Miksi teoria? –  Kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. 

Miksi jokainen liike, joka pyrkii muuttamaan maailman, tarvitsee teorian? Eikö teoriasta puhuminen ja asioiden filosofoiminen ole jopa hieman elitististä, jos pyrkimyksenä on voittaa suurten joukkojen tuki ja ennen kaikkea muuttaa heidät itsensä aktiivisiksi toimijoiksi? Äkkiseltään näin voi tietenkin ajatella. Totuus on kuitenkin toinen. 

Työväenliikkeen sisällä teoria on toki kokenut monenlaisia kohtaloita. Se on toiminut useiden erilaisten väittelyiden kohteena. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea John Hollowayn mainio teksti The Tradition of Scientific Marxism, missä hän tekee hyvin selkoa siitä, minkälaisen kohtalon Marxin teoria sai erityisesti Toisen Internationaalin aikana. Itse haluan lainata tuosta tekstistä erityisesti yhden kohdan, jolla pyrin valaisemaan, mitä tarkoitan kun puhun teoriasta ja sen tarpeellisuudesta.

Marxin käsitys tieteestä on hieman erilainen kuin, miksi marxilainen teoria monin paikoin muodostui hänen jälkeensä. Syyllisiä tälle muutokselle on toki useita, joista ei ehkä vähäisimpänä eräät Engelsin kirjoitukset. Holloway kirjoittaakin tekstissään, että Marxille tiede on negatiivista. Mitä tällä mahdetaan tarkoittaa? Marxille tiede on keino kumota asioiden väärän (false) ilmeentymisen (appereance) sisältämät epätotuudet. Tässä olennaista on ymmärtää fetisismin käsite. Holloway toteaakin, että tämä Marxin teorialle olennainen piirre on lähes kadonnut valtavirtaisesta marxilaisesta traditiosta. Tiedettä pidetään vain todellisuutta koskevan tiedon ymmärtämisenä. Hän päätyy jopa korostamaan, että tämä tieteen positivisaatio saa aikaan sen, että hallitseva valta (power-over) lävistää koko vallankumouksellisen teorian ja tekee siitä kykenemättömän. Tässä tehtävässä kyseinen muutos, Holloway kärjistää, toimii paremmin kuin yksikään hallituksen peitetehtävissä oleva agentti vallankumouksellisessa organisaatiossa. Sellaisen organisaation kanssa ei tässä olla tekemisissä, mutta aivan yhtälailla se lamaannuttaa valtavirtaisenkin työväenliikkeen, minkä olen omakohtaisesti saanut havaita monin paikoin. 

Mutta mikä sitten on tämä fetisismi? Marxin käsitystä fetisismistä on syytä lähteä avaamaan siitä näkemyksestä, että se on eräänlainen naamio tai häiriö, joka estää näkemästä, mitä todella tapahtuu ympärillämme (esim. Harvey 2014, 4). Se on kuitenkin siitä mielenkiintoinen ”häiriö”, että ihminen voi elää aivan hyvin sen luomien merkkien ja merkitysten varassa. Harvey on käyttänyt esimerkkiä, jossa ihminen voi ostaa tavaroita kaupasta miettimättä sen suuremmin niitä itseään tai rahan olemusta.. (Harvey 2014, 6.) Asian on tiivistänyt hyvin myös  Zizek kirjoittaessaan Marxin tavarafetisismin käsitteestä. Kyse on eräänlaisesta väärintunnistuksesta (misrecognition) tietyn verkoston ja yhden sen elementin välillä. Tuossa verkostossa yksi sen elementeistä näyttää pitävän sisällään jotain sellaista sisäsyntyistä, mikä näyttäytyy kuin olisi olemassa ilman tuota verkostoon liittyvää suhdetta. Esimerkkinä Zizek käyttää ”kuninkaana olemista”. Verkostossa kuningas vaikuttaa pitävän sisällään jotain ”kuninkaallista”, miksi muut häntä kuninkaana pitävät, vaikka todellisuus tuo verkoston sisältämä suhde luo hänen kuninkuuteensa. (Zizek 2008, 19-20.) Tavarafetisismi muodostaakin kapitalistisen fantasian peruspilarin. Se on uskomus, joka pyörittää meidän yhteiskuntaamme. Eikö näet kaikki rikkaus yhteiskunnassamme näyttäydy tavaran kaavussa? (ks. Marx 2008, 13). Ehkä meidän siis pitäisi kysyä joukko kysymyksiä. Miten tavaramuoto syntyy? Miten työvoimasta tulee tavara muiden joukossa jne.? 

Debord on uskoakseni oivaltanut Marxin teoriasta olennaisen todetessaan, että: “Se, mikä yhdistää Marxin teorian läheisesti tieteelliseen ajatteluun, on yhteiskunnassa todella vaikuttavien voimien rationaalinen ymmärtäminen. —- kyse ei ole lain, vaan taistelun ymmärtämisestä.” (Debord 2005, 76.) Teorian avulla pyritään siis erittelemään yhteiskuntaa, jotta se voitaisiin muuttaa eikä siksi, että voitaisiin jälleen kerran kirjoittaa yksi uusi sosiologinen teos, jossa maailmasta otetaan tavallaan kuin valokuva ja se siitä. Aikamme politiikkaa uskoakseni vaivaa juuri tämä pysähtynyt ajattelu. Moni poliitikko kyllä sanoo, että meidän pitäisi luottaa enemmän tieteeseen, mutta kysymys kuuluu millä tavalla? Sitenkö, että listaamme paperille, mitä sen avulla on saatu selville vai siten, että pyrimme näkemään asioiden taakse, osoittamaan niiden poliittisuuden ja muuttamaan maailmaa? Työväenliikkeen kohdalla teorian ymmärtämisen puutteen saattaakin havaita siitä, että minkäänlaista ideologiakriittistä ajattelua ei enää harjoiteta. Asiat vain ovat. Kertaankin niin useasti lainaamani ajatuksen: Yhteiskunnallinen todellisuutemme rakentuu aina eräänlaiselle fantasialle. Se on fantasia, joka ylläpitää jokapäiväisen elämämme todellisuuden kokemusta; ja sitä kutsutaan ideologiaksi. Sen perimmäisenä tarkoituksena on tarjota meille yhteiskunnallinen todellisuus. (esim. Zizek 2008, 30:45;49.) Voidaankin sanoa, että eräs Marxin teorian olennainen piirre on juuri tuon fantasian osoittaminen fantasiaksi. 

Ongelmat työväenliikkeen kyvyssä haastaa oikeistolainen hegemonia juontuukin uskoakseni juuri teorian hylkäämisestä. Työväenliike elää hauraassa kehitysuskossa. Se ei edes pyri näkemään verhon toiselle puolelle – ja se on vakava puute. Teorian korostaminen ei ole siis millään tapaa elitististä haihattelua, jonka tarkoituksena on pyöritellä käsitteitä, vaan mitä lähimmin käytännönläheistä työtä. Ilman sitä on aivan turha kuvitella, että minkäänlaisia kestäviä muutoksia saadaan aikaan. Olen kokenut ja nähnyt sen muutoksen, mikä tapahtuu kun suomut alkavat tippua silmiltä. Kun maailma alkaa hahmottua toisella tavalla. Eikä kyse todellakaan ole mistään “uskonnollisesta” kokemuksesta. Kyse on tieteen ymmärtämisestä negaationa. Kuten Engels kirjoitti Werner Sombartille:  ”Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” (Engels 1976/1895) Vaikka Engels kenties itse päätyi lopulta jäykistämään Marxin teoriaa, on tässä erityinen viisaus. Kyse on tutkimuksesta, menetelmästä, joka kerta toisensa jälkeen hyökkää fetisismiä vastaan ja näin elää aina sen ajan mukana, missä milloinkin elämme. Olihan Marxin maksiimi: kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. Ja juuri tuota meidän tulisi työväenliikkeessä harjoittaa jokainen hetki. On aivan liian helppoa eksyä politiikan arkipäiväisyyksiin. On aivan liian helppoa vain mennä virran ja merkkien mukana. 

 

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Engels 1976/1895). Engels Werner Sombartille. 11.3.1895. Teoksessa Engels Friedrich & Marx Karl 1976. Kirjeitä. Kustannusliike Edistys. Moskova. s. 482-484.

Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism.  Oxford University Press.

Marx Karl  2008. Capital. A new abridgement – Oxford world’s classics. Oxford university press. Great Britain.

Zizek Slavoj 2008. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.