Kuinka avataan solmu?

Facebook muistutti minua tänään kuuden vuoden takaisesta asiasta heittämällä eteeni kuvan, jossa pidän puhetta punaisten muistomerkillä Joensuussa. Yritin löytää tuota puhetta, mutta valitettavasti en sitä löytänyt. Muistini ei näet jaksa kantaa niin hyvin, että voisin varmuudella kertoa, mitä tuolloin oikein puhuin. Siitä tosin olen varma, jos yhtään puheeni oli samankaltainen kuin monet kirjoitukseni tuohon aikaan, oli se varmasti hyvin punaisen sävytteinen.

Oikeastaan kaipaan joskus sitä intoa, joka minulla tuolloin oli. En minä toki sitä ole kokonaan menettänyt, en kai minä muuten politiikassa olisi mukana, mutta tuolloin vielä uskoin muutokseen. Ehkä uskon siihen yhä, mutta silloin se tuntui paljon todellisemmalta. Aivan kuin se olisi ollut mahdollista ihan just. Nyt mieleni valtaa ennemmin kuvat katastrofista, jonka jälkeen kenties voi jotain uutta tapahtua. Aivan kuin poliittinen mielikuvitus olisi kahlehdittu rautaiseen häkkiin, joka pitäisi ensin tuhota, jotta se voisi todella elää. 

Jossain kohtaa aloin ajattelemaan, että tuota häkkiä ei voi tuhota. Aloin jo luovuttamaan. Suhteeni politiikkaan alkoi muuttua suorastaan kyyniseksi. En jaksanut enää edes kunnolla ottaa kantaa mihinkään. Istuin suu tukossa suurimman osan kokouksista. En siksi, että olisin osoittanut mieltäni jostain, vaan siksi, etten keksinyt mitään sanomisen arvoista. Sitten tapahtui jotain. Minulle tuli tunne, että ehkä minulla olikin jotain sanottavaa. Se aivan sama viesti, jonka olin häveliäisyyssyistä hiljakseen jättänyt taka-alalle: aatteella on väliä. 

Aloinkin kaivamaan vanhoja tekstejäni tuolta samaiselta aikakaudelta, josta kuva oli otettu. Löysin muutaman, jotka olin lähettänyt Viikko Pohjois-Karjalaan. Eräs kirjoituksista puhutteli minua juuri nyt suuresti. Olin nimennyt sen Herra Solmu ja sen aiheuttama päänvaiva. Ajattelin julkaista sen tässä kokonaisuudessaan uudelleen. Sen sanoma sopii näet hyvin kunnallispoliittiseen tilanteeseemme, vaikka sen kohteena oli laajempi tilanne Euroopassa. 

Herra Solmu ja sen aiheuttama päänvaiva 

“Suuret solmun avaustalkoot! Tervetuloa!”, kertovat suuret kyltit päivittäin sanomaansa kansalle, joka hämmästelee koko touhun mielekkyyttä. Alkavatpa he olla jo hieman kyllästyneitä kuulemaan tästä solmusta, jonka kuulemma he ovat solmineet ja nyt se pitäisi saada auki. ”Se on tahtotila ja vastuunkanto nyt joka jätkän uskonto!”, riimittelee lipevä ilmestys puhujankorokkeelta pieni virne naamallaan. ”Vieläkö riittää sormissa kynttä?” Tällaista se on tämä elämä nykyään. Solmuja, solmuja ja solmuja kaikkialla sekä herra Puhujalla kumman siistit kynnet…

Monelle onkin varmasti tuttu tarina Gordionin solmusta. Siitä kiusankappaleesta, joka ei suostunut avautumaan minkäänlaisen setvimisyrityksen jälkeen, vaan uppiniskaisesti säilytti muotonsa solmuna. Väänsi sitä mistä suunnasta tahansa tai kiskoi vuoroin molemmista päistä, niin ei se ottanut avautuakseen. Ei ennen kuin eräs herra Aleksanteri tuli ja läväytti sitä miekallaan. Siinä oli sen solmun tarina. Huijasiko hän? Siitä voidaan olla varmasti montaa mieltä, mutta näkeekö kukaan enää jonoa tätä solmua koettamaan? Ei, eipä näy ja ihmiskunta pääsi siitäkin solmusta eroon. ”Ei solmua, ei ongelmaa.”, voisi joku todeta.

Tarinan opetus on siinä, että jos kerta olemme asettaneet solmun haasteksi sekä ongelmaksi ja se ei kertakaikkiaan ota avautuakseen tavanomaisin keinoin, mutta auki se nyt kuitenkin pitäisi saada, niin sitten se on vain katkaistava. ”That’s it!”, sanoisi amerikkalainen. Ongelma asetetaan näin uuteen kontekstiin. Tilanne on vähän samanlainen kuin nykyisen talousjärjestelmämme kanssa. Jatkuvaa kasvua pitäisi jostain tempoa, samalla kuitenkin pitäisi luontoa suojella, mutta mutta mutta… Päiviemme Gordionin solmu onkin juuri tämä: kapitalismin logiikka vaatii jatkuvaa kasvua ja luonnonvarojen tuhlaamista, mutta samalla sen eteneminen tekee mahdottomaksi suojella elämää itsessään – niin sosiaalisessa kuin biologisessa mielessä. Se tahtoo myös laskea palkkoja, mutta se tarvitsee myös ostokykyistä väkeä realisoidakseen tuotetun lisäarvon, mitä se paikkailee antamalla luottoa, josta taas aiheutuu omat ongelmat ja niin edelleen. Näitä ristiriitoja voisi varmasti listata koko päivän. Tälläkin hetkelläkin maamme ja EU:n päättäjät tekevät kaikkensa avatakseen tämän solmun. On rakenneuudistusta ja leikkauslistaa ynnä muuta, mutta kukaan ei tohdi ajatella, että jos vain katkaisisimme koko solmun? Ehkä vielä joku päivä voisimme todeta Aleksanteri Suuren sanoin: ”Olen ratkaissut sen!”