Kuka tahansa voi olla toveri, mutta jokainen ei ole toveri

Jodi Deanin kirja Comrade todellakin otti mielen haltuun. Kirjoitin siitä jo aiemmin, mutta ajattelin kirjoittaa nyt hieman lisää (ja ehkä taas myöhemmin hieman lisää), koska sain sen juuri päätökseen. Viime kerralla tarjosin joitakin Deanin ajatuksia toverin määritelmästä, joten haluan tällä kertaa nostaa esiin erään kirjan tarjoaman jännittävän ulottuvuuden. Dean toteaa useamman kerran, että kuka tahansa voi olla toveri, mutta jokainen ei ole toveri (Anyone but not everyone can be a comrade). Hän tähdentää, että koska jokainen ei voi olla toveri, korostuu näin se, että toveruus määrittää suhteen ja jaon meihin ja heihin. Se on poliittinen suhde, mikä ei kuitenkaan ole sama asia kuin jako ystäviin ja vihollisiin. Se, että joku ei ole toisen toveri, ei tarkoita, että hän olisi hänen vihollisensa. Eikä tovereiden ole oltava ystäviä keskenään. Ei-toveri voi olla esimerkiksi sivullinen, jota ei paljoa politiikka kiinnosta, tai kenties liittolainen, jonka edut hetkellisesti ovat samat kuin omat, tai kenties joku, josta voi vielä tulla toveri. Toveri onkin outo hahmo, joka elää vain politiikassa eikä välitä henkilökohtaisista suhteista tai anna alistaa itseään pelkälle valtiolliselle määrittelylle, kuten kansalainen. 

Jodi Dean käyttää esimerkkinä toverin vaikeasta tunnistamisesta elokuvan Ninotchka erästä kohtausta, jossa kolmen miehen pitäisi tunnistaa juna-asemalla toveri. Mutta miltä toveri näyttää? Siinä miehet sitten arvuuttelevat kuka mahtaisi olla tuo toveri. Erään kohdalla he ovat oikein varmoja, että tuo näyttäisi toverilta, mutta hetkeä myöhemmin kyseinen mies tekee natsitervehdyksen. Ei sittenkään siis toveri. Kuka tahansa voisi olla toveri, mutta ei jokainen. On täysin selvää, että identiteetillä ei ole mitään tekemistä toveruuden kanssa. Lopulta heille esittäytyy Nina Ivanova Yakushova, “naistoveri”, kuten miehet toteavat ja jos olisivat tienneet olisivat tuoneet kukkia. Siihen Nina toteaa, ettei miesten tulisi tehdä numeroa hänen naiseudestaan. Toveruudella ei ole mitään tekemistä identiteetin kanssa. Kiintymys identiteettiin onkin Deanin mukaan sairaalloista. Se ylläpitää fantasiaa kokonaisuudesta tai varmuudesta. Tuo fantasia estää meitä näkemästä, että kaikki identiteetit ovat jakautuneita, riidanalaisia sekä mahdollisia luokkataistelun näyttämöitä. Jos joku sanookin identifioituvansa joksikin,  ei se kerro vielä mitään hänen politiikastaan. Toverina oleminen taas on nimenomaan politiikkaa. Toveria ei voi tunnistaa katsomalla. Hän voi olla kuka tahansa ja sekös on historiassa tiettyjä tahoja ottanut pannuun. 

 

Lähteet:

 

Dean Jodi 2019. Comrade. Verso. London/New York. Ebook.

Toveri

Aloin lukemaan kirjaa Comrade (2019), jonka on kirjoittanut Jodi Dean. Kirjassa Dean toteaa, että sana toveri viittaa poliittiseen suhteeseen, joukkoon olettamuksia keinoista kohti yhteistä päämäärää. Toveri korostaa myös poliittisten toimijoiden samanlaisuutta, vaikka he olisivat miten erilaisia. Toverit pysyvät yhdessä. Kirjassa korostetaankin, että sanan comrade taustalta on löydettävissä esimerkiksi sana camarada, joka tarkoittaa henkilöä, joka syö ja nukkuu samassa talossa. Myös sana camarade kuvaa vahvaa yhteiseloa. Se viittaa kasarmiin tai sotilaiden jakamaan huoneeseen. Etymologisesti, Dean huomauttaa, comrade tulee sanasta camera, joka taas on latinaa ja tarkoittaa huonetta, kammiota tai holvia. 

Kirjoittaja tarjoaa erääksi määritelmäksi tovereille sitä, että he ovat joukko ihmisiä, jotka sitoutuvat toisiinsa yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Toveri on ihminen, johon voit luottaa. Toveri on vastuussa toisille tovereille sekä näkee omat tekonsa heidän silmiensä kautta. Hän pitää huolen siitä, ettei petä tovereitaan vaan hankkii heidän kunnioituksen. Kun henkilöä kutsutaan toveriksi hän muistaa, että häneltä odotetaan jotain. Hän ei ole mukana vain yksittäisen tapahtuman takia, vaan valmis siihen, että kyse  on pitkästä taistelusta, johon mennään yhdessä. Mielestäni määritelmä on oikein osuva. Monella tapaa puhutteleva tässä aikakaudessa, jossa tuntuu siltä, että omistautuminen, jonkin päämäärän eteen itsensä antaminen, on ennemmin synti kuin kunnioitettava asia. 

Kirjan alun perusteella onkin selvää, että Dean pyrkii herättämään vasemmistoa, joka on vaipunut “liittolaisuuksien” sekamelskaan. Dean kuvaile, miten “allyt” näet liittoutuvat keskenään puhtaan itsekkäistä syistä (tässä pitäisi tietää hieman amerikkalaista menoa, mutta tietyt trendit valuvat huvittavan suoraan Suomeenkin). Tämä tarkoittaa myös sitä, että he saattavat vetäytyä, jättää asiat sikseen ja pettää milloin tahansa. Heidän sitoutumisensa tasosta ei voi olla varma, koska se on kiinnittynyt yksilöllisiin tunteisiin ja mukavuuteen (comfort). Dean asettaa sanansa jopa aika kärkevästi kuvatessaan, että liittolaisuus ei suinkaan luo siltoja eri identiteettien välille tai artikuloi minkäänlaista politiikkaa, joka voisi ylittää nämä identiteetit. Se on oikeastaan vain korvannut politiikan erilaisille yksilöllisille itsehoito-tekniikoilla sekä sosiaalisen median moralismilla, josta kommunikatiivinen kapitalismi nauttii täysin siemauksin. 

Monella tapaa jaan Deanin näkemyksen, mitä tulee toveruuteen, ja odotan mielenkiinnolla, mitä kirja tuo vielä tullessaan. Poliittisessa elämässäni olen aika monesti käyttänyt termiä toveri, mutta en ole ehkä liiaksi pysähtynyt pohtimaan, mitä se todella tarkoittaa. Ehkä opin kirjan myötä myös hieman lisää siitä, miksi vasemmalla eräät ovat niin kovasti aina ihmettelemässä, miksi kyseistä sanaa pitää yhä käyttää. Kenties kyseisen sanan pelko on oire siitä, että kommunikatiivinen kapitalismin sekä uusliberalismin lonkerot ovat päässeet ihmisen pään sisälle, jolloin ajatus toveruudesta tuntuu ikävän rajoittavalta, ikävän – sanoisinko – muutokseen pyrkivältä?

 

Lähteet:

Dean Jodi 2019. Comrade. Verso. London/New York. Ebook.

Savijalkainen jättiläinen?

Alan yhä enemmän ymmärtämään, minkä takia Karl Kautsky on ollut monien kirjoitusten sivuhahmo ja harvoin päähenkilö. Mitä pidemmälle pääsen häntä koskevassa kirjassa Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938 (1990) näen yhä selvemmin sen, miksi noita aikoja on haluttu kuvata mieluummin jonkun toisen henkilön näkökulmasta. Tarkoitukseni ei näillä sanoilla ole suinkaan vähätellä hänen merkitystään, vaan tuoda esille sen, että verrattuna moneen muuhun aikalaiseensa, ei hänen tarinastaan löydy sellaisia piirteitä, jotka tekisivät siitä sankarillisen. Hän oli pidemmän päälle puhdas teoreetikko, joka pyrki näkemään kaiken oman “oikeaoppisuutensa” valossa. Eikä siinä sinänsä mitään väärää, koska tuottihan hän paljon mielenkiintoista materiaalia, mutta lopulta hänen aika tylsähkö liberaali suhtautuminen maailmaan ja “puhtaan demokratian” teoretisoinnit eivät nosta häntä kovin korkealle kiinnostavuudessa, vaikkevat ne olisikaan hänelle muuten haitaksi.

Ajattelinkin siis tällä kertaa kirjoittaa Kautskyn elämän sellaisesta vaiheesta, jossa hän todella pääsi historian mielenkiintoisimpien vaiheiden pariin. Tällä tarkoitan ensimmäistä maailmansotaa. Se pitää näet sisällään erään kuuluisimmista riitelyn aloituksista. Leninin ja Kautskyn välinen vihamielisyys ei näet syntynyt vasta silloin kun Kautsky alkoi kritisoimaan bolsevikkien vallankumousta. Sillä on paljon aikaisempi lähtöpiste. 

Tätä lähtöpistettä tarkasteltaessa on hyvä muistaa, että Lenin piti Kautskya jonkinlaisena esikuvana. Ainakin hän arvosti häntä suuresti. Oikeastaan koko saksalainen sosialidemokratia oli tietynlainen esikuva koko sosialistiselle liikkeelle noihin aikoihin. He olivat todellakin suurin ja kaunein, mitä oli löydettävissä. Sitten tuli isku, joka vei varmasti monelta ilmat keuhkoista. SPD asettui  imperialistisen sodan kannalle. Eivät he toki olleet ainoita, jotka suorittavat pikaisen takinkäännön sodan ottaessa ensimmäisiä askeliaan, mutta merkitys oli varmasti suurin. Suurin osa eri sosialidemokraattisista puolueista päätyikin taistelemaan oman kapitalistisen hallituksensa puolesta eivätkä suinkaan estämään sotaa, kuten niin kaunopuheisesti oli väitetty. Tämän tapahtumasarjan seurauksena puolueet hajaantuivat useisiin eri suuntiin. Rosa Luxemburgkin totesi kuuluisasti noina aikoina, että SPD on pelkkä “haiseva ruumis”. 

Mutta eihän Kautsky ollut edes parlamentin jäsen? Mistä siis Leninin viha häntä kohtaan? Niin vahva oli ollut Leninin usko Kautskyyn, että hän luulii saaneensa käsiinsä väärennetyn tekstin lukiessaan Kautskyn sotaa koskevaa artikkelia Die Neue Zeit -lehdestä. Lopulta totuus alkoi paljastua hänelle. Toden totta Kautsky oli kirjoittanut tekstin, jossa oli puolustanut sotaa. Sen jälkeen Lenin ei osoittanut Kautskya kohtaan paljoa muuta kuin halveksuntaa. On lisäksi syytä huomata, että toisin kuin Lenin, joka havahtui Kautskyn puutteisiin vasta jättimäisen katastrofin edessä, oli Rosa Luxemburg jo neljä vuotta aiemmin ottanut yhteen Kautskyn “oikeaoppisuuden” kanssa. “Marxismin paavin” arvovalta oli alkanut murenemaan. 

On kuitenkin tunnettava jonkinlaista armoa niitä sosialidemokraatteja kohtaan, jotka päätyivät sodan kannalle. Näin ollen myös Kautskya kohtaan. Kukaan heistä, kuten J.P. Nettl huomauttaa, ei ollut kohdannut tällaista tilannetta aiemmin. Edessä oli sota, jota he olivat vastustaneet, mutta tiesivät hyvin, etteivät pystyisi sitä estämään. Saksalaiset toverit saattoivatkin nähdä sen puolustussotana tsarismia vastaan. Edistyksellistä Eurooppa oli suojeltava. Nettl kuvaakin, että tarvitsi vain hieman sekoittaa ylimielisyyttä historiallisen konservatismin kanssa ja näin nähtiinkin tilanteen olevan jo se, että edistyksellinen Saksa auttoi tuhoamaan tsarismin. Tämä ei tietenkään ole heidän synninpäästönsä, mutta auttaa ymmärtämään tilannetta.

Kukapa osaisi vastata oliko Kautskyn ja kumppanien ratkaisu oikea? Kysymystä voi pyöritellä varmasti loputtomiin, mutta tapahtuman seuraukset ovat selkeät. Toinen Internationaali ajautui vararikkoon. Se oli sen tarinan loppu. Sotaa ei ehkä oltaisi toisenlaisella ratkaisulla estetty, mutta olisiko se pitänyt kansainvälisen työväenliikkeen koossa? Vai onko vastaus vielä ikävämpi: oliko koko Internationaali vain savijalkainen jättiläinen? Oliko Kautsky itse ehkä hieman samanlainen?

Tämä oli varmaan viimeinen suoranaisesti Kautskysta kertova teksti, vaikka tulen luultavasti palaamaan häneen vielä eri yhteyksissä. Onhan minulla vielä sivuja jäljellä hänestä kertovasta kirjasta ja hän tuntuu aina kaivautuvan esille. Valitettavasti hän ei paljastunut, kuten jo alussa totesin, yhtään niin mielenkiintoiseksi kuin olisin ehkä toivonut, että jaksaisin hänestä sellaisenaan kirjoitella. 

 

Lähteet:

Ali Tariq 2017. The Dilemmas of Lenin – Terrorism, War, Empire, Love, Revolution (2017). Verso. London/New York.

Geras Norman 2015. The Legacy Of Rosa Luxemburg. Verso ebook edition. 

Nettl John Peter 2019. Rosa Luxemburg. Verso. Londo/New York.

Salvadori Massimo 1990. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938. Ebook edition. Verso. London/New York

Katoava luokka

Jatkoin Massimo Salvadorin kirjan Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938 (1990) lukemista. Pääsin tällä kertaa mielenkiintoisen aiheen pariin, jossa käsiteltiin erään merkittävimmän kiistan alkusyitä: “oikeaoppisuus” vastaan revisionismi. Olin aiemminkin tästä poliittisesta taistelusta lukenut ja laittanut merkille, että jakolinjat olivat kulkeneet monesti sen mukaan, mistä päin poliitikot olivat. En tosin ollut koskaan oikein ymmärtänyt, että koko kiistan taustalla oli niinkin vahvasti aivan käytännöllinen kysymys, joka ei ole edes kovin “sosialistinen”. Voitaisiin kai puhua maatalouspolitiikasta. Olin aina aiemmin hypännyt liian nopeasti nautiskelemaan sanavalmiiden kirjoittajien sylkemiä poliittisia tekstejä toisiaan kohtaan. 

Talonpojat muodostivat mielenkiintoisen poliittisen toimijan sekä äänestäjäryhmän, joka ei tuntunut mahtuvan teoriaan. Tai mahtuihan se, mutta valitettavan ankarassa mielessä. Tiukasti katsottuna olisi sosialidemokraattien linjan ollut oltava heitä kohtaan se, että he ovat katoava luokka, joka puristuu kapitalismin rattaissa kadoksiin. Toisaalta heitä olisi puolustettava, muttei saisi antaa heille turhaa toivoa siitä, että heidän elämäntapansa olisi pelastettavissa. Kautsky tähdensi, että talonpojat olivat historiallisesti tuomittu instituutio, jota kohtaan sosialidemokraattien on saavutettava neutraalius. Joka tapauksessa tilanne ajautui siihen, että vähemmän “proletarisoituneessa” etelässä olisivat sosialidemokraatit halunneet ottaa “käytännöllisemmän” lähestymistavan politiikkaan. Asioita olisi katsottava uudella tavalla (revisionismi). Kautsky oli tästä huolissaan, koska pelkäsi reformismin lävistävän sosialidemokratian ja luovan ideologisen (kenties jopa organisaatiota koskevan) jakautumisen puolueessa. 

Jotakuinkin Kautskyn ratkaisu koskien talonpoikien neutralointia meni näin: SPD tarvitsi oman ohjelmansa, jossa maatalousväestö tulisi nopeasti integroida osaksi modernia yhteiskuntaa samalla pitäen huolta tuosta väestöstä. Tähän liittyi tietenkin huolehtiminen työolosuhteista kuin myös viimeisten feodaaliaikaisten etuoikeuksien hävittäminen maaseudulta sekä yhteiskunnallisten suhteiden modernisointi osana kokonaisvaltaista taloudellista kehittymistä. 

Tämä on oikeastaan kovin mielenkiintoinen aihe. Miten voikaan jokin niin käytännöllinen kysymys aiheuttaa niin suureen aatteellisen taiston? Tämähän oli kuitenkin vain alkusoittoa sille sanojen sodalle, jossa myöhemmin kunnostautuivat erityisesti Bernstein kuin myös Luxemburg. Mutta onko tästä löydettävissä vastaavuutta tähän päivään? Kenties. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua sellaisiin teollisuuden aloihin, joissa ilmiselvästi automatiikka tulee hävittämään useita työpaikkoja ja jättämään ihmiset ankarien aikojen koeteltavaksi? Tulisiko heille vain ilmoittaa, että “tätä se kehitys on” vai pitäisikö näitä työpaikkoja tukea, vaikka teknologinen kehitys tuntuisi ajavan ne väkisin kadoksiin? Ongelmat tuntuvat toistavan itseään – vain aikakaudet ovat erilaiset. Ehkä eräänlainen neutralointi tänä päivänä olisi se, että panostetaan koulutukseen, jotta yhä suuremmat joukot saadaan integroitua osaksi (bio)kognitiivista kapitalismia. Ehkä samalla tavalla kuin Kautsky, kieltäydyttäisiin antamasta turhaa toivoa? Vai onko toivo turhaa? Siinäpä muutama pähkinä purtavaksi.

Lähteet:

Salvadori Massimo 1990. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938. Ebook edition. Verso. London/New York

Kompastuminen kehitykseen

Luettuani nyt muutaman ensimmäisen kappaleen Massimo Salvadorin kirjasta Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938 (1990) olen vakuuttunut ainakin yhdestä puolesta Kautskyn persoonaa. Hänellä oli taipumusta olla naiivi. Tämän lisäksi hänellä oli mielenkiintoinen tapa lukea Marxia, mikä ei tosin ollut epätyypillinen hänen ajalleen. Mielenkiintoinen asia jo ihan siitä näkökulmasta, että Marxin kuolemasta ei ollut kovinkaan pitkä aika ja Engelskin keikkui elävien kirjoissa aina vuoteen 1895 asti. Se olisi tosin ehkä oman kirjoituksensa aihe. Tässä esitetyt Kautskyn ajatukset sijoittuvat pääasiassa 1800-luvun loppupuolelle.

Millä tavalla siis naiivi (parempaa sanaa en keksi)? Oikeastaan voitaisiin puhua lähes koko sosialistisen liikkeen pahimmasta virheestä: kehitysuskosta ja “tieteeseen” tarrautumisesta. Kautskysta piirtyy kuva nörtistä tapauksesta, joka uskoo löytäneensä maailman salaisuuksien avaimen. Hän näkee tulevaisuuteen ja kuulee historian askeleiden pauhun – onhan kaikki tieteellistä! Innostuneena Darwinista hän näki myös marxismissa yhteiskunnan kehityksen salaisuuksien aukaisijan. Työläisten puolueen tulisikin olla yhteiskuntatieteiden sanansaattaja, jossa yhteiskuntateoreetikot ja organisoijat asettelevat historiallisen kehityksen palasia käytäntöön niin, että selvitään mahdollisimman pienellä hinnalla tulevasta mullistuksesta. Näyttihän vaalimenestys tukevan tätä näkemystä, että sosialidemokratian ja täten sosialismin riemumarssia ei voinut estää. Kun sosialistien vastaiset lait poistuivat Saksassa, koki SPD suuria vaalivoittoja 1880-luvulla ja vuonna 1890 tuli kunnon potti: 19,7 % ja lähes puolitoista miljoonaa ääntä. Suunta näytti olevan selvä. 

Uskoakseni Kautsky kaikesta kehitysuskostaan huolimatta oli oikeassa erityisesti yhdessä asiassa: parlamenttia ei voi unohtaa. Hänen mielestään yksikään moderni valtio ei selviä kaikesta järjestelystä ja hallinnosta ilman parlamenttia sekä siihen liittyviä käytänteitä. Tämän takia hän korosti, että sosialidemokratian on hallittava parlamentaariset tekniikat. Samalla tämä tarkoittaa sitä, että on mahdollista saavuttaa sosialismi ilman väkivaltaista vallankumousta. Kautskylle näytti olevankin tyypillistä hyvin pasifistinen ja humanistinen asenne. Salvadori kuvailee tätä kuitenkin Kautskyn eräänlaiseksi illuusioksi suhteessa maailmaan. Tämä näkyi jopa siinä, miten Kautsky hahmotti sodan, että jopa sekin olisi muuttunut enemmän humaaniksi (vuosia myöhemmin ensimmäisen maailmansodan alettua, hän varmasti tarkensi näkemystään suuresti). Salvadori tiivistääkin Kautskylaisen ideologian seuraavasti: 

 

  1. Vallankumousta ei voi rakentaa
  2. Kun vallankumous lopulta saapuu, ei ole maailmassa sellaisia voimia, jotka sen voisi estää
  3. Vallankumouksen hiljakseen kypsyessä on sosialidemokratian tehtävä kerätä sen kasvavan vaikutuksen hedelmät ja noudattaa parlamentarismin sääntöjä
  4. Historian vastustamattoman voiman turvin sosialidemokratia voi, riippuen demokratian ja parlamentarismin tilasta, kehottaa hallitsevaa luokkaa historian tuomion rauhanomaisesti

 

Tuskin Kautskya voi syyttää hänen halustaan välttää veristä konfliktia. Eiköhän suurin osa ihmisistä toivo, että mahdolliset paremmat ajat voisivat koittaa ilman väkivaltaa? Eikä häntä voi syyttää toisaalta vahvasta sitoutumisesta parlamentarismiin. Se kun on tyypillistä sosialidemokratialle. Hänen suurin vikansa oli uskoakseni niin monelle poliitikolle tänäkin päivänä tyypillinen: jo mainittu kehitysusko. Asiat nähdään aivan liian lineaarisesti. Aivan kuin tulevaisuus olisi automaattisesti parempi. Tällainen usko laiskistaa poliitikon. “Kunhan minä nyt pyöritän näitä jokapäiväisiä juttuja, niin sieltä se parempi tulevaisuus marssii esiin!” Samalla saattaa tulla yllätetyksi kun historia ottaa takapakkia. Toki tänä päivänä ihmiskunta näkee maailmanlopun olevan jokaisen nurkan takana, mutta silti minusta tuntuu, että useimmat puolueet ja poliitikot elävät sen uskon varassa, että “kyllä asiat siitä oikenevat”. Mitä jos eivät oikene? Mitä jos Rosa Luxemburg oli oikeassa, että kapitalismi kyllä menee kohti omaa tuhoaan, mutta sosialismi ei ole sen väistämätön seuraaja? Siellä voi olla vastassa barbarismi.

 

Lähteet:

Salvadori Massimo 1990. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938. Ebook edition. Verso. London/New York

 

Matkalle Kautskyn kanssa

Olen päättänyt aloittaa erään tutkimusmatkan, joka on odottanut vain sopivaa aloitusta. En ollut näet aiemmin törmännyt oikein minkäänlaiseen kirjaan, johon saattaisin matkallani tukeutua. Nyt selatessani Versobooksin tarjontaa, löysin sieltä kirjan nimeltä Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938, jonka on kirjoittanut Massimo Salvadori. Päätöstä ei täytynyt kauaa odottaa ja ostin e-kirjan itselleni.

Niin, suhteeni Kautskyyn, millainen se oikein on? Sitä en osaa oikein itsekään sanoa. Hän on hahmo, joka on toiminut monen lukemani kirjan sivuhahmona. Toisinaan hän ollut lähempänä, kuten Rosa Luxemburgin elämäkertaa lukiessa, ja toisinaan kauempana, kuten vaikka Leninin tai Trotskin elämää tutkiessa. Kertaakaan en ole kuitenkaan kohdannut häntä sellaisenaan. Toki olen jotain hänen kirjoituksiaan lukenut (tuskin yhtäkään mitenkään liian tarkalla silmällä), mutta hän on hieman sellainen hahmo, ettei hänestä elokuvia tehdä. Ei ainakaan siten, että hän olisi pääosassa. 

Uteliaisuus kuitenkin voitti, koska koen sen suorastaan jonkinlaiseksi velvollisuudekseni ottaa hänestä paremmin selkoa. Onhan hän sosialidemokratialle ja koko työväenliikkeelle olennainen hahmo. Tulenkin luultavasti siis tekemään tänne blogiini joitakin merkintöjä mainitusta kirjasta, mikäli vain ehdin sitä lueskella ja hieman pureskella. 

Olen siis aivan alkumetreillä, mutta sain luetuksi jo johdannon. Mitähän mielenkiintoista sieltä paljastui? Salvadori tekee heti olennaisen huomion, joka oli helppo allekirjoittaa omankin kokemuksen turvin. Siihen nähden, miten paljon Kautskyyn viitataan, on hämmentävää, miten vähän häntä itseään on tutkittu. Johdannossa tuodaankin esille ne tavanomaisimmat asiat, joiden pyörteissä Kautskyn voi tavata. Hän oli ankara bolsevikkien arvostelija, joka sai Leniniltä liikanimen “luopio”, vaikka voidaan monella tapaa osoittaa, ettei Kautsky ollut liikoja ajatteluaan muuttanut niistä ajoista, jolloin Lenin vielä häntä ylisti marxismin mestariksi. Merkille pantavaa on myös Kautskyn ajattelun kehittyminen siihen suuntaan, että sosialismi ei ollut enää vääjäämättömyys vaan mahdollisuus. Mutta ehkä tärkeintä on huomata Kautskyn omistautuminen demokratialle ja parlamentarismille. Se oli niin syvää, että hän näki fasisminkin vastaisessa taistelussa ennen kaikkea päämääräksi demokratian pelastamisen eikä fasismin voittamista proletariaatin diktatuurilla. Kautsky oli myös ensimmäisiä, jotka tekivät huomion siitä, miten Neuvostoliitto muodosti uudenlaisen yhteiskunnallisen järjestelmän, jota ei voinut kutsua kapitalismiksi eikä sosialismiksi. Toisaalta Kautsky ei lopulta ollut itse mikään suurenmoinen uusien ajatusten kehittäjä, mutta hän osasi katsoa asioita hyvin laajasti ja ymmärsi hyvin modernin yhteiskunnan sekä talouden tarpeet. Hän on lisäksi oikein hyvä esimerkki miehestä, joka joutui elämään hyvin mielenkiintoisen vaiheen keskellä. Kun työväenpuolueita oli perustettu ja niiden teoreettista pohjaa taottu pystyyn, eivät ne olleet vielä kohdanneet sellaista valtiota kuin jossa SPD lopulta 1800-luvun lopulta aina vuoteen 1914 toimi ja kehitti itseään (sen jälkeen alkoi uusi aikakausi tunnetuista syistä). Olosuhteet olivat sellaisia, joihin ei löytynyt vastauksia menneisyydestä, vaan oli “painettava päälle”. Marx saattoi antaa tavan katsoa maailmaa, mutta hänestä ei ollut nyt vastaamaan tiettyihin kysymyksiin. Näitä kysymyksiä pyrkivät ratkomaan juuri Kautsky kuin myös itselleni tärkein sosialistinen hahmo ikinä eli Rosa Luxemburg sekä monet muut. Riitojakin tässä touhussa saatiin aikaan Odotankin tältä kirjalta paljon, vaikka tarinan suuren kuvan tiedän, mutta en ole koskaan katsonut sitä tuon “marxismin paavin” näkökulmasta.

Välirikko

Päädyin lueskelemaan Max Adlerin kirjoitusta Uusia ihmisiä (1924) ja erityisesti sitä osaa, jossa hän käsitteli sosialidemokraatteja ja kommunisteja sekä näiden suhdetta kommunismiin. Tämä osa valikoitui ihan siitä perin yksinkertaisesta syystä, että se oli nostettu esille oikein erikseen hänen kirjoituksiaan listaavalla sivulla.

Adler kirjoittaa, miten vielä muutama vuosi sitten kaikille oli täysin selvää, että sosialismi ja kommunismi ovat sama asia. Tunnetuista syistä johtuen erottelulle oli kuitenkin ilmaantunut erityinen tarve. Adler näet on täysin tietoinen siitä, että bolsevikkien ottaessa haltuun nimityksen kommunismi, on myös kommunismi ajatuksena ajautunut mielenkiintoisen kohtalon äärelle. Adlerin mukaan pitäisikin puhua ennemmin bolsevikkien taktiikasta kuin kommunismista. Hän tahtookin huomauttaa, että kommunismin aate on ollut proletariaatille aina kovin kallis ja nyt sen ovat kommunistit epäoikeutetusti itselleen anastaneet. Esiintyvät vieläpä Marxin ja Engelsin ainoina oikeina opetuslapsina. Adler kehottaakin sosialidemokraatteja vastaamaan tähän. Osoittamaan, että sosialidemokraatit olivat kommunisteja jo ennen kuin oli olemassa minkäänlaista kommunistien puoluetta. Hän toteaakin, että “meitä ei erota kommunisteista se seikka, että he ovat kommunisteja ja me muka emme, vaan että me tahdomme saavuttaa kommunismin toista tietä kuin he.”

Lukijan on syytä ymmärtää, jos ei vielä ole vuosiluvusta päätellyt, että tuohon aikaan elettiin aikamoisia aikoja Euroopassa eikä vähiten Neuvosto-Venäjällä. Tällainen puhe kommunismista ja siitä kuka on sille uskollinen voikin kuulostaa perin hassulta nykyaikaisen ihmisen korviin, mutta asiat eivät olleet vielä “järjestäytyneet” siten kuin ne myöhemmin tulivat tunnetuksi. Aatehistoriallisesti tämä onkin tärkeä asia, koska se sitoo molemmat tahot – sosialidemokraatit ja kommunistit – samaan “juureen”, Marxiin ja Engelsiin. 

Tätä välirikkoa kommunistien ja sosialidemokraattien välillä onkin mielenkiintoista tutkailla. Esimerkiksi Karl Kautsky kunnostautui vuonna 1919 kritisoimalla bolsevikkien vallankumousta tekstissä Terrorismi ja kommunismi. Hän ei tosin syyttänyt heitä vain kommunismin kaappaamisesta, vaan marxilaisuuden itsensä hylkäämisestä. Kautsky kuvaa tilannetta Venäjällä siten, että johdonmukainen marxilaisuus joutui vaikeaan asemaan. Kun Venäjän kansan suuret massat lähtivät liikkeelle, eivät he välittäneet mikä on mahdollista tai yhteiskunnalle edullista vallitsevissa oloissa. He tunsivat vain omat tarpeet ja tahtonsa. Bolsevikit lähtivät sitten tähän mukaan eivätkä kestäneet koetusta. He pääsivät Venäjän valtiaiksi, mutta mikä olisikaan lopputulos? Ehkä Kautskylla monista omista puutteistaan huolimatta oli asian suhteen jonkinlaista kauaskantoista näkemystä. Muodostuihan Neuvostoliitosta lopulta totalitaristinen valtio, jonka myötä Adlerin kirjoituskin näyttää hieman hassulta: kuka haluaisi kamppailla oikeudesta kommunismiin?

On tosin olemassa useita viitteitä siitä, että Kautsky itse hylkäsi marxilaisuuden jo paljon aikaisemmassa vaiheessa, jos hiuksia aletaan halkomaan sekä laitetaan päähän tarpeeksi punainen myssy. Tästä häntä kritisoivat mm. niin Luxemburg kuin Leninkin. Jos haluaakin lukea pisteliäiden analyysien merkkiteoksen, suosittelen lukemaan Leninin tekstin Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky. Se ei tosin ole vastaus aiemmin esiteltyyn Kautskyn tekstiin, vaan tekstiin nimeltä Proletariaatin diktatuuri. Huomata saattaakin, että sotaa ei sodittu tai oltu sodittu vain rintamilla, vaan myös aatteen piirissä – ja se tulisi jatkumaan pitkään. Tätä voisi pitää eräänlaisena sisällissotana, jolle tyypillistä on sen erityinen raakuus. Kun molemmat puolet katsovat toisensa pettureiksi, entisiksi veljiksi ja tovereiksi, niin on sanomattakin selvää, että suhteet eivät ole lämpöiset. Aiemmat ristiriidat työväenliikkeessä olivat olleet edes jokseenkin alisteisia yhteiselle päämäärälle, mutta nyt sanallista tykistötulta ei enää ohjattu vain porvariston suuntaan, vaan kahden punalippua heiluttavan leirin välillä nähtiin paljon räjähdyksiä

Verta Talvipalatsin edessä

“Pieni kymmenvuotias poika, joka kantoi kirkkolyhtyä, kaatui luodin lävistämänä, mutta piteli yhä lyhtyä tiukasti kiinni ja koetti taas nousta, kun toinen laukaus iski hänet maahan.” (Gapon 1905/1967, 24). Tämä oli vain yksi niistä traagisista tapahtumista, joita todistettiin vuonna 1905 Venäjällä. Tapaus sattui siinä yhteydessä kun Georgi Gapon nimisen papin myötävaikutuksesta oli saatu kokoon joukko työläisiä ja heidän perheitään viemään anomusta Nikolai II:lle. Anomuksessa mainittiin mm. seuraavaa: “…meitä halveksitaan eikä tunnusteta ihmisolennoiksi. Meitä kohdellaan kuin orjia, joiden on kestettävä kohtalonsa ja oltava vaiti. Me olemme kärsineet kauhistuttavia asioita, mutta meitä painetaan yhä syvemmälle köyhyyden ja tietämättömyyden ja oikeudettomuuden kuiluun.” (Gapon 1905/1976, 21.) Ja kuten historia meille osaa kertoa, ei heitä oltu aikeissa kohdella vieläkään ihmisinä. Tsaarin joukkojen luodit olivat valmiita ampumaan vaikka lapsen, jotta “laillinen valta” ei tulisi haastetuksi edes anomuksen muodossa. Sellainen oli tsaari. 

Rosa Luxemburg kuvailee samoja tapahtumia kirjoituksessaan The Uprising of The Petersburg Proletariat (1905/2019). Tekstissä hän kuvaa, miten tämä Gaponin myötävaikutuksesta syntynyt valtava liike oli saanut alkunsa tavanomaiseen vallankumouksellisen ajan tyyliin: pienen tapauksen johdosta. Vuonna 1904 oli Pietarissa perustettu laillinen työläisten yhdistys, jonka oli vieläpä hyväksynyt sisäisten asioiden ministeri. Yhdistyksellä itsellään oli puhtaan taloudelliset tavoitteet, joiden avulla pyrittiin parantamaan työläisten jokapäiväistä elämää. Pyörät lähtivät kuitenkin todenteolla pyörimään kun eräässä suuressa metallialan tehtaassa, joka työllisti 12 000 työläistä, oli tapahtunut neljän henkilön irtisanomiset. Nämä neljä miestä kuuluivat kyseiseen yhdistykseen. Tietenkin työläisten työtoverit vaativat heidän palkkaamistaan takaisin. Mutta mitä tapahtui? Johto itsepäisesti piti kiinni kannastaan, joten työläiset vastasivat siihen lakolla. Lakon myötä syntyi kahdentoista kohdan vaatimus, joka piti sisällään mm. kahdeksan tunnin työpäivän sekä vaatimuksen paremmista työolosuhteista. Tämän lakon vaikutukset, kertoo Rosa Luxemburg, levisivät kuin metsäpalo muihin tehtaisiin. Pian taloudellisista syistä alkanut lakko saikin poliittisia piirteitä. Muodostuikin lisäksi seuraavat poliittiset vaatimukset:

  1. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä
  2. Henkilön loukkaamattomuus
  3. Omantunnon- ja uskonvapaus
  4. Poliittisista syistä vangittujen vankien vapauttaminen
  5. Lehdistön vapaus
  6. Kokouksen koolle kutsuminen, johon kuuluvat kansan valitsemat edustajat, joille annetaan oikeus lopettaa (Venäjä-Japani) sota. 

Saattue siis saapui lopulta Talvipalatsille, jossa heitä jo odottikin jalka- ja ratsuväki. Hetkeä myöhemmin kasakkakomppania aloitti verilöylynsä. Ihmisiä alkoi kaatua kuin puita, kertoo Gapon. Punaiset veritahrat näkyivät selkeästi lumessa. Pelkkien miekkojen lisäksi olivat kivääritkin alkaneet laulamaan. Tuolloin Gapon totesi: “Kauhu hiipi sydämeeni. Ajatus välähti aivoissani: ‘Ja tämä on meidän isäsemme tsaarin työtä.’ — ‘Meillä ei ole enää tsaaria!’”. Sanomattakin on selvää, että Gapon pakeni Venäjältä tuon kokemuksen jälkeen. Hänen suuntansa oli Geneve, jossa hän tutustui vallankumouksellisiin piireihin. (Gapon 1905/1967, 23-26.) 

Tapahtuma on traaginen, mutta kiehtova. Se kertoo hyvin selkeästi, miten mustasukkainen voi valta olla. Toisaalta on huomioitava, että taustalla painoi vieläpä Japania vastaan käytävän sodan häpeälliset tappiot. Rosa Luxemburg kuvaakin kirjoituksessaan, miten aseiden ja sotilaiden määrää kasvatettiin suuresti, vaikka Pietarissa ennestään armeija oli vahvasti läsnä. Valta päätti näyttää valtansa kohdistaen väkivaltansa työläisiin. Kohdattu nöyryytys siirrettiin työläisiin lyijyn ja teräksen avulla. Venäjän tapahtumat ovat myös siitä kiinnostavia, että niissä nähdään keskellä sinänsä jo modernia maailmaa vielä taistelu vanhaa yhteiskuntamuotoa vastaan. Jos tämä ei riittäisi, niin erityisen mielenkiintoista tässä on työväenliikkeen osuus, joka on syntynyt muualla porvariston vastinpariksi, mutta Venäjällä sen kohtaloksi tuntui muodostuvan se, mihin porvaristo ei ollut kyennyt (tai ollut halukas): kaatamaan tsaari. Historia kulki kuin epätahdissa tuossa valtavassa valtakunnassa, mikä loikin omat haasteensa, vaikka historiaa ei ole syytä kuvata vääjäämättömänä kehityskulkuna. 

Lähteet:

Gapon Georgi 1905/1967. Teoksessa Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Toimittanut Pethybridge Roger. Werner Söderstöm Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki. 

Luxemburg Rosa 1905/2019. The Uprising of The Petersburg Proletariat. Teoksessa The Complete Works of Rosa Luxemburg – Volume III: Political writing 1 – On revolution 1897-1905.

Miksi teoria? –  Kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. 

Miksi jokainen liike, joka pyrkii muuttamaan maailman, tarvitsee teorian? Eikö teoriasta puhuminen ja asioiden filosofoiminen ole jopa hieman elitististä, jos pyrkimyksenä on voittaa suurten joukkojen tuki ja ennen kaikkea muuttaa heidät itsensä aktiivisiksi toimijoiksi? Äkkiseltään näin voi tietenkin ajatella. Totuus on kuitenkin toinen. 

Työväenliikkeen sisällä teoria on toki kokenut monenlaisia kohtaloita. Se on toiminut useiden erilaisten väittelyiden kohteena. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea John Hollowayn mainio teksti The Tradition of Scientific Marxism, missä hän tekee hyvin selkoa siitä, minkälaisen kohtalon Marxin teoria sai erityisesti Toisen Internationaalin aikana. Itse haluan lainata tuosta tekstistä erityisesti yhden kohdan, jolla pyrin valaisemaan, mitä tarkoitan kun puhun teoriasta ja sen tarpeellisuudesta.

Marxin käsitys tieteestä on hieman erilainen kuin, miksi marxilainen teoria monin paikoin muodostui hänen jälkeensä. Syyllisiä tälle muutokselle on toki useita, joista ei ehkä vähäisimpänä eräät Engelsin kirjoitukset. Holloway kirjoittaakin tekstissään, että Marxille tiede on negatiivista. Mitä tällä mahdetaan tarkoittaa? Marxille tiede on keino kumota asioiden väärän (false) ilmeentymisen (appereance) sisältämät epätotuudet. Tässä olennaista on ymmärtää fetisismin käsite. Holloway toteaakin, että tämä Marxin teorialle olennainen piirre on lähes kadonnut valtavirtaisesta marxilaisesta traditiosta. Tiedettä pidetään vain todellisuutta koskevan tiedon ymmärtämisenä. Hän päätyy jopa korostamaan, että tämä tieteen positivisaatio saa aikaan sen, että hallitseva valta (power-over) lävistää koko vallankumouksellisen teorian ja tekee siitä kykenemättömän. Tässä tehtävässä kyseinen muutos, Holloway kärjistää, toimii paremmin kuin yksikään hallituksen peitetehtävissä oleva agentti vallankumouksellisessa organisaatiossa. Sellaisen organisaation kanssa ei tässä olla tekemisissä, mutta aivan yhtälailla se lamaannuttaa valtavirtaisenkin työväenliikkeen, minkä olen omakohtaisesti saanut havaita monin paikoin. 

Mutta mikä sitten on tämä fetisismi? Marxin käsitystä fetisismistä on syytä lähteä avaamaan siitä näkemyksestä, että se on eräänlainen naamio tai häiriö, joka estää näkemästä, mitä todella tapahtuu ympärillämme (esim. Harvey 2014, 4). Se on kuitenkin siitä mielenkiintoinen ”häiriö”, että ihminen voi elää aivan hyvin sen luomien merkkien ja merkitysten varassa. Harvey on käyttänyt esimerkkiä, jossa ihminen voi ostaa tavaroita kaupasta miettimättä sen suuremmin niitä itseään tai rahan olemusta.. (Harvey 2014, 6.) Asian on tiivistänyt hyvin myös  Zizek kirjoittaessaan Marxin tavarafetisismin käsitteestä. Kyse on eräänlaisesta väärintunnistuksesta (misrecognition) tietyn verkoston ja yhden sen elementin välillä. Tuossa verkostossa yksi sen elementeistä näyttää pitävän sisällään jotain sellaista sisäsyntyistä, mikä näyttäytyy kuin olisi olemassa ilman tuota verkostoon liittyvää suhdetta. Esimerkkinä Zizek käyttää ”kuninkaana olemista”. Verkostossa kuningas vaikuttaa pitävän sisällään jotain ”kuninkaallista”, miksi muut häntä kuninkaana pitävät, vaikka todellisuus tuo verkoston sisältämä suhde luo hänen kuninkuuteensa. (Zizek 2008, 19-20.) Tavarafetisismi muodostaakin kapitalistisen fantasian peruspilarin. Se on uskomus, joka pyörittää meidän yhteiskuntaamme. Eikö näet kaikki rikkaus yhteiskunnassamme näyttäydy tavaran kaavussa? (ks. Marx 2008, 13). Ehkä meidän siis pitäisi kysyä joukko kysymyksiä. Miten tavaramuoto syntyy? Miten työvoimasta tulee tavara muiden joukossa jne.? 

Debord on uskoakseni oivaltanut Marxin teoriasta olennaisen todetessaan, että: “Se, mikä yhdistää Marxin teorian läheisesti tieteelliseen ajatteluun, on yhteiskunnassa todella vaikuttavien voimien rationaalinen ymmärtäminen. —- kyse ei ole lain, vaan taistelun ymmärtämisestä.” (Debord 2005, 76.) Teorian avulla pyritään siis erittelemään yhteiskuntaa, jotta se voitaisiin muuttaa eikä siksi, että voitaisiin jälleen kerran kirjoittaa yksi uusi sosiologinen teos, jossa maailmasta otetaan tavallaan kuin valokuva ja se siitä. Aikamme politiikkaa uskoakseni vaivaa juuri tämä pysähtynyt ajattelu. Moni poliitikko kyllä sanoo, että meidän pitäisi luottaa enemmän tieteeseen, mutta kysymys kuuluu millä tavalla? Sitenkö, että listaamme paperille, mitä sen avulla on saatu selville vai siten, että pyrimme näkemään asioiden taakse, osoittamaan niiden poliittisuuden ja muuttamaan maailmaa? Työväenliikkeen kohdalla teorian ymmärtämisen puutteen saattaakin havaita siitä, että minkäänlaista ideologiakriittistä ajattelua ei enää harjoiteta. Asiat vain ovat. Kertaankin niin useasti lainaamani ajatuksen: Yhteiskunnallinen todellisuutemme rakentuu aina eräänlaiselle fantasialle. Se on fantasia, joka ylläpitää jokapäiväisen elämämme todellisuuden kokemusta; ja sitä kutsutaan ideologiaksi. Sen perimmäisenä tarkoituksena on tarjota meille yhteiskunnallinen todellisuus. (esim. Zizek 2008, 30:45;49.) Voidaankin sanoa, että eräs Marxin teorian olennainen piirre on juuri tuon fantasian osoittaminen fantasiaksi. 

Ongelmat työväenliikkeen kyvyssä haastaa oikeistolainen hegemonia juontuukin uskoakseni juuri teorian hylkäämisestä. Työväenliike elää hauraassa kehitysuskossa. Se ei edes pyri näkemään verhon toiselle puolelle – ja se on vakava puute. Teorian korostaminen ei ole siis millään tapaa elitististä haihattelua, jonka tarkoituksena on pyöritellä käsitteitä, vaan mitä lähimmin käytännönläheistä työtä. Ilman sitä on aivan turha kuvitella, että minkäänlaisia kestäviä muutoksia saadaan aikaan. Olen kokenut ja nähnyt sen muutoksen, mikä tapahtuu kun suomut alkavat tippua silmiltä. Kun maailma alkaa hahmottua toisella tavalla. Eikä kyse todellakaan ole mistään “uskonnollisesta” kokemuksesta. Kyse on tieteen ymmärtämisestä negaationa. Kuten Engels kirjoitti Werner Sombartille:  ”Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” (Engels 1976/1895) Vaikka Engels kenties itse päätyi lopulta jäykistämään Marxin teoriaa, on tässä erityinen viisaus. Kyse on tutkimuksesta, menetelmästä, joka kerta toisensa jälkeen hyökkää fetisismiä vastaan ja näin elää aina sen ajan mukana, missä milloinkin elämme. Olihan Marxin maksiimi: kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. Ja juuri tuota meidän tulisi työväenliikkeessä harjoittaa jokainen hetki. On aivan liian helppoa eksyä politiikan arkipäiväisyyksiin. On aivan liian helppoa vain mennä virran ja merkkien mukana. 

 

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Engels 1976/1895). Engels Werner Sombartille. 11.3.1895. Teoksessa Engels Friedrich & Marx Karl 1976. Kirjeitä. Kustannusliike Edistys. Moskova. s. 482-484.

Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism.  Oxford University Press.

Marx Karl  2008. Capital. A new abridgement – Oxford world’s classics. Oxford university press. Great Britain.

Zizek Slavoj 2008. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.

Joulukirjoitus: rakkaudesta

Kirkkoisä Augustinus paini aikanaan kysymyksen kanssa, miten pelastus on edes mahdollista, jos synti vie aina kadotukseen. Emmehän me pysty synnittä elämään. Käsitellessään Johanneksen ensimmäistä kirjettä, hän uskoo löytäneensä vastauksen: rakkaus. Kristuksen käsky, uusi liitto on nimittäin seuraava: “Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne!” (Joh. 13:34.) Augustinus tulee tulokseen, että jos tuota syntiä  (liittoa vastaan rikkomista) ei itselleen salli, niin muutkin synnit menettävät merkityksensä. Toisaalta, jos ihminen sallii itselleen tuon synnin, niin kaikille muillekin synneille annetaan lupa. Hän toteaakin, että se joka tekee rakkautta vastaan ja veljellistä huolenpitoa vastaan, ei voi kerskua olevansa Jumalasta syntynyt. “Rakkaus peittää paljotkin synnit.”, ”Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset” (Room. 13:8),  ”Rakkaus toteuttaa koko lain” (Room. 13:10.) (1. Piet. 4:8) (Augustinus 2016A, 105, 111.)

Täydelliseen rakkauteen sisältyy myös se, että rakastaa vihollistaan. Rakastaa vieläpä niin, että vihollisesta tulee veli. (Augustinus 2016A, 35.) Tämä on varmasti vaikeimpia pyyntöjä, joita kristinusko esittää. Matteuksen viidennessä luvussa ja jakeissa 44-48 todetaan Jeesuksen sanoin kuitenkin seuraavaa: “Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat, että olisitte Isänne lapsia, joka on taivaissa; sillä hän antaa aurinkonsa koittaa niin pahoille kuin hyvillekin, ja antaa sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin. Sillä jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mikä palkka teille siitä on tuleva? Eivätkö publikaanitkin tee samoin? Ja jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, mitä erinomaista te siinä teette? Eivätkö pakanatkin tee samoin? Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on.” Kristinuskon ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Sen on tarkoitus vaatia jotain suurempaa. 

Kuinka siis elää uuden liiton mukaisesti? Siinäpä vasta kysymys, sillä jokainen meistä varmasti tietää, miten vaikeaa on osoittaa ymmärrystä saati sitten rakkautta vihamiehiään kohtaan. Siihen olisi silti pyrittävä. Olennaista kristinuskossa on kuitenkin se, että leijonasta ei tule kuitenkaan muuttua lammasta, vaikka se voi lampaan viereen käydä levolle. Punaisen ristin ei tule levitä valkoiselle pohjalle ja muodostaa pelkkää vaaleanpunaista höttöä. Tehtävä  ei ole helppo eikä sen kuulukaan olla helppo, koska miten muuten olisi kristinusko yhtään parempi kuin pakanallisen maailman hengellisyydet ja uskot? Ei Jumalakaan valinnut helppoa tietä. Hän syntyi ihmiseksi. Lainaankin lopuksi Augustinuksen Saarnasta 190 (Patrologia latina 38, 1007-1009), Tosi Aurinko:

Hän makaa seimessä – ja koko maailma kuuluu hänelle. Hän juo äitinsä maitoa – ja ravitsee kaikki enkelit. Hänet kapaloidaan rievuin – ja hän pukee meidät kuolemattomuuteen. Häntä imetetään, ja silti palvotaan. Hän ei löydä tilaa majatalosta, mutta tekee temppelin uskoviensa sydämiin. Jotta meidän heikkoutemme vahvistuisi, tuli itse voima heikkoudeksi. Älä siis halveksi hänen syntymistään ihmiseksi vaan ihmettele sitä. Siinä näemme tuon huikean korkeuden tulleen meidän tähtemme nöyryyteen. Syty hänen syntymästään rakkauteen, jotta pääset perille ikuisuuteen. (Augustinus 2016B, 46.)

Hyvää joulua kaikille!

 

Lähteet:

Augustinus 2016A. Kaikki rakkaudesta. Saarnoja Ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Kirjapaja. Helsinki.

Augustinus 2016B. Jumala syntyi ihmiseksi. Perussanoma.