen läpi. Rakentuuhan meidän yhteiskunnallinen kokemuksemme aina jonkinlaiselle fantasialle, joka tarjoaa meille yhteiskunnallisen todellisuutemme. (esim. Zizek 2008 A, 30:45;49.) Jos ihminen ei kykene erittelemään yhteiskuntaa teoreettisesti, jää hän ilman lasejaan. Hän alkaa kuvitella monia asioita luonnollisiksi tai neutraaleiksi. Ymmärtänette, mitä tarkoitan. 

Juuri tätä olen monesti miettinyt niinä hetkinä kun politiikassa joku väittää perustavansa päätöksensä puhtaaseen asiantuntijatietoon. Hieman raaputtamalla yhteiskunnan pintaa, voi huomata, miten nämä neutraalit näkemykset tai ratkaisut ovat kaikkea muuta kuin sitä. On toki olemassa objektiivisia totuuksia, mutta yhteiskunnan järjestäytyminen tietyllä tapaa ei ole yksi näistä. Yritän selventää asiaa esimerkillä. Miettikääpä vaikka meidän talousjärjestelmää. Aivan kaikkea, mikä siihen liittyy. Mitä kategorioita se käyttää? Miten se hahmottaa työn? Miten se käsittelee ajatusta arvosta? On lukuisia käsitteitä, jotka ovat syntyneet ennemmin poliittisesti kuin “luonnollisesti”. Alkaa hahmottumaan yhteiskuntajärjestelmä, joka on pohjimmiltaan läpeensä täynnä poliittisia päätöksiä, joita voidaan toki perustella ja tutkia tieteellisesti (taloustiede on tästä oiva esimerkki hyvässä ja pahassa), mutta ne eivät ole mitään objektiivisia olentoja, jotka olisivat olemassa ihmisestä riippumatta. Siksi kun joku julistautuu esimerkiksi talousihmiseksi tai kokonainen puolue talouspuolueeksi, olisi aina rehellistä mainita, minkä talouden. Vaatimus saattaa kuulostaa lapselliselta – ainakin jos on koko ihmisyytensä tähän talouteen sitonut – mutta ehkä juuri siksi se on hyvä kysymys. Se menee juurille. Se mikä ennen näyttäytyi neutraalina, näyttäytyy nyt joukkona erilaisia käsityksiä, jotka kytkeytyvät toisiinsa ja joita ylläpidetään poliittisesti. Historia ei ole loppunut, vaikka se joidenkin mielestä sitä on, mutta heillä on syynsä näin uskoa. Ovathan he itse niitä, jotka järkyttyvät kaikista kapinoista, mutta unohtavat aina omansa. Johonkin se feodaalijärjestelmäkin katosi.

Tiedän, että seuraavaksi karkotan varmasti osan lukijoista tuomalla tässä kohtaa mukaan Marxin, mutta sille en mahda mitään. Oikeastaan sivuhuomiona on äärimmäisen mielenkiintoista, miten porvarillinen ajattelija tässä kohtaa sulkee korvansa, mutta jos höpöttäisin Hegelistä, Kantista tai peräti vaikka Nietzschestä, niin tuo “soveliaasti sivistynyt” tapaus saattaisi lukea muutaman rivin pidemmälle. Sille kun en mitään mahda, että monesti sivistyksen puolustajat ovat harvinaisen sivistymättömiä, mutta se on toinen tarina. Niin, se Marx. Eikö esimerkiksi tavarafetisismi, jota voidaan pitää kapitalistisen fantasian peruspilarina, ole eräänlainen uskomus, joka pyörittää meidän yhteiskuntaamme? Eikö kaikki rikkaus yhteiskunnassamme näyttäydy tavaran kaavussa? (ks. Marx 2008, 13). Ehkä meidän siis pitäisi kysyä joukko kysymyksiä. Miten tavaramuoto syntyy? Miten työvoimasta tulee tavara muiden joukossa jne.? Asian kanssa pitää kuitenkin olla tarkkana. Aiheeseen liittyen Zizek onkin kirjoittanut, että Marxin ja Freudin selittämisen tavassa onkin jotain yhteistä – ja sen sisältämä oppi on tässä ymmärrettävä. Niin unien kuin tavaroiden kohdalla pitää välttää sitä, että yrittäisi löytää jotain salattua sisältöä niiden takaa. Analyysin tarkoituksena ei ole paljastaa jotain muodon kätkemää, vaan paljastaa muodon salaisuus itsessään. (Zizek 2008 A, 3.)

Mutta miksi tämä kirjoitus? Kai tämä on osaltaan jotain henkilökohtaista terapiaani politiikan keskellä, mutta toivon, että lukija saisi pienen kiinnostuksen asian suhteen. Kenties havahtuisi vähintään hetkeksi samalla tapaa kuin joku toteaa: “Hengität nyt manuaalisesti.” Että hetken ymmärtäisi, että ne itsestäänselvyydet eivät olekaan niin itsestään selviä. Me elämme keskellä “fantasiaa” ja siksi ei kannata liikoja toitottaa objektiivista totuutta, jos ei toki puhu esimerkiksi siitä, miten vesi on märkää. 

 

Lähteet:

Marx Karl 2008. Capital. A new abridgement – Oxford world’s classics. Oxford university press. Great Britain.

Vähämäki Jussi 2003. Time for Politics. Teoksessa Alternatives 28 (2003), s. 187-19

Zizek Slavoj 2008 A. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.

Zizek Slavoj 2008 B. The Plague Of Fantasies Verso. London/New York

Olisiko aika esittää oikeita kysymyksiä?

Olisi itsestäänselvyys sanoa se, että Kouvola ei ole yksin ongelmiensa kanssa. Lukuisat muut kunnat painivat aivan samojen ongelmien kanssa. Milloin syyksi esitetään huonoa taloudenpitoa, milloin valtion osuuksia ja milloin mitäkin. Mutta mitä jos ongelma on syvemmällä? Katsokaa mitä tapahtuu Euroopassa sekä maailmalla! Meillä on pankkikriisejä ja reaalitalouden kriisejä sekä valtioiden kassat kaikuvat tyhjyyttä. Velallisuus laajenee kuin aggressiivinen syöpä. Retrospektiivisesti tarkasteltuna voimme havaita jatkuvan taantumisen kehityskulun. Kyse ei ole enää pelkästä kriisistä. Kyse on hajoamisesta. OECD-maat pitävät tätä natisevaa taloa pystyssä suorittamalla pistoksia fiat-rahaa järjestelmään. Samalla nämä rahallisen laajentamisen arkkitehdit ovat surullisen tietoisia eräästä asiasta: tämä ei voi jatkua loputtomiin. Mutta mitä tapahtuu kun sitä yritetään lopettaa? Osakkeiden hinnat alkavat laskemaan, jolloin poliittiset päätökset on täytynyt lykätä. (ks. Streeck 2014A, 7-9 ja Streeck 2014B, 38-39). Se mitä me todistamme myös Suomen kunnissa on osa tätä samaa sairauden etenemistä. Kunnat eivät muodosta jotain suljettua kuplaa, joka noudattaisi jotain omia talouden sääntöjä. Tiedän kyllä varsin hyvin, että kuntatasolla tätä ongelmaa ei ratkaista, mutta juuri tämä “toivottomuus” pitäisi tuoda julki: on turha kuvitella, että tätä hirviötä ei ole. Se on hyvin todellinen. Väitänkin, että ehkä yksi pahimmista “populismin” muodoista on se, että väittää meidän pystyvän ratkaisemaan tämän ongelman tässä ja nyt, se, että väittää lopulta kipeiden päätösten jälkeen uuden uljaan päivän nousevan. Kenties jotkut oireet helpottavat, mutta mikä on sen virka, jos sairaus jatkaa etenemistä? Kohta ratkomme taas kipeitä asioita. 

Taloutta voidaan näet tarkastella kolmen erilaisen vaiheen kautta. Ensimmäistä vaihetta voidaan kutsua etsimiseksi. Se on seurausta taloudellisen taantuman ja kannattavuuden kriisistä. Kun tämä kriisi syntyy, alkavat valtiolliset tahot kuin myös kapitalistit etsimään uutta poliittis-oikeudellista ulottuvuutta, jotta pääoman kasautuminen helpottuisi. Tästä seuraa vakauttamisen vaihe, jossa uusi kasautumisen sosiaalinen rakenne muodostaa pohjan korkeammille voitoille. Sitten saapuu hajoaminen. Instituutiot eivät enää pystykään ylläpitämään kasautumista. Markkinat heikkenevät ja talous taantuu samalla muuttuen yhä epävakaammaksi. Tämän pitäisi johtaa uuteen etsimisen vaiheeseen. (ks. Prechel & Harms 2007, 5.) Uskallan väittääkin, että vuoden 2008 kriisin syttymisen jälkeen kunnollista uutta poliittis-oikeudellista järjestystä ei ole löydetty. Ristiriidat kärjistyvät ja tehdäänpä melkein mitä tahansa, niin vastassa on kuin hydra, jonka päät vain lisääntyvät. Ja eikö se ole ihmeellistä, että maailmassa, jossa tuotantovoimat ovat valtaisat, niin me elämme jatkuvassa niukkuudessa ja “tuhon partaalla”? Joku saattaisi kysyä naiivin kysymyksen: miten tämä on mahdollista? Tai paremmin: miksi tämä on mahdollista? Liekö todella on maailman taiottu esiin sellaiset voimat, joita nämä taikurit itsekään eivät enää hallitse? Ehkä me olemme todella paljon syvemmässä “kusessa” kuin kuntien rahoitusongelmissa. Jos olet kiinnostunut enemmän siitä, mitä minulla on tästä sanottavaa, niin tutustu vaikka tähän kirjaan. En ala tässä toistamaan kaikkea, mitä minulla olisi sanottavaa. Kunhan haluan tuoda esiin sen, että asialla on todellakin hieman syvemmät juuret, jotka jäävät huomiotta myös niiltä, jotka nimittävät itseään talousihmisiksi. Se jos jokin on hämmästyttävää kaiken puheen jälkeen. 

Menneisyys ei ole palaamassa

Mutta niin. Sitten on olemassa eräs toinen asia, joka nakertaa mieltäni politiikassa. Meille on pesiytynyt politiikkaan ihmisiä, jotka katsovat kohti menneisyyttä. Menneisyyttä, jossa kaikki oli paremmin. Ihme etteivät katso aina Eedeniin asti ennen epäonnista omenan puraisua. Niiden, jotka haikailevat menneisyyden perään, pitäisi kuitenkin ymmärtää pari asiaa. On tapahtunut muutamakin “vallankumous”, jotka estävät tällaisen aikamatkan toteutumisen. Silti säännöllisin väliajoin saan kuulla haikailuja tästä aiheesta. Aivan kuin menneisyyteen paluu olisi yhtä yksinkertaista kuin auton vuokraaminen ja ajaminen sinne. Menneisyys ei kuitenkaan ole tulossa takaisin. Me tarvitsemme uusia ratkaisuja. Historialliset pukuleikit jääkööt harrastuspiirien puuhaksi. Toisaalta jotain menneisyydestä meidän tulisi ottaa: liekki. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kantavat mieluummin mukanaan tuhkaa.

Mutta niin, mietitäänpä kuitenkin mitä tapahtui erityisesti 1970-luvulla. Eikö silloin tapahtunut jotain erityisen merkittävää OECD-maissa? Kyllä tapahtui. Valtion menojen suora keskuspankkirahoitus kiellettiin. Mihin tämä taas johti? Se johti tilanteeseen, jossa finanssimarkkinat ottivat olennaisen roolin rahan luomisessa. Pulmallista ns. reaalitalouden kannalta tässä siirtymässä oli se, että parhaat vakuudet luotavalle rahalle nähtiin löytyvän yhä useammin esimerkiksi kiinteistösijoituksista kuin työllistävistä toimenpiteistä. (Virén & Vähämäki 2015, 67.) Tästä samaisesta asiasta on kirjoittanut Lazzarato, joka on tähdentänyt, mikäli julkisen velan hoitamisessa ei voida turvautu rahapoliittisiin mekanismeihin – so. keskuspankin apuun – tulevat juurikin rahoitusmarkkinat väistämättä laajenemaan (Lazzarato 2014, 23). Tämän käänteen sisällä me yhä tavalla ja toisella elämme, vaikka muitakin “paradigmaattisia” muutoksia on tapahtunut. Ajatus tämän kaiken peruuttamisesta on toki mielenkiintoinen, mutta monelta osin mahdoton, koska se pakottaisi ratkaisemaan fordismin kriisin toisin. Siihen ja siitä johdettaviin poliittisiin johtopäätöksiin en tässä mene. Kunhan totean, että esimerkiksi kuntataloutta ja sen järjestämistä ei voida mitenkään järkevästi verrata vaikkapa 1970-lukuun, koska puhutaan erilaisista “systeemeistä”. 

Työllisyys

Poliitikoilla on myös tapana puhua kovaan ääneen työllisyydestä ja työllistämisestä. Eikä siinä, kyse on tärkeästä asiasta. Viitaten kuitenkin aiempaan, tahtoisin kysyä ovatko poliitikot huomanneet tähän liittyvän “vallankumouksen”? Miten koko talouden logiikka on ollut valtavassa muutoksessa? Eikä kyse ole vain uudesta viinistä vanhassa pullossa tai vanhasta viinistä uudessa pullossa. Kognitiivinen (bio)kapitalismi, vuokran logiikan laajeneminen, human capital… Nämä ja monet muut eivät seuraa vanhaa mallia, jota kuitenkin tarjotaan pohjaksi lähes kaikkialla. Miksi näin? Maailma on valitettavasti sellainen paikka, jossa Prokrusteen vuoteeseen yritetään mahduttaa yksi jos toinen asia. Ihmisillä on liian kiire keksiä ja etsiä ratkaisua, että he eivät pysähdy miettimään onko kysymys edes esitetty oikein. Nykyistä työelämää siis tarkastellaan menneisyyden karttojen avulla. Tästä voisi kirjoittaa pitkälti, mutta silloin kirjoituksen ajatus alkaisi katoamaan. Pyydän vain poliitikko tuttaviani tutustumaan paremmin tähän muutokseen, tähän pääoman sisäiseen “vallankumoukseen”. Ehkä silloin pääsemme (niin oikealta vasemmalle) keskustelussa järkevimmille uomille. Ainakin oman puolueeni sisällä olisi syytä tutustua erään vanhan tekstin viestiin ja tuoda se nykypäivään. Pohjanmaan Atte totesi vuonna 1951 tekstissään Piirteitä sos.-dem. puolueen menettelytavoista: “Jos olosuhteet on luonnehdittu oikein, niin päämäärän saavuttamiseen on jo luotu huomattavan suuret edellytykset. Jos ne taas luonnehditaan väärin, niin tulokset ovat tietysti sen mukaiset.” (Pohjanmaa 1951, 3.) 

 

Lopuksi

Miksi siis tämä kirjoitus? Siksi, että olen läpeensä kyllästynyt siihen, miten vähän politiikassa otetaan huomioon sen kohdetta: yhteiskuntaa. Olisiko aika ei pelkästään etsiä vastauksia vaan esittää myös niitä oikeita kysymyksiä? 

 

Lähteet:

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.

Prechel Harland & Harms John B. 2007. Politics and neoliberalism: Theory and ideology. Teoksessa Politics and Neoliberalism : Structure, Process and Outcome. Toim. Prechel Harland N. s. 3-17

Streeck Wolfgang 2014A. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Streeck Wolfgang 2014B. How Will Capitalism End? Teoksessa New Left Review 87, May-June 2014. s. 35-64. Saatavilla: https://newleftreview.org/II/87/wolfgang-streeck-how-will-capitalism-end Haettu: 29.9.2017

Puutarhalapio vai kaivuri?

Moni poliitikko kertoo tutustuvansa käsillä oleviin asioihin perinpohjaisesti. Se on tietysti aina suotavaa ja parantamista olisi itsellänikin esityslistojen tarkemmassa läpikäynnissä. Pitäisi kaivaa monesti hieman syvemmältä kuin lopulta tulee kaivettua. Se myönnettäköön tässä heti alkuunsa. Rehellisyys on näet kai jonkinlainen hyve, jota pitäisi vaalia.

Mutta kuinka syvältä sitä moni poliitikko ihan oikeasti sitten lopulta kaivaa? Toki työkalu pitää valita aina tehtävän työn mukaan. Turha on tuoda kaivuria vihannestarhaan. En ole kuitenkaan järin vakuuttunut siitä, että kovin moni poliitikko kauhaisisi yhteiskunnan multia puutarhalapiota isommalla työkalulla, vaikka syytä olisi. Eräs lempiaiheeni tämän kysymyksen osalta on raha. Moni poliitikko ohittaa näet ne tärkeimmät kysymykset, kuten rahan ja velan välisen suhteen, rahan syntymisen ex nihilo, raha pääomana ja raha vaihdonvälineenä (mm. niiden ero) ja niin edelleen. Tämä on siitä mielenkiintoista, koska tiedämme, että raha on nimenomaan objekti, joka toimii tasan sen takia, että me uskomme siihen. Silti moni poliitikko käyttäytyy kuin raha olisi jotain, jota voi kaivaa maasta esiin tai se itsessään pitäisi sisällään arvon jne.. Sanalla sanoen: unohdetaan millainen yhteiskunnallisten ja poliittisten suhteiden saostuma rahaan liittyy. En ole nyt kuitenkaan kirjoittamassa esseetä rahasta. Kunhan totean, että jos poliitikko on tavattoman huolissaan rahasta, niin soveliasta olisi, että hän todella olisi huolissaan rahasta. Tilanne on toki se, että tässä maailmassa on osattava elää sen reunaehtojen mukaan, mutta tulisi muistaa, että vertauskuvallisesti korttipakalla voi pelata muitakin pelejä kuin ristiseiskaa. 

Toinen paikka, missä on havaittavissa puutarhalapion käyttämistä, vaikka kaivuri olisikin soveliaampi, on niiden poliitikkojen kohdalla, jotka vaativat kaiken postpoliittisen innon vallassa puhtaa teknisiä ratkaisuja. Siis sellaisia ratkaisuja, jotka ovat vailla mitään ideologiaa. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä on nähkääs olennaista eräs seikka. Ei riitä, että tarkastellaan, miten jokin asia toimii, vaan pitää tarkastella myös sitä, miksi se ottaa tietyn muodon, jonka toimintaa sitten voidaan edes tutkia. Käytetään esimerkkinä työtä. Voimme tutkia sitä, miten esimerkiksi palkkatyö toimii, mitä se pitää sisällään ja millaisia neuvotteluja esimerkiksi työntekijät ja työnantajat käyvät keskenään tai kuinka “bisnes rullaa”. Tämän kaiken taustalla on kuitenkin kysymys siitä, miksi työ ottaa palkkatyön muodon tai miksi työvoima esiintyy tavarana ja niin edelleen. Taustalla on jotain perin mielenkiintoista. Niin sanotuilta puhtaan teknisen ratkaisun vaatijoilta unohtuu tämä perustava taso. Monesti keskustelu pyritäänkin pitämään ns. sekundaarisella tasolla, jotta yhteiskunnallisten suhteiden primaaritaso ei nousisi keskustelun aiheeksi. Yksinkertaisesti me olemme politiikassa aivan liian kiinnostuneita siitä, miten jokin toimii tai näyttäytyy kuin siitä, miksi se jokin ottaa juuri tuon muodon, jossa se toimii ja näyttäytyy siten kuin se tekee. Me jälleen unohdamme, että korttipakalla voi pelata muitakin pelejä kuin ristiseiskaa.

Vastuuta ja totuutta

Olen viime aikoina kohdannut paljon vastuullisia ihmisiä. Hyvä niin. Vastuullisuutta kaivataan. Olen myös tavannut viime aikoina paljon virheensä myöntäviä ihmisiä. Oikein hyvä. Se on loistava piirre ihmisessä. Nähdäkseni jonkinlainen yleinen metanoia on ottanut ihmiset valtaansa. Vastuuttomat ja virheitä peittelevät ovat päästäneet irti synneistään ja nähneet valon. Tulevaisuus on astetta parempi.

Kuten hyvä lukija saatoit huomata, on sävy tällä kertaa hieman vitsailevampi. Ja tuskin teen tässä vähiten pilkkaa itsestäni. Tarkoitukseni ei olekaan suoranaisesti ivailla, piruilla tai muutenkaan nälviä. Tahdon vain tehdä muutaman merkinnän tästä poliittisesta ilmapiiristä, jossa kilpaa ollaan ajattelematta seuraavia vaaleja, vaikka moni niitä varmasti pohtii. Vastakohtien yhteneväisyys onkin monesti aika kaunista. Mieleeni näet juolahtaa eräs vitsi, jonka luin eräästä Zizekin kirjasta. Se meni jotenkin näin. Joukko juutalaisia kokoontui synagogaan ja jokainen vuorollaan kävi tunnustamassa oman mitättömyytensä Jumalan edessä. Ensin rabbi aloitti voivottelemalla, miten hän on täysin arvoton. Sitten rikas mies totesi itsestään aivan samoin. Lopulta köyhä juutalainen teki samoin ja aiheutti heti supinaa rikkaan miehen ja rabin kesken: miten hän kehtaa väittää olevansa mitätön!? Niinpä niin, kenellä on oikeus politiikassa “asuttaa” tuo mitättömyyden paikka, jonka tarkoituksena on kuitenkin nostaa itsensä toisten yläpuolelle? Kilpajuoksu mitättömyyteen voi olla joskus hyvinkin totinen.

Poliitikot rakastavat myös kehottaa toisiaan katsomaan totuutta silmiin. Kehotusten ja kehottajien määrästä voi vetää johtopäätöksen, että totuudella on enemmän kuin kaksi silmää. Kyklooppi se ei ainakaan ole. Moni tosin pitää toisen totuutta sinä “kolmantena”. Enkä ole täysin varma siitä pyydetäänkö katsomaan sitä, miten asioiden tulisi olla (tai on) vai sitä, mikä on objektiivinen totuus. Ymmärtääkseni tässä voitaisiin käyttää venäläisiä sanoja totuudesta, pravda ja istina. Ja vaikka joku kieliä osaava osoittaisi vertauksen vääräksi, on maailmassa juurikin kahdenlaista totuutta, vaikka meillä on sille vain yksi sana.

Liittyikö tähän yleiseen “kääntymykseen” vielä jotain? Aivan! Nyt ei ole aika ideologisille johtopäätöksille! Tämä on tosin sangen vaikea temppu. Oletteko näet huomannut, miten ideologian ollessa syvimmillään, se lakkaa monelle olemasta ideologiaa? Sitä vasten taas kaikki näyttäytyy ideologiana. Aivan kuin ihmiset eivät voisi elää ilman ideologia… Mutta tokihan me vastuulliset ja virheitä peittelemättömät totuuden ystävät voimme rakentaa maailman ilman sen tuomaa taakkaa!