Sellaista sattuu

Elämässä on uskoakseni tiettyjä hetkiä, joita voisi kai karkeasti ottaen kutsua “valaistumiksi”. Viittaan näillä tietenkin niihin hetkiin, joiden jälkeen oikein entiseen ei ole paluuta. Aivan kuin jokin olisi tullut kirjoittamaan elämän koordinaatit uudelleen. Pakottaen sen aivan uudenlaiseen muottiin. Näitä hetkiä jotkut filosofit tietääkseni kutsuvat tapahtumiksi, ja jos eivät kutsukaan, niin minä kutsun niitä sellaisiksi nyt. 

Olen huomannut, että näitä tapahtumia on tavattoman vaikea ennakoida. Vaikuttaisi oikeastaan hieman siltä, että ne ovatkin ennakoimattomia ja korkeintaan jälkikäteen saattaa viisastella, että näinhän siinä pitikin käydä. Ne myös jakautuvat tavattoman moneen erilaiseen teemaan. Joskus saattaa rakkaus yllättää ja muuttaa kovimmankin kyynikon sekä jurottajan höppänäksi. Joskus saattaa jokin satunnainen kirja herättää lukijassaan sellaisia tunteita, että voisi luulla sen olleen lähes johdatus, että lukija selasi nuo sivut. Kaiken kaikkiaan asioita on vaikea ennustaa, mutta niillä on tavattoman pitkäkantoisia seurauksia. 

Aina silloin tällöin päädynkin pohtimaan oman elämäni tapahtumia. Yleensä nämä ovat saaneet alkunsa aivan hiljakseen. Esimerkiksi itselläni on muutamakin kirja, jotka kuin vaivihkaa tunkeutuivat korvieni väliin sieltä koskaan lähtemättä. Niiden vaikutus näkyy varmaan lähes jokaisessa kirjoituksessani, vaikka en juuri niitä jatkuvalla syötöllä lainaisi.

Yksi tällainen kirja on Karl Marxin Pääoma. Tarkoitukseni ei ole tässä kerätä vasemmistolaispisteitä, vaan kuvata, mitä sen kanssa oikein tapahtui. Eksyin kirjan pariin ehkä hieman vääristä syistä. Minun piti kirjoittaa opintoja varten työelämästä jonkinlainen essee. Päätin, että neppailen hieman ja ujutan sivuille jotain radikaalia. Ja mikä olisikaan radikaalimpaa kuin Marx! Tiesin hänestä aika vähän tuossa vaiheessa elämääni. Painuin ja lainasin muistaakseni kaikki kolme osaa ja aloitin luonnollisesti ensimmäisestä. Hämmästys oli aika suuri kun tajusin, että kirja piti sisällään jotain sellaista, mitä en ehkä ollut aivan osannut odottaa. Kai minä olin pitänyt sitä nuoressa naiivissa mielessäni jonkinlaisena Kommunistisen manifestin jatkeena, mutta teos tuntui ottavan lukijaa niskasta kiinni ja lyövän naaman sivuja vasten ja toteavan: “Noniin, sinä pieni näsäviisastelija! Alahan lukemaan! Luuletko tuntevasi minut?” Ja niin minä luin hetken. Sitten tajusin, etten taida siitä tähän hätään saada mitään irti kirjoitustani varten. Minulle kävi niinkuin yleensä Pääoman lukijalle käy: tavaramuodon erittely ja esittely lannisti. Olen tosin miettinyt, että olikohan kyseessä toisaalta ennemmin jonkinlainen pelko. Ehkä olin oppimassa jotain sellaista, minkä jälkeen en voinut pitää asian suhteen kyynistä eroa? 

Kirjoitin siis tekstini ilman tuota opusta, mutta takaraivooni jäi ajatus, että miten tuo kirja saattoi mukamas olla maailmaa muuttava klassikko kun sen ensimmäiset sivut olivat mitä olivat. Myöhemmin toki opin arvostamaan juuri niitä ensimmäisiä sivuja, mutta tuolloin ne tuntuivat tavattoman kuivilta ja – luoja paratkoon – turhilta. Nielinkin ylpeyteni ja aloin lukemaan ns. selitysteoksia ja -tekstejä. Hiljakseen salat alkoivat avautua. Ymmärsin, että kyseessä oli eräänlainen “ase”, mutta erittäin hienostunut sellainen. Se pudotti pommien sijaan suomuja silmiltä, jos vain antoi sille mahdollisuuden. Vanhat Marxia koskevat  stereotypiat, jotka kumma kyllä opetetaan Suomessa lähes jokaiselle, hajosivat palasiksi. Se on järisyttävä hetki kun tajuat, miten paljon vääristynyttä tietoa voi jostain ihmisestä olla liikkeellä ja näistä tiedoista kertovat lauseet alkavat aina: “Marxilla oli kauniita ajatuksia, mutta…” Harvoinpa lausuja viittaa esimerkiksi tavaraa koskevaan analyysiin, vaan ennemmin siihen kuviteltuun utopisti-Marxiin, jota ei ole koskaan ollutkaan, mutta jonka avulla on helppo hänet kuitata haihattelijaksi.