Olisiko aika esittää oikeita kysymyksiä?

Olisi itsestäänselvyys sanoa se, että Kouvola ei ole yksin ongelmiensa kanssa. Lukuisat muut kunnat painivat aivan samojen ongelmien kanssa. Milloin syyksi esitetään huonoa taloudenpitoa, milloin valtion osuuksia ja milloin mitäkin. Mutta mitä jos ongelma on syvemmällä? Katsokaa mitä tapahtuu Euroopassa sekä maailmalla! Meillä on pankkikriisejä ja reaalitalouden kriisejä sekä valtioiden kassat kaikuvat tyhjyyttä. Velallisuus laajenee kuin aggressiivinen syöpä. Retrospektiivisesti tarkasteltuna voimme havaita jatkuvan taantumisen kehityskulun. Kyse ei ole enää pelkästä kriisistä. Kyse on hajoamisesta. OECD-maat pitävät tätä natisevaa taloa pystyssä suorittamalla pistoksia fiat-rahaa järjestelmään. Samalla nämä rahallisen laajentamisen arkkitehdit ovat surullisen tietoisia eräästä asiasta: tämä ei voi jatkua loputtomiin. Mutta mitä tapahtuu kun sitä yritetään lopettaa? Osakkeiden hinnat alkavat laskemaan, jolloin poliittiset päätökset on täytynyt lykätä. (ks. Streeck 2014A, 7-9 ja Streeck 2014B, 38-39). Se mitä me todistamme myös Suomen kunnissa on osa tätä samaa sairauden etenemistä. Kunnat eivät muodosta jotain suljettua kuplaa, joka noudattaisi jotain omia talouden sääntöjä. Tiedän kyllä varsin hyvin, että kuntatasolla tätä ongelmaa ei ratkaista, mutta juuri tämä “toivottomuus” pitäisi tuoda julki: on turha kuvitella, että tätä hirviötä ei ole. Se on hyvin todellinen. Väitänkin, että ehkä yksi pahimmista “populismin” muodoista on se, että väittää meidän pystyvän ratkaisemaan tämän ongelman tässä ja nyt, se, että väittää lopulta kipeiden päätösten jälkeen uuden uljaan päivän nousevan. Kenties jotkut oireet helpottavat, mutta mikä on sen virka, jos sairaus jatkaa etenemistä? Kohta ratkomme taas kipeitä asioita. 

Taloutta voidaan näet tarkastella kolmen erilaisen vaiheen kautta. Ensimmäistä vaihetta voidaan kutsua etsimiseksi. Se on seurausta taloudellisen taantuman ja kannattavuuden kriisistä. Kun tämä kriisi syntyy, alkavat valtiolliset tahot kuin myös kapitalistit etsimään uutta poliittis-oikeudellista ulottuvuutta, jotta pääoman kasautuminen helpottuisi. Tästä seuraa vakauttamisen vaihe, jossa uusi kasautumisen sosiaalinen rakenne muodostaa pohjan korkeammille voitoille. Sitten saapuu hajoaminen. Instituutiot eivät enää pystykään ylläpitämään kasautumista. Markkinat heikkenevät ja talous taantuu samalla muuttuen yhä epävakaammaksi. Tämän pitäisi johtaa uuteen etsimisen vaiheeseen. (ks. Prechel & Harms 2007, 5.) Uskallan väittääkin, että vuoden 2008 kriisin syttymisen jälkeen kunnollista uutta poliittis-oikeudellista järjestystä ei ole löydetty. Ristiriidat kärjistyvät ja tehdäänpä melkein mitä tahansa, niin vastassa on kuin hydra, jonka päät vain lisääntyvät. Ja eikö se ole ihmeellistä, että maailmassa, jossa tuotantovoimat ovat valtaisat, niin me elämme jatkuvassa niukkuudessa ja “tuhon partaalla”? Joku saattaisi kysyä naiivin kysymyksen: miten tämä on mahdollista? Tai paremmin: miksi tämä on mahdollista? Liekö todella on maailman taiottu esiin sellaiset voimat, joita nämä taikurit itsekään eivät enää hallitse? Ehkä me olemme todella paljon syvemmässä “kusessa” kuin kuntien rahoitusongelmissa. Jos olet kiinnostunut enemmän siitä, mitä minulla on tästä sanottavaa, niin tutustu vaikka tähän kirjaan. En ala tässä toistamaan kaikkea, mitä minulla olisi sanottavaa. Kunhan haluan tuoda esiin sen, että asialla on todellakin hieman syvemmät juuret, jotka jäävät huomiotta myös niiltä, jotka nimittävät itseään talousihmisiksi. Se jos jokin on hämmästyttävää kaiken puheen jälkeen. 

Menneisyys ei ole palaamassa

Mutta niin. Sitten on olemassa eräs toinen asia, joka nakertaa mieltäni politiikassa. Meille on pesiytynyt politiikkaan ihmisiä, jotka katsovat kohti menneisyyttä. Menneisyyttä, jossa kaikki oli paremmin. Ihme etteivät katso aina Eedeniin asti ennen epäonnista omenan puraisua. Niiden, jotka haikailevat menneisyyden perään, pitäisi kuitenkin ymmärtää pari asiaa. On tapahtunut muutamakin “vallankumous”, jotka estävät tällaisen aikamatkan toteutumisen. Silti säännöllisin väliajoin saan kuulla haikailuja tästä aiheesta. Aivan kuin menneisyyteen paluu olisi yhtä yksinkertaista kuin auton vuokraaminen ja ajaminen sinne. Menneisyys ei kuitenkaan ole tulossa takaisin. Me tarvitsemme uusia ratkaisuja. Historialliset pukuleikit jääkööt harrastuspiirien puuhaksi. Toisaalta jotain menneisyydestä meidän tulisi ottaa: liekki. Jostain syystä ihmiset kuitenkin kantavat mieluummin mukanaan tuhkaa.

Mutta niin, mietitäänpä kuitenkin mitä tapahtui erityisesti 1970-luvulla. Eikö silloin tapahtunut jotain erityisen merkittävää OECD-maissa? Kyllä tapahtui. Valtion menojen suora keskuspankkirahoitus kiellettiin. Mihin tämä taas johti? Se johti tilanteeseen, jossa finanssimarkkinat ottivat olennaisen roolin rahan luomisessa. Pulmallista ns. reaalitalouden kannalta tässä siirtymässä oli se, että parhaat vakuudet luotavalle rahalle nähtiin löytyvän yhä useammin esimerkiksi kiinteistösijoituksista kuin työllistävistä toimenpiteistä. (Virén & Vähämäki 2015, 67.) Tästä samaisesta asiasta on kirjoittanut Lazzarato, joka on tähdentänyt, mikäli julkisen velan hoitamisessa ei voida turvautu rahapoliittisiin mekanismeihin – so. keskuspankin apuun – tulevat juurikin rahoitusmarkkinat väistämättä laajenemaan (Lazzarato 2014, 23). Tämän käänteen sisällä me yhä tavalla ja toisella elämme, vaikka muitakin “paradigmaattisia” muutoksia on tapahtunut. Ajatus tämän kaiken peruuttamisesta on toki mielenkiintoinen, mutta monelta osin mahdoton, koska se pakottaisi ratkaisemaan fordismin kriisin toisin. Siihen ja siitä johdettaviin poliittisiin johtopäätöksiin en tässä mene. Kunhan totean, että esimerkiksi kuntataloutta ja sen järjestämistä ei voida mitenkään järkevästi verrata vaikkapa 1970-lukuun, koska puhutaan erilaisista “systeemeistä”. 

Työllisyys

Poliitikoilla on myös tapana puhua kovaan ääneen työllisyydestä ja työllistämisestä. Eikä siinä, kyse on tärkeästä asiasta. Viitaten kuitenkin aiempaan, tahtoisin kysyä ovatko poliitikot huomanneet tähän liittyvän “vallankumouksen”? Miten koko talouden logiikka on ollut valtavassa muutoksessa? Eikä kyse ole vain uudesta viinistä vanhassa pullossa tai vanhasta viinistä uudessa pullossa. Kognitiivinen (bio)kapitalismi, vuokran logiikan laajeneminen, human capital… Nämä ja monet muut eivät seuraa vanhaa mallia, jota kuitenkin tarjotaan pohjaksi lähes kaikkialla. Miksi näin? Maailma on valitettavasti sellainen paikka, jossa Prokrusteen vuoteeseen yritetään mahduttaa yksi jos toinen asia. Ihmisillä on liian kiire keksiä ja etsiä ratkaisua, että he eivät pysähdy miettimään onko kysymys edes esitetty oikein. Nykyistä työelämää siis tarkastellaan menneisyyden karttojen avulla. Tästä voisi kirjoittaa pitkälti, mutta silloin kirjoituksen ajatus alkaisi katoamaan. Pyydän vain poliitikko tuttaviani tutustumaan paremmin tähän muutokseen, tähän pääoman sisäiseen “vallankumoukseen”. Ehkä silloin pääsemme (niin oikealta vasemmalle) keskustelussa järkevimmille uomille. Ainakin oman puolueeni sisällä olisi syytä tutustua erään vanhan tekstin viestiin ja tuoda se nykypäivään. Pohjanmaan Atte totesi vuonna 1951 tekstissään Piirteitä sos.-dem. puolueen menettelytavoista: “Jos olosuhteet on luonnehdittu oikein, niin päämäärän saavuttamiseen on jo luotu huomattavan suuret edellytykset. Jos ne taas luonnehditaan väärin, niin tulokset ovat tietysti sen mukaiset.” (Pohjanmaa 1951, 3.) 

 

Lopuksi

Miksi siis tämä kirjoitus? Siksi, että olen läpeensä kyllästynyt siihen, miten vähän politiikassa otetaan huomioon sen kohdetta: yhteiskuntaa. Olisiko aika ei pelkästään etsiä vastauksia vaan esittää myös niitä oikeita kysymyksiä? 

 

Lähteet:

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.

Prechel Harland & Harms John B. 2007. Politics and neoliberalism: Theory and ideology. Teoksessa Politics and Neoliberalism : Structure, Process and Outcome. Toim. Prechel Harland N. s. 3-17

Streeck Wolfgang 2014A. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Streeck Wolfgang 2014B. How Will Capitalism End? Teoksessa New Left Review 87, May-June 2014. s. 35-64. Saatavilla: https://newleftreview.org/II/87/wolfgang-streeck-how-will-capitalism-end Haettu: 29.9.2017