Sellaista sattuu

Elämässä on uskoakseni tiettyjä hetkiä, joita voisi kai karkeasti ottaen kutsua “valaistumiksi”. Viittaan näillä tietenkin niihin hetkiin, joiden jälkeen oikein entiseen ei ole paluuta. Aivan kuin jokin olisi tullut kirjoittamaan elämän koordinaatit uudelleen. Pakottaen sen aivan uudenlaiseen muottiin. Näitä hetkiä jotkut filosofit tietääkseni kutsuvat tapahtumiksi, ja jos eivät kutsukaan, niin minä kutsun niitä sellaisiksi nyt. 

Olen huomannut, että näitä tapahtumia on tavattoman vaikea ennakoida. Vaikuttaisi oikeastaan hieman siltä, että ne ovatkin ennakoimattomia ja korkeintaan jälkikäteen saattaa viisastella, että näinhän siinä pitikin käydä. Ne myös jakautuvat tavattoman moneen erilaiseen teemaan. Joskus saattaa rakkaus yllättää ja muuttaa kovimmankin kyynikon sekä jurottajan höppänäksi. Joskus saattaa jokin satunnainen kirja herättää lukijassaan sellaisia tunteita, että voisi luulla sen olleen lähes johdatus, että lukija selasi nuo sivut. Kaiken kaikkiaan asioita on vaikea ennustaa, mutta niillä on tavattoman pitkäkantoisia seurauksia. 

Aina silloin tällöin päädynkin pohtimaan oman elämäni tapahtumia. Yleensä nämä ovat saaneet alkunsa aivan hiljakseen. Esimerkiksi itselläni on muutamakin kirja, jotka kuin vaivihkaa tunkeutuivat korvieni väliin sieltä koskaan lähtemättä. Niiden vaikutus näkyy varmaan lähes jokaisessa kirjoituksessani, vaikka en juuri niitä jatkuvalla syötöllä lainaisi.

Yksi tällainen kirja on Karl Marxin Pääoma. Tarkoitukseni ei ole tässä kerätä vasemmistolaispisteitä, vaan kuvata, mitä sen kanssa oikein tapahtui. Eksyin kirjan pariin ehkä hieman vääristä syistä. Minun piti kirjoittaa opintoja varten työelämästä jonkinlainen essee. Päätin, että neppailen hieman ja ujutan sivuille jotain radikaalia. Ja mikä olisikaan radikaalimpaa kuin Marx! Tiesin hänestä aika vähän tuossa vaiheessa elämääni. Painuin ja lainasin muistaakseni kaikki kolme osaa ja aloitin luonnollisesti ensimmäisestä. Hämmästys oli aika suuri kun tajusin, että kirja piti sisällään jotain sellaista, mitä en ehkä ollut aivan osannut odottaa. Kai minä olin pitänyt sitä nuoressa naiivissa mielessäni jonkinlaisena Kommunistisen manifestin jatkeena, mutta teos tuntui ottavan lukijaa niskasta kiinni ja lyövän naaman sivuja vasten ja toteavan: “Noniin, sinä pieni näsäviisastelija! Alahan lukemaan! Luuletko tuntevasi minut?” Ja niin minä luin hetken. Sitten tajusin, etten taida siitä tähän hätään saada mitään irti kirjoitustani varten. Minulle kävi niinkuin yleensä Pääoman lukijalle käy: tavaramuodon erittely ja esittely lannisti. Olen tosin miettinyt, että olikohan kyseessä toisaalta ennemmin jonkinlainen pelko. Ehkä olin oppimassa jotain sellaista, minkä jälkeen en voinut pitää asian suhteen kyynistä eroa? 

Kirjoitin siis tekstini ilman tuota opusta, mutta takaraivooni jäi ajatus, että miten tuo kirja saattoi mukamas olla maailmaa muuttava klassikko kun sen ensimmäiset sivut olivat mitä olivat. Myöhemmin toki opin arvostamaan juuri niitä ensimmäisiä sivuja, mutta tuolloin ne tuntuivat tavattoman kuivilta ja – luoja paratkoon – turhilta. Nielinkin ylpeyteni ja aloin lukemaan ns. selitysteoksia ja -tekstejä. Hiljakseen salat alkoivat avautua. Ymmärsin, että kyseessä oli eräänlainen “ase”, mutta erittäin hienostunut sellainen. Se pudotti pommien sijaan suomuja silmiltä, jos vain antoi sille mahdollisuuden. Vanhat Marxia koskevat  stereotypiat, jotka kumma kyllä opetetaan Suomessa lähes jokaiselle, hajosivat palasiksi. Se on järisyttävä hetki kun tajuat, miten paljon vääristynyttä tietoa voi jostain ihmisestä olla liikkeellä ja näistä tiedoista kertovat lauseet alkavat aina: “Marxilla oli kauniita ajatuksia, mutta…” Harvoinpa lausuja viittaa esimerkiksi tavaraa koskevaan analyysiin, vaan ennemmin siihen kuviteltuun utopisti-Marxiin, jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta jonka avulla on helppo hänet kuitata haihattelijaksi. 

Ajattele! – miksi tarvitsemme filosofian?

K. Chesterton kirjoitti viisaasti, että paras syy filosofian elpymiselle on se, että muissa tapauksissa ihmiselle tapahtuu jotain kamalaa: hänestä tulee käytännöllinen. Mutta mitä kummaa? Emmekö me jatkuvasti toivo enemmän konkretiaa, enemmän juuri tätä käytäntöä? Näin taitaa asianlaita olla, mutta seurataan Chestertonia pidemmälle. Käytännöllisyyden lisäksi ihmisestä tulee kuulemma edistyksellinen, tehokkuuden edistäjä, kehitykseen (evolution) luottonsa laskeva, ihminen, joka tekee aina lähimmän työn ja paneutuu ennemmin teoille kuin sanoille. Chesterton kuitenkin toteaa, että nämä iskusanat ovat kuitenkin monesti vain ajattelun sijaisia. Usein ne ovat vain merkkejä tai loppupäätelmiä toisten ajattelusta. 

Chesterton päätyy kuvaamaan, miten ihmisellä on aina toinen kahdesta asiasta. Joko ihmisellä on kokonainen ja tiedostettu filosofiansa tai hänellä on tiedostamattomasti hyväksytty joukko hajanaisia, palasina olevia ajatuksia. Jälkimmäinen yleensä koostuu Chestertonin mukaan juuri näistä fraaseista, joita toistamme, kuten tehokkuus. Hän päätyy kysymäänkin, miten olla käytännöllinen ilman Pragmaa. Hänen mielestään tämä onkin sula mahdottomuus. Lopulta ajaudumme tilanteeseen, jossa “tekoja, ei sanoja!” on samaa sukua ajatukselle “sanoja, ei ajatuksia!”

Chesterton jatkaa tekstissään vielä pidemmälle, mutta pysähdyn itse tähän. Jään niin sanotusti hieman pohtimaan asiaa siitä näkökulmasta, joka on minulle tuttu. Olenhan monesti todennut, että aatteella on väliä. Olen yhä ajatuksen kannalla. Kyse ei ole näet sokeasta luotosta fraaseihin, vaan nimenomaan tietoisesta filosofiasta. Kuinkakohan monta ihmistä olenkaan elämäni aikana tavannut, jotka ovat taputtaneet itseään selkään siitä, miten he eivät alistu minkäänlaisille aatteille. Ovat kuulemma itsenäisiä ajattelijoita. Heidän kuitenkin kannattaisi lukea jo mainittu Chestertonin teksti ja ymmärtää, että joku heidänkin ajattelua hallitsee. Jo pelkästään kieli, jota emme todellakaan kehitä itsenäisesti, ohjaa meidän suhdettamme maailmaan. Toinen tärkeä teema asian suhteen on tietysti ideologia. On kohtuullisen röyhkeää väittää, ettei olisi millään tavalla ideologinen, kun tietystä näkökulmasta ihmiselämälle olennaista on sen vellominen ideologiassa. Me tarvitsemme jonkin, mikä antaa järjestyksen elämälle. Voisi jopa sanoa, että vaikka tappaisit Jumalan, on sinun paras uskoa johonkin, jos et halua ajautua hulluuteen. Ihminen ei ole niin väkevä olento (eikä ihminen toisaalta ole eläin), että pystyisi asettamaan itsensä suoraan suhteeseen maailman kanssa. 

Jos joku on siis aatteellinen, on hän luultavasti ainakin ajatellut jotain tiettyyn pisteeseen asti. Onkin ehkä paradoksaalista, että lähimmäs aatteiden ja ideologioiden vankilasta voi päästä etenemällä niiden suuntaan, tulla niistä tietoiseksi ja osoittamalla uskollisuutta jollekin. Tulee siis oppia erittelemään maailmaa ja nähdä sen eräänlainen “merkityksettömyys”, joka on täytettävä jollakin. Ymmärtänette, mitä tässä haen? Ei ole olemassa maailmaa vailla jonkinlaista filosofiaa tai aatetta. Vertauskuvallisesti: jos Jumala onkin kuollut, on häneen parasta silti luottaa. Kun tämän oivaltaa, avautuu maailma toisella tavalla. Esimerkiksi poliittiset pakot (“meillä ei ole vaihtoehtoja”, TINA) ovat todellakin poliittisia pakkoja, mutta eivät pakkoja sellaisenaan. Yhteiskunnan “luonnollisuudet” alkavat avautumaan ja kaiken poliittisuus kaivautuu esille. Aivan kuten porvaristo ymmärsi kuninkaiden kohdalla, että kuninkaiden valta oli aikanaan pakko, mutta tuo pakko voitiin heittää ikkunasta ulos. Kuningasta piti vallassa Jumala, porvaria pitää pääoma jne. Kun siis kravattiaan ojentava porvari puhuu ylimielisesti siitä, että joku vasemmistolainen ei ymmärrä taloutta, on siihen muutama mahdollinen vastaus. On olemassa vasemmistolaisia, jotka eivät tosiaan ymmärrä kapitalismin toiminnasta mitään, mutta niitä on kyllä harvinaisen paljon oikeistossakin. Yksi mahdollinen vastaus on myös se, että tuo porvari itse ei ymmärrä maailmaa. Hän kuvittelee asioiden, hänen hellimien kategorioiden olevan ikuisia, muuttumattomia, joilla tätä peliä on pelattava. Hän unohtaa niiden syntymän ja syntymään liittyvän lain: se mikä kerran syntyy, voi myös kuolla. Viestini porvaristolle onkin: minä kyllä tiedän, mutta tiedätkö sinä? Tätä on poliittisen taloustieteen kritiikki, jota porvaristo ei tunnu koskaan ymmärtävän, koska se koskettaa heidän valtansa ydintä: tulee häikäilemättömästi kritisoida taloustieteen ja porvariston käyttämiä käsitteitä. Kritiikillä tässä yhteydessä tarkoitetaan nimenomaan kohteen rajojen etsimistä eikä suoranaista vastustamista. Niin, ja se käytännöllisyys? Se on monesti vain sokeutta yhteiskunnalle, kykenemättömyyttä ajatellat ts. mennä asioiden ytimeen. Toisinaan on siis parempi vain ajatella ja tehdä vasta sitten.

Älä ajattele

Budgen, Kouvelakis ja Zizek antavat mielenkiintoista pohdittavaa kirjoituksessaan Introduction: Repeating Lenin (2007). Meitä vaivaa heidän mukaansa eräänlainen denkverbot, ajattelun kieltäminen. Se on kuin kirjoittamaton sääntö siitä, että todelliseen (edes aivan minimaaliseen) muutokseen pyrkivään politiikkaan ei tulisi ryhtyä. Heti, jos joku haastaa vallitsevan järjestelmän, ilmaantuu paikalle henkilö, joka kertoo: “Olkoot tarkoitusperä miten hyväntahtoinen tahansa, se johtaa vääjäämättä vain uuteen Gulagiin.” Tämän väitteen myötä tapahtuu mielenkiintoinen paluu etiikkaan nykyajan politiikassa. Historian erilaisia kauhuja pyritään käyttämään pelottelutaktiikkana, suoranaisena kiristyksenä, jotta ihmiset luopuisivat toiveistaan radikaalille muutokselle. Tämä tuottaa kirjoittajien mukaan tekopyhää tyydytystä konformistisille liberaaleille konnille, jotka käyttävät tätä häikäilemättömästi keinona pysyä vallassa. He kyllä ilmaisevat huolensa korruptiosta, riistosta ja niin edelleen, mutta samalla kieltävät kaikki mahdollisuudet niiden todelliseen poistamiseen. Se on heistä eettisesti väärin, koska vaihtoehto voi olla vain totalitarismi. (Budgen ym. 2007, 1-2.)

Tämä laittaa todella miettimään. Emmekö todella kohtaa tämän ilmiön harvinaisen usein? Eikö poliitikoista löydy aikamoinen kasa jeesustelijoita, jotka osoittavat kyllä suurta huolta eettisistä ja paikoin moraalisista kysymyksistä, mutta eivät oikeasti ole valmiita yhtään mihinkään? Siis mihinkään yritykseen poistaa “pahaa”. Heille historia on loppu ja nyt tehtävänä on pelastaa vain oma kaunis sielu – ja tehdä ura siinä sivussa. Uskoakseni monet politiikan ärsyttävimmistä piirteistä kumpuavat juuri tästä denkverbotista. Se on omiaan synnyttämään poliitikkoja, jotka tuhlaavat vain kaikkien aikaa omahyväisillä puheillaan, jotka hohkaavat huolta ja kauniita ajatuksia, mutta jotka päättyvät kaikessa hiljaisuudessa “mutta…” Kuin markkinamiehet he pyrkivät säilyttämään asemansa tunteellinen kyynel valuen silmäkulmasta, osoittaen myötätuntoa, mutta nostamatta sormeakaan ongelman poistamiseksi. He rakastavat oireita, koska saavat palkkansa niistä. Mitään syytä sairautta ei ole poistaa. 

Sama ajattelun kieltäminen näkyy myös siinä, miten vähän poliitikot kiinnittävät huomiota asioiden kontekstiin. Poliitikot rakastavat nykyään ratkoa annettuja kysymyksiä, mutta eivät niinkään kysele koko kysymyksen perään. Otetaan erääksi esimerkiksi velka. Tämä koskettaa varmasti myös paikallispolitiikkaa, vaikka on luonteeltaan globaalikysymys. Me pelkäämme sitä (monesti ihan syystä), mutta harvoin pysähdytään miettimään, miksi velallisuus on niin järkyttävässä kasvussa. On näet tapahtunut erittäin merkittävä muutos valtion luonteessa, mutta poliitikot eivät syystä tai toisesta ota sitä kuuleviin korviinsa, vaan valittavat velkaantumista sellaisenaan. Streeck kuvaa tätä hyvin tehdessään selkoa siirtymästä verovaltiosta velkavaltioon. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio yhä suuremmalta osin kattaa kulunsa ottamalla lainaa eikä suinkaan verottamalla. Verotuksellinen kysymys on oma kysymyksensä (veroaste, veroparatiisit…), joten keskitytään velkavaltion luonteeseen. Kyse on näet verovaltion taantumisesta sekä uudenlaisen poliittisen muodostelman ja lakien noususta. Tämä näkyy osaltaan esimerkiksi siinä, miten modernin valtion ainoa referenssiryhmä, kansalainen, saa rinnalleen uuden toisenlaisen ryhmän, joka koostuu lainaajista, velkojista jne. Streeck erittelee nämä kaksi ryhmää termein Staatsvolk ja Marktvolk. Ensimmäinen on sidottu tiettyyn valtioon, jolta he voivat vaatia tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia. Lojaalius kansalaisten ja valtion välillä perustuu siihen, kykeneekö valtio turvaamaan kansalaisten elämän sekä demokraattisesti muodostuneet oikeudet. Marktvolkia Streeck kuvaa taas ryhmäksi, joka on ylikansallinen kuin myös vain sopimuksellisesti sidottu valtioon. Siinä, missä staatsvolkilta voitiin olettaa lojaaliutta kansalaisuuden perusteella, niin valtio pyrkii voittamaan marktvolkin luottamuksen. Syntyy uusi kilpailu näiden kahden ryhmän välille, mikä osoittaa uuden tason demokratian ja kapitalismin välillä. Nyt pääoma harjoittaa poliittista valtaa suoraan rahoittamalla valtioita eikä enää vain epäsuorasti. (Streeck 2014, 80-84,)

Ymmärtänette, että aina kuntien valtuustoista kansainvälisten pöytien äärelle, on huoneessa läsnä siis aina yksi poliittinen voima, jonka valta ei ole äänestyksen alainen. Tämä vallan poistamiseksi ei ole lupa toimia, vaan silloin astuu mukaan denkverbot. Eikö ole jännittävää, että väitämme elävämme demokratiassa, mutta on tietty yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka siirretään pois demokratian ulottuvilta ja se on nähtävästi ihan ok. Velkavaltio on todellakin valtio, joka on saatettu jatkuvan synnin tuskan valtaan. Viittaan tässä tietenkin Walter Benjaminin kuuluisaan teesiin, jossa kapitalismi on ennemmin uskonto, jossa ei tosin ole muuta kuin “juhlapäiviä”. Velkaa/syntiä (schuld) maksetaan jatkuvasti. Mutta koko touhun kyseenalaistajalle näytetään helvetin tuskat. Älä horju uskossasi, he sanovat. 

Lähteet:

 

Budgen Sebastian, Kouvelakis Stathis ja Zizek Slavoj. Teoksessa Lenin Reloaded – Towards a Politics of Truth. Toim. Zizek Slavoj. Duke University Press. Durham/London. s. 1-4.

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Päin helvettiä

Arvatenkin kaikki on päin helvettiä. Se on ainoa varma asia isojen päätösten jälkeen. En tosin tiedä, missä piirissä helvettiä sitä ollaan, mutta täytynee lukea Danten jumalainen näytelmä tarkasti ja ottaa selvää. Osaa sitten orientoitua. Vahva epäilykseni on neljäs piiri, jossa saiturit ja tuhlaajat pitävät majaa.

Toinen raskaan viikon oivallus hohtaa myös punaista, joskin ei helvetin tulikivien takia. Kuulemma olen ”Vitun kommareiden” puheenjohtaja. Tai näin asian tulkitsin ja ymmärsin eräästä kommentista . Tiedä tuota onko kommunistinen teoria tokaisijalla hallussa, mutta sen kaksi piirrettä hyväksyy tämäkin sosialidemokraatti: kaiken olevaisen häikäilemättömän kritiikin ja työvoiman vapautumispyrkimyksen. En tosin oleta, että Karl ”vitun kommunisti” Marx on niin hyvin luettuna Kuusankosken alueella, että tähän olisi viitattu. Viittaanpa siis itse. No siitä ei sen enempää.

Varmaan jokin kolmaskin asia olisi syytä keksiä kerrottavaksi. Se kun on jotenkin klassinen luku. En vain oikein keksi mitään kerrottavaa tässä odotellessani seurakuntaneuvoston kokousta. Se taitaa vähän laimentaa aiempien kohtien punaisuutta.

Olisiko aika olla realisti?

Nähtävästi erinäiset kriisit saavat minun kynäni lähtemään liikkeelle. Kai sitä huomaa, että nyt jos koskaan on hyvä hetki harjoittaa pientä agitaatiota. Lueskelinkin tänään muistiinpanojani John Hollowayn kirjasta Change the World Without Taking Power (2002). Sieltä silmääni osui tekemäni muistiinpano, jonka haluan tuoda tässä esille, koska se tiivistää monelta osin sen, mitä toisaalla olen joko yrittänyt kuvata tai mistä olen yrittänyt vihjata. Holloway käsittelee eräässä kohdassa kirjaansa Karl Marxin Pääomaa ja toteaa, miten kaikki kolme osaa ovat omistautuneet poliittisen taloustieteen kritiikille. Tällä tarkoitetaan sitä, että niiden tarkoituksena on näyttää, miten poliittisen taloustieteen (nykyisin varmaan voitaisiin puhua ihan vain taloustieteestä) erinäiset käsitteet nousevat yhteiskunnallisten suhteiden fetisoituneesta esiintymisestä. Mitä hän tällä tarkoittaa? Poliittinen talous (so. porvarillinen teoria yleensä) ottaa annettuna tietyt yhteiskunnalliset suhteet. Näitä ovat esimerkiksi tavara- ja arvomuoto kuin myös pääoma jne. Porvarillisella teorialla on siis erittäin suuri sokea pisteensä: se ei näe tavaraa tai rahaa (kuin mitään muutakaan) erinäisinä muotoina tai yhteiskunnallisten suhteiden olemassaolon tyyppeinä. Tiivistetysti tämä tarkoittaa sitä, että porvarillinen teoria ei kerta kaikkiaan kykene näkemään nykyisten yhteiskunnallisten suhteiden muuttuvaista luonnetta, vaan ottaa ne muuttumattomina. (Holloway 2002, 52.) Juuri tästä syystä toisinaan on huvittavaa kuunnella kiihkeän porvarin puhetta siitä, miten vasemmistossa ei ymmärretä taloutta (mikä tosin voi pitää tai olla pitämättä paikkansa riippuen ihmisestä), vaikka hän itse käytännössä aloittaa “tieteellisen” ja “objektiivisen” ajattelunsa poliittisesti tuotetuista muodoista tai kategorioista, mutta väittää niitä luonnollisiksi. Eikö tässä olisi jotain tavattoman hauskaa, jos sen poliittiset johtopäätökset eivät olisi niin tavattoman traagisia? 

Nostan näitä teemoja esiin tietenkin puhtaan poliittisista lähtökohdista. Rakkaassa kunnassamme Kouvolassa on käynnissä aikamoinen kriisi, kun talous on mitä on. Toistan ehkä itseäni jo liiaksi, mutta ei tarkoitukseni ole kirjoituksillani osoittaa, että mitään ei täytyisi tehdä. Oikeastaan päinvastoin. Pyrin osoittamaan, että asian kanssa pitäisi mennä pidemmälle. Mielestäni esimerkiksi Kokoomus, joka väittää olevansa valmis vaikka mihin, niin tuskin on valmis menemään todella maaliin asti? Vai olenko ymmärtänyt jotain väärin? Jostain syystä minulla on kutina, että keskustelu asioiden muodoista jne. ei ota tuulta alleen niissä piireissä. Tosin enpä väitä, että se olisi kovin suosittua muuallakaan. Kunhan totean asian tässä tilanteessa, jossa niin moni väittää olevansa valmis olemaan tavattoman realisti. Tosin kumma kyllä se reaali vain unohtuu tai yltää vain tiettyyn pisteeseen. 

Tiedättekö muuten, mikä erottaa reaalin ja todellisuuden? Antakaas kun kerron. Tai paremminkin lainaan. Todellisuus on se, mitä me täällä yhteiskunnassamme puuhailemme. Se koostuu siis todellisista ihmisistä, jotka toimivat yhteistyössä erilaisissa tuotannollisissa prosesseissa. Mikä sitten on tämä kumma reaali? Se viittaa tietenkin pääoman abstraktiin logiikkaan, joka on kuin aave leijumassa yhteiskunnan yllä määrittelemässä, mitä yhteiskunnallisessa todellisuudessa tapahtuu. (ks. Zizek 2012, 19-20.) Niin, ehkä se reaali ei olekaan heiltä unohtunut. Ehkä he ovatkin liian realisteja, jos asiaa pohditaan tästä näkökulmasta. He ovat täysin omaksuneet yhteiskunnalliset suhteet muuttumattomina. Tästä pääsenkin sivaltamaan: jos joku täällä on ideologian sokaisema, on se hän, joka ei edes kykene näkemään eroa oman teoriansa ja maailman välillä. Ei oikeastaan edes tunnistamaan omaa maailmankuvaansa teoriaksi.

Lähteet:

Holloway John 2002. Change the World Without Taking Power. Pluto Press. London/Sterling. 

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Nemo. Helsinki

Lapsellinen kysymys

Olen huomannut, että elämässä pitää osata toisinaan kysyä ns. lapsellisia kysymyksiä, vaikka yrmyt herrat ja rouvat toteavat niiden olevan aivan liian yksinkertaisia, jotta ne voisivat kaapata koko todellisuuden monimutkaisen luonteen. He tosin erehtyvät pahoin koko kysymyksen merkityksestä. Kysymys on näet kysymys eikä vastaus. Näitä ei tulisi koskaan sekoittaa keskenään.

Mikä siis on minun lapsellinen kysymykseni? Se on seuraava: miten maailma, jossa on uskomattomat tuotantovoimat, voi olla aina persaukinen?

Hämmästellään yhdessä. Me elämme yltäkylläisyyden keskellä. Silti me kerromme toisillemme, miten tuho on aivan nurkan takana. Verotulot sukeltaa, tuotanto sakkaa ja kaikki on päin sitä itseään. Nyt ei saa hellittää! On paiskittava töitä! Ja toki asiat voivat olla päin sitä itseään, mutta on hyvin eri asia, jos sinulta puuttuu vasara kuin raha. Rahan puuttuminen sellaisenaan ei estä sinua naputtelemasta nauloja, jos sinulla muuten on kaikki tarvittava. Kaikki nyt vain sattuu olemaan puettu rahan kaapuun tässä yhteiskunnassa. Eikä oikeastaan vain rahan, vaan pääoman, joka toimii yhteiskunnallisena suhteena järjestellen asioita ja sitä, mikä on mahdollista. Ymmärtänette, mitä haen: jos sinulla on kaikki tarvittavat vehkeet ja vermeet, mutta mitään ei tapahdu, niin voi kysyä, missä mättää. Miksi naulat lopettavat menemästä puuhun, kun raha loppuu? Ei! Miksi raha on loppu? Ei! Mitä raha on? Useimmat ehkä vielä osaavat vastata ensimmäiseen, mutta unohtavat äkkiä yhteiskunnallisen kontekstin, jossa niitä nauloja naputetaan. Toiseenkin saattaa tulla joku vastaus. Mutta kolmannen kohdalla alkaa jo heikottaa. Kuinka harva poliitikko edes pohtii tätä kysymystä! En väitä, että oma ymmärryksenikään asiasta olisi aukoton, mutta sentään kysymys kiinnostaa. Monelle raha vain on. 

Tahtoisin julistaa paljon kovemmin tätä asiaa, mutta olen huomannut erään asian. On parempi antaa ihmisten pienten vihjeiden perusteella alkaa asiaan tutustumaan itse. Se on paljon tehokkaampaa. Asia on vain alkanut minua taas kovasti kiehtomaan sekä samalla vaivaamaan, kun viikottain saan kuulla talouspoliittisen luennon kuntapolitiikan puolella rahojen loppumisesta. Kyllä, olen samaa mieltä, rahat ovat loppu, en minä tyhmä ole. Silti minun poliittinen katse yltää yleensä kunnan rajojen ulkopuolelle ja pakottaa kysymään: olisiko maailmassa sitten joku valuvika, jos kerta materiaalinen todellisuus ei meille esteitä luo, vaan se yhteiskunnallinen suhde, jossa elämme? Kunhan kysyn.