Välirikko

Päädyin lueskelemaan Max Adlerin kirjoitusta Uusia ihmisiä (1924) ja erityisesti sitä osaa, jossa hän käsitteli sosialidemokraatteja ja kommunisteja sekä näiden suhdetta kommunismiin. Tämä osa valikoitui ihan siitä perin yksinkertaisesta syystä, että se oli nostettu esille oikein erikseen hänen kirjoituksiaan listaavalla sivulla.

Adler kirjoittaa, miten vielä muutama vuosi sitten kaikille oli täysin selvää, että sosialismi ja kommunismi ovat sama asia. Tunnetuista syistä johtuen erottelulle oli kuitenkin ilmaantunut erityinen tarve. Adler näet on täysin tietoinen siitä, että bolsevikkien ottaessa haltuun nimityksen kommunismi, on myös kommunismi ajatuksena ajautunut mielenkiintoisen kohtalon äärelle. Adlerin mukaan pitäisikin puhua ennemmin bolsevikkien taktiikasta kuin kommunismista. Hän tahtookin huomauttaa, että kommunismin aate on ollut proletariaatille aina kovin kallis ja nyt sen ovat kommunistit epäoikeutetusti itselleen anastaneet. Esiintyvät vieläpä Marxin ja Engelsin ainoina oikeina opetuslapsina. Adler kehottaakin sosialidemokraatteja vastaamaan tähän. Osoittamaan, että sosialidemokraatit olivat kommunisteja jo ennen kuin oli olemassa minkäänlaista kommunistien puoluetta. Hän toteaakin, että “meitä ei erota kommunisteista se seikka, että he ovat kommunisteja ja me muka emme, vaan että me tahdomme saavuttaa kommunismin toista tietä kuin he.”

Lukijan on syytä ymmärtää, jos ei vielä ole vuosiluvusta päätellyt, että tuohon aikaan elettiin aikamoisia aikoja Euroopassa eikä vähiten Neuvosto-Venäjällä. Tällainen puhe kommunismista ja siitä kuka on sille uskollinen voikin kuulostaa perin hassulta nykyaikaisen ihmisen korviin, mutta asiat eivät olleet vielä “järjestäytyneet” siten kuin ne myöhemmin tulivat tunnetuksi. Aatehistoriallisesti tämä onkin tärkeä asia, koska se sitoo molemmat tahot – sosialidemokraatit ja kommunistit – samaan “juureen”, Marxiin ja Engelsiin. 

Tätä välirikkoa kommunistien ja sosialidemokraattien välillä onkin mielenkiintoista tutkailla. Esimerkiksi Karl Kautsky kunnostautui vuonna 1919 kritisoimalla bolsevikkien vallankumousta tekstissä Terrorismi ja kommunismi. Hän ei tosin syyttänyt heitä vain kommunismin kaappaamisesta, vaan marxilaisuuden itsensä hylkäämisestä. Kautsky kuvaa tilannetta Venäjällä siten, että johdonmukainen marxilaisuus joutui vaikeaan asemaan. Kun Venäjän kansan suuret massat lähtivät liikkeelle, eivät he välittäneet mikä on mahdollista tai yhteiskunnalle edullista vallitsevissa oloissa. He tunsivat vain omat tarpeet ja tahtonsa. Bolsevikit lähtivät sitten tähän mukaan eivätkä kestäneet koetusta. He pääsivät Venäjän valtiaiksi, mutta mikä olisikaan lopputulos? Ehkä Kautskylla monista omista puutteistaan huolimatta oli asian suhteen jonkinlaista kauaskantoista näkemystä. Muodostuihan Neuvostoliitosta lopulta totalitaristinen valtio, jonka myötä Adlerin kirjoituskin näyttää hieman hassulta: kuka haluaisi kamppailla oikeudesta kommunismiin?

On tosin olemassa useita viitteitä siitä, että Kautsky itse hylkäsi marxilaisuuden jo paljon aikaisemmassa vaiheessa, jos hiuksia aletaan halkomaan sekä laitetaan päähän tarpeeksi punainen myssy. Tästä häntä kritisoivat mm. niin Luxemburg kuin Leninkin. Jos haluaakin lukea pisteliäiden analyysien merkkiteoksen, suosittelen lukemaan Leninin tekstin Proletaarinen vallankumous ja luopio Kautsky. Se ei tosin ole vastaus aiemmin esiteltyyn Kautskyn tekstiin, vaan tekstiin nimeltä Proletariaatin diktatuuri. Huomata saattaakin, että sotaa ei sodittu tai oltu sodittu vain rintamilla, vaan myös aatteen piirissä – ja se tulisi jatkumaan pitkään. Tätä voisi pitää eräänlaisena sisällissotana, jolle tyypillistä on sen erityinen raakuus. Kun molemmat puolet katsovat toisensa pettureiksi, entisiksi veljiksi ja tovereiksi, niin on sanomattakin selvää, että suhteet eivät ole lämpöiset. Aiemmat ristiriidat työväenliikkeessä olivat olleet edes jokseenkin alisteisia yhteiselle päämäärälle, mutta nyt sanallista tykistötulta ei enää ohjattu vain porvariston suuntaan, vaan kahden punalippua heiluttavan leirin välillä nähtiin paljon räjähdyksiä