Koti, uskonto ja isänmaa

Viime aikoina olen pohtinut, mihin suuntaan poliittista intoani suuntaisin. Vuosia olen kirjoitellut (ja toki osallistunut politiikan arkipäivään), joten ehkä joku hieman toinen kulma. Asia onkin hiljakseen kehkeytynyt mielessäni. Miksi emme järjestäisi väittelyä sosialidemokratian ja perussuomalaisuuden välillä? Laitettaisiin aatteet hetkeksi järjestelmällisesti vastakkain.

Olisin valmis antamaan kotikenttäedun. Tiedän näet, että konservatiivisella laidalla tykätään toistaa kolmea sanaa: koti, uskonto ja isänmaa. Näistä tahtoisin keskustella. Tyyliin tosin haluan tehdä yhden rajauksen: keskustelemme nimenomaan aatteesta ja teoriasta emme yksittäisistä tapauksista kuin korkeintaan valaistaksemme syvempää pointtia. Aihe siis on: miten nämä kolme asiaa avautuvat kahden eri poliittisen ideologian näkökulmasta?

Olenkin kovin halukas oppimaan ja taitaa minulla olla utelias luonnekin. Eräs asia minulle on jäänytkin epäselväksi: mikä on perussuomalaisuuden aate ja teoria? Tätä tahtoisin lähteä avaamaan itse asettuen edustamaan ”punaista laitaa”, tuota sosialismin peikkoa. Väittely- tai keskustelutilaisuuden tarkoitus ei ole siis riitely, vaan mahdollisuus avata asioita. Aivan liikaa politiikassa saa kuunnella ja lukea leukojen louksutusta, joten olisi mukava keskustella hillitymmin.

Miksi sitten perussuomalaiset? Miksi ei kokoomuslaiset? Olen siitä old school, että toki tässä on pieni jujukin taustalla. Ei minua kiinnosta puhua porvareille tällä kertaa vaan työläisille. ”Sieluistahan” tässä kai kamppaillaan? Toisaalta mielestäni on hyvä, jos kaksi tahoa, jotka juhlapuheissaan kertovat edustavansa työväkeä, niin myös erittelisivät aatteensa ja teoriansa tärkeimmät osaset samassa tilaisuudessa. Teemoja on tosin rajattava, mutta olen minä toki valmis keskustelemaan vaikka taloudestakin, jos edellä esitetty rajaus ei käy.

Me voimme kyllä Kuusankosken Sosialidemokraattien ry:n kanssa järjestää tilan, jos Kouvolasta löytyy perussuomalainen, joka ottaisi ”haasteen” vastaan. Te kyllä tiedätte, miten minuun saa yhteyden. Ja voin itsekin ottaa yhteyttä (tuskin te tätä sivua aktiivisesti luette)

Se oli tapahtuma

Badiou esittelee tekstissään The Affirmative Dialectics sitä, miten meidän täytyisi löytää uusi logiikka tehdä politiikkaa. Hän erittelee, miten klassisesta dialektisesta näkökulmasta politiikka on negaatiota. Tarkoittaen sitä, että poliittisen kamppailun ytimenä on kapina jotain vastaan, olla vastarinnassa, kieltää jokin. Näin uuden luominen on vanhan tuhoamista, jolloin luominen on myös negaatiota. Tätä hegeliläistä tyyliä myöhemmin Adorno pyrki muuttamaan. Hänen mielestään hegeliläinen dialektiikka oli liian “myöntävää” (affirmative). Hän kehittikin ajatuksen hyper-negatiivisuudesta (Negative Dialectics), mikä tosin johti eräänlaiseen moralismiin. Se taas on erittäinkin yhteensopiva kapitalistisen vallan kannalta, kunhan se naamioidaan sisälle demokratiaan. Tästä moralismista me saammekin “nauttia” pitkälti nykyisessä politiikassa. Badiou esittelee vielä yhden. Negrille kuin myös Althusserille vuorostaan hegeliläinen dialektiikka oli liian negatiivista. He hakivat innoitusta Spinozalta, jotta löytäisivät filosofian ilman negaatiota. Tämä johti vuorostaan siihen, että nykyistä järjestelmää alettiin pitämään turhankin luovana ja uutta luovana. Negrille kommunismi tuntuukin kaivautuvan esiin kapitalismista kuin vaivihkaa. 

Sosialidemokraattina kysymys mietityttää minua yhtä paljon kuin tovereitani enemmän vasemmalla. Jos mikään kolmesta edellisestä ei luo pohjaa politiikalle, niin mikä loisi? Ehkä olisi löydettävä uusi subjekti?  Badiou käyttää tämän etsimisessä esimerkkinä Paavalia. Paavalille Kristuksen ylösnousemus oli tapahtuma. Se ei suoraan muuttanut mitään (Rooma imperiumi oli sitä ennen ja sen jälkeen), mutta se avasi uuden mahdollisuuden. Hän vertaa tätä vuoteen 1968, jolloin aivan samalla tavalla de Gaulle pysyi vallassa ja hallitus oli toimintakykyinen, kuten myös sen poliisi ja niin edelleen, mutta silti se avasi uuden mahdollisuuden. Se oli tapahtuma. 

Mutta ovatko tällaiset tapahtumat jotain sellaisia, joita voidaan tuottaa tuosta vain? Tuskimpa. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, miten edesauttaa tapahtumia, joiden jälkeen asiat eivät enää tunnu entisiltä ja voidaan avata uudenlaisia poliittisia polkuja. Se on kuin eräänlaista ideologisten kerrosten nakertamista, mikä paljastaa aikakaudessamme ja yhteiskunnassamme jotain sietämätöntä, mikä vuorostaan pakottaa ajattelemaan asiat uudelleen. Siksi esimerkiksi teoreettinen työ politiikassa ei ole turhaa, koska se sanoittaa ympärillä vallitsevia voimia ja mahdollistaa niiden havaitsemisen ja täten eräänlaisten halkeamien luomisen, joista alkaa valua ulos uusia mahdollisuuksia. Siksi joskus on syytä ihan vain pohtia, vaikka se ei lopulta riitä. 

 

Kirjallisuutta:

Badiou Alain 2016. The Affirmative Dialectics. Teoksessa The Idea Of Communism Volume 3 – The Seoul Conference. Toim. Alex Taek-Gwang Lee & Slavoj Zizek. Verso. London/New York.

Lyhyt kirjoitus uudesta oikeistosta

En ole koskaan tainnut tehdä selväksi kantaani niin sanottua “uutta oikeistoa” kohtaan, joka kulkee Suomessa perussuomalaisten lipun alla. Mutta toisin kuin esimerkiksi eilisestä kirjoituksestani intoutunut tapaus, yritän esittää kritiikkini heitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti enkä nostattaa esiin esim. vuoden 1918 kauheuksia. Noudatan siis kritiikin kultaista sääntöä, että sen tehtävänä ei ole täysin kumota kohdetta, vaan osoittaa sen rajat. Minulla kun ei ole tarvetta herätellä konkreettisia vihollisuuksia, vaikka viime aikoina on alkanut tuntua hieman siltä, että joillakin on hieman liikaa intoa syyttää mm. sosialidemokraatteja aivan kaikesta – ja kohdistaa sitä myös henkilökohtaisesti.

Käsillä olevassa tehtävässäni voisin lähes pelkästään suositella lukemaan Jussi Vähämäen ja Eetu Virénin loistavan artikkelin Kuusi teesiä uudesta oikeistosta (2011), mutta yritän kuitenkin lisätä muutaman oman ajatuksen. Heidän artikkelin julkaisusta on toki ehtinyt kulumaan jo tovi, mutta ei sen sisältö tunnu vanhentuneen päivääkään. Allekirjoitankin täysin mm. heidän näkemyksensä siitä, että uusoikeisto on työväenliike ilman luokkatietoisuutta (mainittakoon, että luokkatietoisuuden puute näkyy valitettavasti myös vasemmalla). Heille olennaista ei ole solidaarisuus, vaan konkreettinen vihollinen, joka tuntuu vaihtelevan toisinaan kapitalistin (huom. ei kapitalismin) ja maahanmuuttajan välillä. Uusoikeistolle onkin olennaista etsiä tämä konkreettinen kohde, jotta se edes kykenee tekemään politiikkaa. Siltä puuttuu siis “luokkatietoisuus”, jonka avulla se pystyisi näkemään vihollisena itse yhteiskunnallisen suhteen. Konkreettisen syyllisen on löydyttävä kaikkeen siihen ikävään, jonka he osoittavat. Ja jos sitä ei voi selkeästi osoittaa, niin taustalla on oltava jokin salaliitto, jossa kaikenlaiset marxilaiset valmistautuvat  tuhoamaan rakkaan Suomi-neidon.

Tiedän kyllä keitä kohtaan nämä syytökset yleensä esitetään, mutta vielä en tosin ole keksinyt, mitä marxilaista heissä on. Vaatii näet jokseenkin aikamoista joustavuutta ajattelussa asetella marxilaisuus konservatiivi-liberaali-asteikolle, mutta ihmiset tykkäävät käyttää raflaavia termejä. Itse olen kirjoittanut aika paljonkin “marxilaisia” tekstejä ja minua tuskin voi syyttää niiden perusteella “mädättämisestä”, “mokuttamisesta” tai mitä lennokasta termiä nyt tahdotaankaan käyttää. Asian voi tarkistaa täältä. Viestini uusoikeistolle onkin, että jos haluat kritisoida jotain, niin lähetä edes kirje oikeaan osoitteeseen. Se helpottaa kommunikaatiota. 

Toisinaan tosin uusoikeistolainen osuu maaliinsa kritiikkinsä kanssa (“Onpas ne isot herrat roistoja!”), mutta he eivät kuitenkaan osaa laajentaa kysymystä (kapitalistista kapitalismiin). Heille tuo ongelma on eräänlainen virhe järjestelmässä eikä olennainen osa sen luonnetta. He kuvittelevat, että esimerkiksi vaihtamalla konkreettisen kohteen poistuisi samalla ongelma. Todellisuudessa tuo ongelma vain syntyy uudelleen ja uudelleen. Sanalla sanoen: puuttuu ymmärrys, teoria. Maahanmuuttoon liittyvät ongelmat ja haasteetkin tulisi heidän mielestään ratkaista vasta oireen tasolla (“Rajat kiinni!”), vaikka todellinen ratkaisu olisi rakentaa maailma, jossa ihmiset eivät joutuisi pakenemaan kotoaan. Mutta riittääkö luokkatiedottomalla työväenliikkeellä kansainvälistä solidaarisuutta? Siinäpä kysymys. Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että en ole mitenkään sinisilmäinen asian suhteen. Monilla kriisialueilla jos missä tarvittaisiin kunnon annos luokkatietoisuutta, jotta kamppailut asettuisivat oikeille uomille (tämä olisi sitä paremman maailman luomista ilman ”hyysäämistä”). Kunhan totean, että erilaisilla ryhmillä on paikasta riippumatta kovin suuria ongelmia nähdä oma objektiivinen asemansa kapitalismissa ja he turvautuvatkin nationalismin tai uskonnon luomaan valheelliseen turvaan, mikä ei heitä ainakaan auta murtautumaan ulos itseään kurittavista rakenteista. Toisinaan vasemmistollakin on paha tapa tukea näitä ilmiöitä jonkinlaisena solidaarisuuden eleenä, vaikka pitäisi järjestellä luokkaa.

Olenkin vakuuttunut siitä, että uusoikeisto on tulosta siitä, miten poliittiset erot on neutraloitu kulttuurisiksi eroiksi, jolloin vastakkain asettuvat erilaiset “elämäntavat” (ks. Zizek 2012, 161). Tämä sama ilmiö tosin koskettaa myös vasemmistoa, joten se on yleisempi muutos politiikassa, jonka eräänlaisena oireena uusoikeisto esiintyy. Politiikka asettuukin yhä enemmän sellaiselle akselille, jossa ei enää oteta kantaa luokkiin, kapitalismiin tai mihinkään “primäärin” tason asioihin. Maailma on lukittu ja kaikki politiikka tapahtuu enää erilaisten – jälleen kerran – elämäntapojen sisällä. Tällaisessa poliittisessa ympäristössä nousua tekevät erityisen hyvin juurikin perussuomalaiset, mutta myös vihreät poliitikot, jotka molemmat ovat perehtyneen ns. tunneasioihin. 

Lähteet:

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Nemo. Helsinki.

1914

Otto Bauer pohti vuonna 1920 tekstissään Bolshevismi vai sosialidemokratia?, että onko köyhälistön kaikkialla seurattava Venäjän esimerkkiä vai onko se kenties vain Venäjän olosuhteille tyypillinen vallankumous. Tämä oli iso kysymys kansainvälisen sosialismin piirissä tuolloin. Siihen etsittiinkin kovasti vastausta. Selvää tämän etsinnän piirissä kuitenkin oli se, että niin sosialidemokraateilla kuin kommunisteilla nähtiin olevan sama päämäärä: köyhälistön asian ajaminen sekä sosialismin saavuttaminen. Kyse ei ollut siis onko tavoite oikea, vaan menettelytavasta siihen pääsemiseksi. Itse päämäärä ei ollut neuvottelu- tai äänestyskysymys. Olavi Borg kirjoittikin kirjassaan Suomen Puolueideologiat (1965), miten sama poliittinen ideologia voi olla useamman puolueideologian lähtökohtana. Eräs esimerkki on juurikin sosialismi. Se käy poliittiseksi ideologiaksi niin sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Syytä on tosin huomata, että vuorostaan yksi ja sama puolueideologia on mahdollisesti kyhätty kokoon erilaisista poliittisista ideologioista. (Borg 1965, 6.) Ero sosialidemokraattien ja kommunistien välillä sijaitsee siis puolueideologian tasolla ei poliittisen ideologian tasolla. Siksi siis Bauerkin asettaa kysymyksen koskemaan menettelytapaa. 

Jaottelu puolueideologian ja poliittisen ideologian välillä onkin mahdollisesti hedelmällinen tutkittava asia. Jos ajatellaan vuoden 1914 katastrofia, niin näemme siinä nimenomaan kahden erillisen puolueideologian synnyn saman poliittisen ideologian pohjalta. Vuonna 1914 kokonainen maailma katosi, kuten esimerkiksi Zizek on asiaa osuvasti kuvannut. Ei silloin tuhoutunut vain porvariston idyllinen usko kehitykseen, vaan myös yhtälailla kehitykseen uskonut sosialistinen liike. (Zizek 2018.) Rosa Luxemburgin kerrotaan todenneen sotalainoja koskevan äänestyksen jälkeen, että Saksan sosialidemokratia on nyt löyhkäävä ruumis. Paljoa eivät painaneet vuoden 1912 Baselin manifestin sanat. Sen hengellä pyyhittiin lattioita tuona hetkenä, jolloin toverit ainakin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa totesivat, että on ihan ok lähteä katkomaan toistensa kauloja. Tätä näet tuskin tarkoitettiin manifestissa esillä olleella sodan vallankumouksellisella hyödyntämisellä, mikäli sota kaikesta huolimatta syttyisi. Tulevat kommunistit pitivätkin mm. SPD:n tekoja petoksena eivätkä siinä suuremmin väärässä olleet. He alkoivat valmistautua uudenlaiseen järjestykseen. Toisaalla taas sota teki tehtävänsä ja sosialidemokraattisten puolueiden integraatio kapitalististen valtioiden elimiin tapahtui niin hyvässä kuin pahassa. Selvää on kuitenkin se, että kumpikaan näistä tahoista ei oikeastaan edustanut enää Toisen Internationaalin perintöä. Jotain perustavaa oli menetetty. Oli syntynyt kaksi uutta puolueideologiaa, jotka kävivät monin paikoin toistensa kurkkuihin kiinni, vaikka vastustajia olisi riittänyt varmasti muuallakin. Sosialidemokraatit menettivät itsenäisyyden ja kommunistien luoma uudenlainen puolueideologia päätyi lopulta tuottamaan monia kammottavia asioita sekä epäonnistumaan. 

Toisaalta vaikka Toinen Internationaali oli erittäin tärkeä työväenliikkeen kehittymisen kannalta, saadaan sitä myös ikävä kyllä kiittää myös yhdestä suuresta virheestä. Se kun meni luomaan marxismin 1800-luvun lopulla. Marx oli ollut kuolleena jo tovin, kun tuota uutta ”ismiä” alettiin toden teolla kasaamaan. Sen tyypillisiin piirteisiin kuuluivat tökerösti yhteen kudottu materialismi, porvarillinen kehitysusko ja erinäiset modulaariset palat marxilaista terminologiaa. Tämä kaikki yhdistettiin sitten yksinkertaisiin kaavoihin sekä maailmaa koskeviin selityksiin. Heinrich onkin todennut aivan oikein, että tällä marxismilla ei ollut paljoakaan tekemistä Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin kanssa. (Heinrich 2012, 24-25.) Kaikesta tästä huolimatta suhtaudun Toiseen Internationaliin kaukaisen nostalgisesti. Olisiko mahdollista löytää sen osoittama yhteneväisyys uudelleen? Olisiko mahdollista työväenliikkeen “aloittaa alusta”? Olisiko mahdollista rakentaa uusi Internationaali, joka todella olisi sitä eikä jokin väljä keskustelukerho? Tiedä tuota, mutta vuoden 1914 katastrofi kaikuu yhä korvissamme ja se pitäisi korjata.

 

Kirjallisuutta:

Borg Olavi 1965. Suomen Puolueideologiat. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki.

Heinrich Michael 2012. An Introduction to the Three Volumes of Karl Marx's Capital. Monthly Review Press. New York.

Zizek Slavoj 2018. Introduction: Remembering, Repeating and Working Through. Verso. London. Teoksessa Lenin – The Day After the Revolution. Verso. Ebook.

Ikuisten suhteiden kurjuus

Lueskelin kirjaa First as Tragedy, Then as Farce (2009), jonka on kirjoittanut Slavoj Zizek. Sen eräs kohta laittoi ajattelemaan. Zizek lainasi siinä pätkän Karl Marxin Filosofian kurjuudesta, missä käsiteltiin sitä, miten porvari rakastaa historiallistaa kaikki sosiaaliset, uskonnolliset ja kulttuuriset muodot, mutta ei suinkaan omiaan. Porvaristolle historia oli joskus, mutta ei ole enää. Marx kirjoittaa kyseisessä tekstissään, miten taloustieteilijälle on vain kahdenlaisia instituutioita: keinotekoisia ja luonnollisia. Tietenkin taloustieteilijälle feodalismin luomat instituutiot ovat keinotekoisia kun taas porvariston vastaavat ovat luonnollisia. Marx vertaakin heitä teologeihin, joilla on kahdenlaisia uskontoja: on ne uskonnot, jotka ovat ihmisen keksimiä ja sitten on heidän omansa, joka on Jumalalta. 

Tästä pääsenkin varsinaiseen aiheeseen. Lueskelin näet eräänä päivänä muuan keskustelua, jossa muutama toveri kaipasi kovin haikeasti kolmannen tien äärelle. Mistään ei nähtävästi opita. Ei kolmannen tien viesti ollut se, että on olemassa vaihtoehto. Sen viesti on – kuten Zizek on hyvin asian tiivistänyt – että ei ole olemassa toista tietä. Kyse on eräänlaisesta pseudohegeliläisestä negaation negaatiosta, jossa kolmas tie vie takaisin ensimmäiseen ja ainoaan tiehen. (Zizek 2008, 56.) Kolmas tie ei ollut mitään muuta kuin työväenliikkeen teoreettisen rappion ilmentymä, joka pyrki ottamaan kiinni ajasta, mutta päätyi tuon saman ajan tuhoamaksi. Jos ennen työväenliike oli työvoiman liike, muuttui se tuossa prosessissa pääoman liikkeeksi. Se menetti kaiken itsenäisyyden ja omaksui porvarillisen maailmankuvan. Se alkoi nähdä maailman saman fantasian kautta. Se alkoi uskottelemaan itselleen niitä samoja satuja luonnollisista suhteista, jotka todellisuudessa palvelevat porvarillista maailmankuvaa. 

Huvittavin puoli koko asiassa on se, että kaltaisiani “vanhan koulukunnan” tyyppejä syytetään jämähtämisestä menneisyyteen, mutta millainen onkaan se jämähtäminen, jossa koko maailmankuva on pysähdyksissä, missä historia ei liiku mihinkään? Myös utopistiksi saatetaan toisiaan haukkua, vaikka maailmankuvani on lopulta aika synkkä. Kysyn kuitenkin: kumpi on utopistisempi, se, joka näkee maailman muuttuvana vai se, joka luulee, että maailma tuli suhteineen valmiiksi 1800-luvulla ja juuri näiden suhteiden avulla ratkaistaan kaikki ongelmat? Lisään vielä:  ei uusliberalismi olisi koskaan ottanut sellaista valtaa läntisissä yhteiskunnissa (ja ihmisten mielissä), jos tämä vaihtoehdottomuuden politiikka (jota virheellisesti kuvataan erillisenä, uutena tienä) ei olisi tullut kantavaksi voimaksi sosialidemokraattisissa liikkeissä. Mutta toki, jos joku haluaa leikkiä sosialidemokratiaa ilman sosialidemokratiaa, niin mikäpä siinä, mutta voidaanko silloin enää puhua sosialidemokratiasta? Eikö silloin olisi paljon rehellisempää kantaa jotain aivan muita tunnuksia? Vertauskuvallisesti minusta tuntuisi hieman hassulta, jos esimerkiksi hindulainen viihtyisi kristillisessä seurakunnassa vaatien sen opillista muuttamista vedoten milloin mihinkin.

 

Lähteet:

Zizek Slavoj 2008. The Fragile Absolut – or why is the christian legacy worth fighting for? The essential Zizek. Verso. London/New York.

Zizek Slavoj 2009. First as tragedy, then as farce. Verso. London. Ebook.

Aloittaa alusta

Syksy näytti tuoneen mukanaan kaikenlaista vääntöä pääoman ja työvoiman välille. Joku voisi jopa sanoa sanoa (jos näinä oikeistohegemonian aikoina sellaista tohtisi), että pääoma on aloittanut luokkataistelun työläisiä vastaan. Tai aloittanut ja aloittanut. Onhan noita peliliikkeitä kai nähty vuosien varrella kiihtyvään tahtiin ja vaatimukset ne vain kovenevat. Vähintäänkin tässä kaikessa on siihen viittavia piirteitä. Sen varmasti voi jokainen myöntää? Vanha totuus kas kun pitäisi aina muistaa: Jos se näyttää ankalta, ui kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, niin se on todennäköisesti ankka. 

Mutta tarina on vanha tuttu ja turhaan tässä kai liikoja yllättynyttä esittää. Kyllähän se on tiedetty aina, että tietyt tahot antavat kyllä pitkin korvia, mutta loukkaantuvat kovasti kun joku tuohon vastaa. Silloin he syyttävät luokkataistelusta näitä, joita ovat ensin nuijineet. Tottahan se on, että tappelu alkaa vasta kun toinen lyö takaisin, mutta sitä ennen se on jotain vielä kurjempaa: pahoinpitely. Pohjanmaan Atte kirjoittikin jo vuonna 1951 osuvasti, että vallassa olevat ryhmät kieltävät aina käyvänsä luokkataistelua, mutta työväkeä tästä kyllä syyttävät. Pohjanmaa toteaakin, että naiivimman ja yhteiskunnallisesti vähempitietoisen porvarillisen kansanaineksen yleinen väittämä onkin, että “vain työväki käy luokkataistelua ja ettei mitään luokkataistelua olisi, elleivät sosialistit sitä kävisi.” Aivan, tottahan tämä tavallaan on, kuten aiemmin kuvasin, miten tappelukin alkaa. Pohjanmaa antaakin osuvan vastauksen. Eihän toden totta mitään luokkataistelua olisi, jos alemmat kansankerrokset tyytyisivät omaan asemaansa. Mistäpä sitä tappelun saisi aikaan, jos toiset jättäisivät kaikki oikeudet niille, jotka ovat ne itselleen ottaneet? Mutta totta se on toisinkin päin. Jos valtaapitävät (älkääkä olko naiiveja, että valtaa kapitalismissa pitäisivät vain parlamentit) eivät vastustaisi oikeuksien myöntämistä muille luokille, niin eipä sitä luokkataistelua syntyisi. (Pohjanmaa 1951,5.) 

Radikaalia puhetta? Enpä tiedä. Kunhan teen havaintoja. Oli miten oli, laittaahan tämä kaikki mietteliääksi. Pirullinen ongelma on näet seuraava: mitäpä asialle voi tehdä? Vasemmistopuolueet eivät tunnu saavan pakkaansa kokoon ja ovat luokkanäkökulman sijaan ajautuneet johonkin himmeän humanismin maailmaan, jonka kosketus pinta “yhteiskunnan materiaalisiin ehtoihin” on jokseenkin kapea ja muistuttaa ennemmin toiveajattelua, jossa uskotellaan maailma muutettavan “kultaisella sydämellä ja hyvällä tahdolla”. Samaan aikaan oikealta nousee tämä uusi “työläisten puolue”, Perussuomalaiset, jotka tuntuvat olevan ennemmin jonkinlaisen kehnon sovinnon, “taatun riiston” kannalla kuin sen lopettamisen. Näin aatteen kannalta tilanne onkin harvinaisen (suokaa anteeksi kielenkäyttöni) kusinen. 

Niin, se aate. Paljon puhuttu, vähän ymmärretty. Tulee näet  muistaa, että aate ei ole sama asia kuin arvojen toistaminen hengästymiseen asti. Aate on arvojen ja teorian yhteenliittymä. Se on sydämen ja aivojen keskinäinen liitto. Tämä taottiin suomalaisen sosialidemokratian osalta ensimmäisen kerran eheään muotoonsa kuuluisassa Forssan kokouksessa. Toki siellä syntynyt ohjelma oli suurelta osin tuontitavaraa. Ohjelman periaateosa kun on lähes suora käännös Wienin kongressissa vuonna 1901 hyväksytystä Itävallan sosialidemokraattisen puolueen ohjelmasta. Eikä sovi unohtaa Erfurtin vuoden 1891 ohjelmaa, johon Forssan ohjelma myös pitkälti perustuu. Tämä tosin vain korostaa liikkeen ja aatteen kansainvälisyyttä. Tuohon aikaan Internationaali todella tarkoitti sitä, mitä se sanana tarkoittaa. Työläiset ja sosialistit eivät olleet järjestäytymässä tehdäkseen politiikkaa, vaan tekivät politiikkaa järjestäytyäkseen. Heillä oli tavoitteita, jotka ylittivät ahtaan porvarillisen käsityksen politiikasta kuin myös maiden rajat. Historiallinen onnettomuus onkin tuon yhteneväisyyden tuhoutuminen ensimmäisen maailmansodan myrskyissä, mutta se olisi oman kirjoituksen aihe. 

Joskus sitä miettiikin, että voi kun voisi aloittaa alusta. Mitä tällä tarkoitan? Sitä, että voitaisiin toteuttaa se sama ele, mikä innosti mm. Toisen Internationaalin perustamista ja sen toimintaa, mutta nimenomaan nykyisessä tilanteessa. Myöntää auliisti se, että työväenliike epäonnistui kaikesta hyvästä huolimatta (ja eräs alkusoitto oli juuri jo tuon Internationaalin hajoaminen). Hyvinvointivaltio näyttää olleen vain pelkkä lyhyt luku kapitalismin historiassa, jota nyt puretaan ja kommunistien toteuttamat kokeilut 1900-luvulla päättyivät katastrofaalisesti. Olo onkin joskus hieman sellainen, että olisimme jo kuolleita, mutta emme vain oikein sitä vielä tajua. Kuin eräänlaisia kaikuja, jotka ovat sammumassa. Miten saada elämästä jälleen kiinni?

Jos saisin ehdottaa, menisimme takaisin perusteisiin. Unohtaisimme hetkeksi vaalista toiseen juoksemisen ja pohtisimme asiat kerrankin läpi. Näkökulma tulisi vaihtaa takaisin luokkaan. Se taas vaatii analyysia, koska luokka ei ole enää sama kuin ennen, mutta tuolla se yhä on. Meillä on esimerkiksi laajeneva luokka (in-becoming) nimeltään prekariaatti. Se on vielä luokka sinänsä, mutta ei luokka itseään varten. Sen järjestäminen on uskoakseni avain tulevaisuuteen, koska sen piirteet valuvat kaikkialle. Elämä on haurasta siinä, missä se oli proletariaatille kurjaa. Monesti tosin hauraus ja kurjuus kulkevat käsi kädessä. Vuoden 1919 puoluekokouksessa Taavi Tainio totesikin viisaasti, että työväen luokkavoimaa on lakkaamatta kasvatettava, sen, tietoisuutta lisättävä ja sen tietomäärää lisättävä. (ks. Pohjanmaa 1951, 33.) Sitä ennen on tosin paikannettava tuo työväki tässä päivässä. Ei riitä, että jäsenistöä haalitaan ja äänestäjiä kosiskellaan. Kyse on kokonaisvaltaisemmasta muutoksesta luokan tavassa nähdä itsensä ja yhteiskuntansa. Meidän onkin aloitettava työ luokasta sinänsä luokaksi itseään varten, jos haluamme ratkaista aikamme ongelmat.

Lähteet:

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.