Älä ajattele

Budgen, Kouvelakis ja Zizek antavat mielenkiintoista pohdittavaa kirjoituksessaan Introduction: Repeating Lenin (2007). Meitä vaivaa heidän mukaansa eräänlainen denkverbot, ajattelun kieltäminen. Se on kuin kirjoittamaton sääntö siitä, että todelliseen (edes aivan minimaaliseen) muutokseen pyrkivään politiikkaan ei tulisi ryhtyä. Heti, jos joku haastaa vallitsevan järjestelmän, ilmaantuu paikalle henkilö, joka kertoo: “Olkoot tarkoitusperä miten hyväntahtoinen tahansa, se johtaa vääjäämättä vain uuteen Gulagiin.” Tämän väitteen myötä tapahtuu mielenkiintoinen paluu etiikkaan nykyajan politiikassa. Historian erilaisia kauhuja pyritään käyttämään pelottelutaktiikkana, suoranaisena kiristyksenä, jotta ihmiset luopuisivat toiveistaan radikaalille muutokselle. Tämä tuottaa kirjoittajien mukaan tekopyhää tyydytystä konformistisille liberaaleille konnille, jotka käyttävät tätä häikäilemättömästi keinona pysyä vallassa. He kyllä ilmaisevat huolensa korruptiosta, riistosta ja niin edelleen, mutta samalla kieltävät kaikki mahdollisuudet niiden todelliseen poistamiseen. Se on heistä eettisesti väärin, koska vaihtoehto voi olla vain totalitarismi. (Budgen ym. 2007, 1-2.)

Tämä laittaa todella miettimään. Emmekö todella kohtaa tämän ilmiön harvinaisen usein? Eikö poliitikoista löydy aikamoinen kasa jeesustelijoita, jotka osoittavat kyllä suurta huolta eettisistä ja paikoin moraalisista kysymyksistä, mutta eivät oikeasti ole valmiita yhtään mihinkään? Siis mihinkään yritykseen poistaa “pahaa”. Heille historia on loppu ja nyt tehtävänä on pelastaa vain oma kaunis sielu – ja tehdä ura siinä sivussa. Uskoakseni monet politiikan ärsyttävimmistä piirteistä kumpuavat juuri tästä denkverbotista. Se on omiaan synnyttämään poliitikkoja, jotka tuhlaavat vain kaikkien aikaa omahyväisillä puheillaan, jotka hohkaavat huolta ja kauniita ajatuksia, mutta jotka päättyvät kaikessa hiljaisuudessa “mutta…” Kuin markkinamiehet he pyrkivät säilyttämään asemansa tunteellinen kyynel valuen silmäkulmasta, osoittaen myötätuntoa, mutta nostamatta sormeakaan ongelman poistamiseksi. He rakastavat oireita, koska saavat palkkansa niistä. Mitään syytä sairautta ei ole poistaa. 

Sama ajattelun kieltäminen näkyy myös siinä, miten vähän poliitikot kiinnittävät huomiota asioiden kontekstiin. Poliitikot rakastavat nykyään ratkoa annettuja kysymyksiä, mutta eivät niinkään kysele koko kysymyksen perään. Otetaan erääksi esimerkiksi velka. Tämä koskettaa varmasti myös paikallispolitiikkaa, vaikka on luonteeltaan globaalikysymys. Me pelkäämme sitä (monesti ihan syystä), mutta harvoin pysähdytään miettimään, miksi velallisuus on niin järkyttävässä kasvussa. On näet tapahtunut erittäin merkittävä muutos valtion luonteessa, mutta poliitikot eivät syystä tai toisesta ota sitä kuuleviin korviinsa, vaan valittavat velkaantumista sellaisenaan. Streeck kuvaa tätä hyvin tehdessään selkoa siirtymästä verovaltiosta velkavaltioon. Tämä tarkoittaa sitä, että valtio yhä suuremmalta osin kattaa kulunsa ottamalla lainaa eikä suinkaan verottamalla. Verotuksellinen kysymys on oma kysymyksensä (veroaste, veroparatiisit…), joten keskitytään velkavaltion luonteeseen. Kyse on näet verovaltion taantumisesta sekä uudenlaisen poliittisen muodostelman ja lakien noususta. Tämä näkyy osaltaan esimerkiksi siinä, miten modernin valtion ainoa referenssiryhmä, kansalainen, saa rinnalleen uuden toisenlaisen ryhmän, joka koostuu lainaajista, velkojista jne. Streeck erittelee nämä kaksi ryhmää termein Staatsvolk ja Marktvolk. Ensimmäinen on sidottu tiettyyn valtioon, jolta he voivat vaatia tiettyjä luovuttamattomia oikeuksia. Lojaalius kansalaisten ja valtion välillä perustuu siihen, kykeneekö valtio turvaamaan kansalaisten elämän sekä demokraattisesti muodostuneet oikeudet. Marktvolkia Streeck kuvaa taas ryhmäksi, joka on ylikansallinen kuin myös vain sopimuksellisesti sidottu valtioon. Siinä, missä staatsvolkilta voitiin olettaa lojaaliutta kansalaisuuden perusteella, niin valtio pyrkii voittamaan marktvolkin luottamuksen. Syntyy uusi kilpailu näiden kahden ryhmän välille, mikä osoittaa uuden tason demokratian ja kapitalismin välillä. Nyt pääoma harjoittaa poliittista valtaa suoraan rahoittamalla valtioita eikä enää vain epäsuorasti. (Streeck 2014, 80-84,)

Ymmärtänette, että aina kuntien valtuustoista kansainvälisten pöytien äärelle, on huoneessa läsnä siis aina yksi poliittinen voima, jonka valta ei ole äänestyksen alainen. Tämä vallan poistamiseksi ei ole lupa toimia, vaan silloin astuu mukaan denkverbot. Eikö ole jännittävää, että väitämme elävämme demokratiassa, mutta on tietty yhteiskunnallinen ulottuvuus, joka siirretään pois demokratian ulottuvilta ja se on nähtävästi ihan ok. Velkavaltio on todellakin valtio, joka on saatettu jatkuvan synnin tuskan valtaan. Viittaan tässä tietenkin Walter Benjaminin kuuluisaan teesiin, jossa kapitalismi on ennemmin uskonto, jossa ei tosin ole muuta kuin “juhlapäiviä”. Velkaa/syntiä (schuld) maksetaan jatkuvasti. Mutta koko touhun kyseenalaistajalle näytetään helvetin tuskat. Älä horju uskossasi, he sanovat. 

Lähteet:

 

Budgen Sebastian, Kouvelakis Stathis ja Zizek Slavoj. Teoksessa Lenin Reloaded – Towards a Politics of Truth. Toim. Zizek Slavoj. Duke University Press. Durham/London. s. 1-4.

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.