Katoava luokka

Jatkoin Massimo Salvadorin kirjan Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938 (1990) lukemista. Pääsin tällä kertaa mielenkiintoisen aiheen pariin, jossa käsiteltiin erään merkittävimmän kiistan alkusyitä: “oikeaoppisuus” vastaan revisionismi. Olin aiemminkin tästä poliittisesta taistelusta lukenut ja laittanut merkille, että jakolinjat olivat kulkeneet monesti sen mukaan, mistä päin poliitikot olivat. En tosin ollut koskaan oikein ymmärtänyt, että koko kiistan taustalla oli niinkin vahvasti aivan käytännöllinen kysymys, joka ei ole edes kovin “sosialistinen”. Voitaisiin kai puhua maatalouspolitiikasta. Olin aina aiemmin hypännyt liian nopeasti nautiskelemaan sanavalmiiden kirjoittajien sylkemiä poliittisia tekstejä toisiaan kohtaan. 

Talonpojat muodostivat mielenkiintoisen poliittisen toimijan sekä äänestäjäryhmän, joka ei tuntunut mahtuvan teoriaan. Tai mahtuihan se, mutta valitettavan ankarassa mielessä. Tiukasti katsottuna olisi sosialidemokraattien linjan ollut oltava heitä kohtaan se, että he ovat katoava luokka, joka puristuu kapitalismin rattaissa kadoksiin. Toisaalta heitä olisi puolustettava, muttei saisi antaa heille turhaa toivoa siitä, että heidän elämäntapansa olisi pelastettavissa. Kautsky tähdensi, että talonpojat olivat historiallisesti tuomittu instituutio, jota kohtaan sosialidemokraattien on saavutettava neutraalius. Joka tapauksessa tilanne ajautui siihen, että vähemmän “proletarisoituneessa” etelässä olisivat sosialidemokraatit halunneet ottaa “käytännöllisemmän” lähestymistavan politiikkaan. Asioita olisi katsottava uudella tavalla (revisionismi). Kautsky oli tästä huolissaan, koska pelkäsi reformismin lävistävän sosialidemokratian ja luovan ideologisen (kenties jopa organisaatiota koskevan) jakautumisen puolueessa. 

Jotakuinkin Kautskyn ratkaisu koskien talonpoikien neutralointia meni näin: SPD tarvitsi oman ohjelmansa, jossa maatalousväestö tulisi nopeasti integroida osaksi modernia yhteiskuntaa samalla pitäen huolta tuosta väestöstä. Tähän liittyi tietenkin huolehtiminen työolosuhteista kuin myös viimeisten feodaaliaikaisten etuoikeuksien hävittäminen maaseudulta sekä yhteiskunnallisten suhteiden modernisointi osana kokonaisvaltaista taloudellista kehittymistä. 

Tämä on oikeastaan kovin mielenkiintoinen aihe. Miten voikaan jokin niin käytännöllinen kysymys aiheuttaa niin suureen aatteellisen taiston? Tämähän oli kuitenkin vain alkusoittoa sille sanojen sodalle, jossa myöhemmin kunnostautuivat erityisesti Bernstein kuin myös Luxemburg. Mutta onko tästä löydettävissä vastaavuutta tähän päivään? Kenties. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua sellaisiin teollisuuden aloihin, joissa ilmiselvästi automatiikka tulee hävittämään useita työpaikkoja ja jättämään ihmiset ankarien aikojen koeteltavaksi? Tulisiko heille vain ilmoittaa, että “tätä se kehitys on” vai pitäisikö näitä työpaikkoja tukea, vaikka teknologinen kehitys tuntuisi ajavan ne väkisin kadoksiin? Ongelmat tuntuvat toistavan itseään – vain aikakaudet ovat erilaiset. Ehkä eräänlainen neutralointi tänä päivänä olisi se, että panostetaan koulutukseen, jotta yhä suuremmat joukot saadaan integroitua osaksi (bio)kognitiivista kapitalismia. Ehkä samalla tavalla kuin Kautsky, kieltäydyttäisiin antamasta turhaa toivoa? Vai onko toivo turhaa? Siinäpä muutama pähkinä purtavaksi.

Lähteet:

Salvadori Massimo 1990. Karl Kautsky and the Socialist Revolution 1880–1938. Ebook edition. Verso. London/New York