Yksinkertaista rohkeasti

Pidin pienen tauon. Syy oli siinä, että tein hieman taustatyötä erästä projektia varten, joka tulee viemään tulevaisuudessa kohtuullisen määrän vapaa-ajastani. Kyseessä on Kuusankosken Sosialidemokraatit Ry:n historia 1993-2023. Päätepiste on siis vasta vuosien päässä, mutta töitä ei kannata aloittaa julkaisua edeltävällä viikolla, vaan ryhtyä toimeen ajoissa. Juttujen julkaisutahti tulee siis vääjäämättä laskemaan. 

Taustatyön lomassa heräsi tiettyjä ajatuksia. Eräs näistä ajatuksista koski sitä, miten paljon todellisuudessa yksittäinen työläinen oli perillä liikkeen päämääristä tai tavoitteista. Sitä saattaa näet liian äkkiä idealisoida menneisyyden. Luultavasti poliittinen “tapakristillisyys” oli yleisempää kuin moni tahtoisi myöntää, jos ymmärrätte vertauskuvan. Toisaalta kun painat menemään paljon pidempää työpäivää kuin tänä päivänä, niin ei sitä poliittiselle teorialle tahdo jäädä aivan kauheasti aikaa. Sama ongelma on kyllä yhä olemassa. Ihmiset eivät kiireen keskellä monestikaan ehdi pohtimaan asioita läpi, jos asioiden pohtiminen läpi ei juuri satu kuulumaan omiin lempiharrastuksiin. Hyvin harvan kohdalla voi mennä vaatimaan raskaan työviikon jälkeen, että sulkee Netflixin ja alkaa tankkaamaan teoriaa. 

Joukkoihin kuitenkin pitäisi luottaa. Vasemmalla on vain muutama ongelma tämän suhteen. Joko sitä puhutaan järkyttävää poliittista jargonia, jota ei kukaan jaksa kuunnella (onhan se monelle kuin vierasta kieltä) tai sitten paikalle saapuu “intellektuelli”, joka kertoo vielä oudoimmilla sanoilla sen, miten asiat ovat. Tässä uskoakseni vanhan työväenliikkeen menetelmät olivatkin tehokkaampia kuin mitä tänä päivänä näkee. He ymmärsivät agitaattoreiden merkityksen viestin yksinkertaistamisessa. Joskus viesti saatettiin yksinkertaistaa vain yhteen lauseeseen, jonka ympärille kerättiin poliittista voimaa. Tämä ei toisaalta tarkoittanut sitä, etteikö politiikkaa itseään olisi ymmärretty monimutkaiseksi, mikä vaatii myös teoreettista pureskelua. Tällä tavoin kuitenkin joukot saatiin liikkeelle. Heille saatiin tunne (eikä pelkästään tunne) yhteenkuuluvuudesta. He pystyisivät muuttamaan maailmaa! 

Liikkeen johtavilla hahmoilla pitää siis olla tietämystä, mutta myös pokkaa ottaa johto. Joukkojen selän taakse ei jatkuvasti voi mennä. He ovat kyllä todellinen voima, mutta jos poliitikko itse on siitä onnellisessa asemassa, että voi pureskella poliittisia kysymyksiä päivät pitkät, niin silloin on myös ymmärrettävä vastuu: silloin on uskallettava astua johtoon. Luin kerran tarinan siitä, miten eräskin poliitikko oli mennyt työläisten keskelle ja niin maireasti kuvaillut, miten he, työläiset tietävät kyllä paremmin kuin hän poloinen yliopistosta tutkintonsa saanut. Silloin eräs työläinen nousi ja sanoi: “Ei! Sinun kuuluu tietää paremmin. Sinä olet asiaa opiskellut!” Kuka tahansa voi kyllä tietää, mutta kaikilla ei ole siihen aikaa. Tässä tapauksessa poliitikolla oli sitä ollut, mutta ei työläisillä, joten hänen sietäisikin tietää paremmin eikä nuoleskella alentuvasti. 

Viestin yksinkertaistaminen on siis tärkeää, mutta se ei saa yksinkertaistaa yksinkertaistajaa. Hänen tulee yhä tietää, vaikka hän viestiään säätäisi helpommin pureskeltavaksi. Tämä ei ole populismia, koska taustalla on ymmärrys asian monimutkaisuudesta. Tunnusten ei ole tarkoitus esittää yksinkertaista (ja toimimatonta) vastausta vaikeaan ongelmaan, vaan herättää yhteistunnetta, joka antaa poliittista voimaa ratkaista vaikeimpiakin kysymyksiä. Tietynlaisille agitaattoreille olisi yhä hyvin sijaa tässäkin liikkeessä.

Velka

Kirjoituksessaan  On the Constitution and Financial Capital (2015) Antonio Negri esittää mielenkiintoisen ajatuksen: raha, rahoitustuotteet ja pankit muodostavat omanlaisensa tuotantovälineiden joukon. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat suoranaisesti tuotantovoimia, mutta niiden avulla pyritään kiskomaan lisäarvoa. Esimerkkinä hän antaa Ranskan tilanteen, jossa tuloverot menevät valtionvelan hoitoon. 

Velan avulla voidaankin tunkeutua itse elämään. Koko elämä (yksilön tai yhteiskunnan) pitää järjestellä tuon velan maksamiseksi, jolloin siitä muotoutuu yhteiskunnallinen suhde, joka käyttää paljon enemmän poliittista valtaa kuin vain pyytämällä maksua sellaisenaan. Se alkaa järjestellä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Lazzaraton kirjassa Velkaantunut ihminen (2014) tuodaan tätä puolta hyvin esille. Sen alkusanoissa kuvataan, miten julkinen velka ei todellakaan ole epätasa-arvon estäjä (“olemme kaikki osa tätä velkaa!”), vaan se syventää sitä. Tätä kutsutaan suoraan termillä luokkaero. Kyse on siitä, miten valtion uhkaavaa maksukyvyttömyyttä käytetään kiristyskeinona. Kirjassa kuvataan, että tämän avulla on pääoman tarkoitus viedä loppuunsa se prosessi, minkä se aloitti 1970-luvulla: julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen laskeminen minimitasolle sekä alistaa koko hyvinvointivaltio uusien “tuensaajien” eli yritysten ja rikkaiden palvelukseen. Lopputuloksena kaiken yksityistäminen. 

Samaisessa kirjassa Lazzarato nostaa esille (hieman samoin kuin Negri), että uusliberalismissa raha-, pankki- sekä finanssijärjestelmät tähtäävät siihen, että muodostuu uusi politiikan keskus: velkoja-velallinen. Streeck kuvaa taas kirjassaan Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism (2014) loistavasti, miten koko tämä muutos on tuottanut niin sanotun velkavaltion. Hän kirjoittaakin, miten velkavaltion syntymisen kohdalla on huomattava, että se synnyttää samalla myös uudenlaisen poliittisen muodostuman. Hän kirjoittaa, miten kansalaisen rinnalle nousee uusi ryhmä, joka koostuu lainaajista, velkojista jne. Velkavaltion piirre on siis se, että se kattaa yhä suuremman osan kuluistaan velalla. Streeck kuitenkin tähdentää, että kyse ei ole siitä, että valtiot olisivat alkaneet ylenpalttisesti tuhlaamaan, vaan kyse on verovaltion taantumasta sekä näin ollen alhaisista tuloista. Tiedämme myös hyvin, mitä OECD-maissa tapahtui 1970-luvulla. Kuten Lazzarato mainitsee, mikäli valtiot eivät enää voi turvautua julkisen velan hoidossa rahapoliittisiin mekanismeihin (so. keskuspankkien apuun) syntyy tilanne, jossa rahoitusmarkkinat laajenevat. 

Kaikki tämä vaikuttaa suurimmissa määrin siihen ns. tavallisen ihmiseen. Silti on minullekin joskus huomautettu, että tavallista ihmistä kiinnostaa enemmän hänen arkensa kuin tällaiset puheet/kirjoitukset. Mutta eikö juuri tuo koko hänen arkensa tule ”sommitelluksi” pääoman toimesta velan avulla? Jos ns. tavallinen ihminen ei ole tästä kiinnostunut, niin ei se ole merkki siitä, ettei siitä tulisi puhua/kirjoittaa, vaan pyrkiä saamaan tavallinen ihminen asiasta kiinnostumaan. Eikö aikanaan työväenliikkeessä agitaatio perustunut siihen, että pyrittiin saamaan ihmiset ymmärtämään? Kyllä vain. Ei politiikka ole pelkkää tunteiden tulkkaamista, vaan se on vaikuttamista. Politiikka – silloin kun se tehdään aatteen nimissä eikä uran – on muutokseen pyrkivää, tavoitteeseen sitoutunutta. Siihen ei kuulu pelkkä äänien maksimointi ja vaalistrategioiden luominen. Kuka tahansa voi nostattaa ärtymystä toisissa ja innostusta toisissa valitsemalla sanansa, mutta lopulta kyse pitäisi olla siitä saako tuon toisen ihmisen itsensä toimimaan. Saatko hänestä toverin

 

Lähteet:

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Negri Antonio 2015. On the Constitution and Financial Capital. Teoksessa Theory, Culture & Society 2015, Vol. 32(7–8) 25–38

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Totaalinen ideologia: uusliberalismi

Uusliberalismi on ilmiö, josta on hyvin vaikea saada kiinni. Toisinaan en ole aivan varma kannattaisiko kyseistä termiä edes käyttää, koska se tuntuu sumentavan joitakin perustavia asioita. Järkevämpää olisi puhua pelkästään kapitalismista ja siihen liittyvistä piirteistä. Tästä olen jo muutama vuosi sitten kirjoittanut laajemminkin täällä. Uusliberalismi näet tavallaan vaivihkaa irrottaa asioita niiden materiaalisesta perustasta ja tekee taloudellisista kysymyksistä enemmän moraalikysymyksiä (toki moraali monesti liittyy asiaan). Siis siinä mielessä, että sen tuomiin ongelmiin vastataan sillä tasolla eikä “lattiatasolla”. Äkkiä näet ihmiset omaksuvat uskomuksen, että jos me vain vaihtaisimme tuon tai tämän herran tai poliitikon, niin kaikki olisi kunnossa. Epäilen kuitenkin, että muutokset kapitalismissa ovat paljon syvällisemmin kiinnittyneet työvoiman ja pääoman väliseen antagonismiin. Uusliberalismi on vain kätevä termi “niputtamaan” joukko ilmiöitä yhteen. 

Kirjoitan kuitenkin jotain aiheesta. Turvaudun tässä Prechelin ja Harmsin Politics and neoliberalism: Theory and ideology (2007) nimiseen kirjoitukseen. Siinä he nostavat esille, että uusliberalismin ytimenä toimii ajatus, että huono taloudellinen suorituskyky johtuu siitä, että hallitukset puuttuvat markkinoiden toimintaan. Vain täysin markkinavetoinen talous pystyy takaamaan kasvun ja vaurauden. Kirjoittajat osoittavat kuitenkin, että vaikka tämä on tietyille tahoille poliittisesti kätevä väite, ei sillä ole historiallisia perusteita kuvatessaan markkinoiden ja valtion suhdetta. He pitävätkin uusliberalismia ennemmin ideologiana, joka alkoi valtaamaan itselleen tilaa tehtävänään perustella sekä tukea tietyn valtablokin pääoman kasautumista koskevaa agendaa. Tässä työssään uusliberalistit turvautuvat sosiaalisen naturalismin (social naturalism) argumenttiin, jota he tukevat militanttisen anti-positivistisella teorialla kausaliteetista. Tätä kutsutaan teoreettiseksi realismiksi, mikä tarkoittaa, että vaikka luonnon itsesääteleviä mekanismeja ei voikaan havaita, niin silti ne tulevat paljastetuiksi. Tiedättehän: todellinen organismien keskeinen olemus löytyy kilpailusta. Tämä kilpailu taas tuottaa häviäjiä, joiden auttamiseksi voisi luulla olevan hyvä tehdä jotain, jotta heidän kärsimyksensä vähenisi. Uusliberalistit taas toteavat, että tämä auttaminen oikeastaan häiritsisi kaiken taustalla olevaa luonnon lakia, jota tosin ei voi nähdä tai todistaa empiirisesti. Jos vain ollaan puuttumatta, niin kaikki kääntyy parhain päin. Tämä pistää oikeasti miettimään: monenko muun asian kohdalla voisi päästä ilman kritiikkiä puhumalla siitä syvällisemmästä tasosta, jota nyt ei vain voi havaita empiirisesti? Tämän rinnalla hävettävän yksinkertaiset uskomukset historiallisesta vääjäämättömyydestä eivät tunnu oikeastaan missään. Ei tarvitse paljoa mielikuvitusta, että tässä huomaa uusliberalistisen teorian toimivan pelkän selittämisen lisäksi (ja ehkä suurimmaksi osaksi) teoriana, jonka on tarkoitus muuttaa maailmaa. Teoreettinen realismi onkin oikeastaan pakollista tässä suhteessa, koska mikään historiallinen todistusaineisto ei tue heidän väittämiään. 

Prechel ja Harms kirjoittavatkin, että uusliberalismi on monella tapaa totaalinen ideologia. Sen tavoitteena on ollut nakertaa pohjaa aiemmilta taloudellisilta ja poliittisilta järjestelyiltä (Keynesiläinen malli), joissa hallituksilla oli tärkeä rooli pääoman kasvussa sekä kehityksessä kuin myös työväenluokan elinolosuhteiden parantamisessa. Sen poliittinen puoli koostuu taas niistä erilaisista poliittisista keinoista, joilla se pyrkii luomaan uusia instituutiota, joiden avulla hallita talouden kasvua ja kehittymistä. Tämä on jälleen kerran yksi niistä talouden ulottuvuuksista, jotka monelta tuntuu unohtuvan. Erinäiset teoriat pitävät sisällään huomattavissa määrin ideologisia olettamuksia kuin myös poliittisia ehdotuksia. Ne eivät ole millään mittapuulla neutraaleja. Niillä on jokin tarkoitus ja tätä tarkoitusta ollaan valmiita tukemaan tiettyjen tahojen toimesta. En kuitenkaan lähtisi väittämään, että ongelma on uusliberalismi sellaisenaan. Kyse on jostain paljon laajemmasta ulottuvuudessa työvoiman ja pääoman välisessä suhteessa, jossa kyseinen ideologis-poliittinen teoria vain näyttelee omaa osaansa. 

 

Lähteet: 

Prechel Harland & Harms John B. 2007. Politics and neoliberalism: Theory and ideology. Teoksessa Politics and Neoliberalism : Structure, Process and Outcome. Toim. Prechel Harland N. s. 3-17

Näkymättömät kahleet

Linsey Goeyn artikkeli Adam Smithistä herättelee ajattelemaan. Goey näet korostaa sitä, että usein kerrottu tarina Adam Smithistä rajoittamattoman kapitalismin takuumiehenä on oikeastaan pelkkä satu. Todellisuudessa Smith haaveili tasa-arvoisemmasta yhteiskunnasta sekä tuomitsi rikkaat sen osalta, miten he tuijottivat vain omaa napaansa muun yhteiskunnan kustannuksella. Smith oli mies, joka teoretisoi näkymättömän käden lisäksi myös näkymättömistä kahleista, jotka ottivat ihmisten elämän haltuun. Suunnattoman tuloerot voisivat johtaa tällaisten kahleiden syntyyn, minkä takia hän kehotti pitämään silmällä rikkaiden valtaa. 

Goey kysyy artikkelissaan, että mitähän Adam Smith mahtaisi sanoa, jos hän näkisi nykyhetkemme, jossa 1 % omistaa puolet maapallon kaikista varoista ja pankkeja kyllä pelastetaan samalla kun tavalliset ihmiset ajetaan köyhyyteen? Hän arvelee, että Smithiltä pääsisi suusta: mitä minä sanoin. Olihan hän huolissaan siitä, miten rikkaat voisivat vaikuttaa poliittisiin päätöksiin. Smith tahtoi, että julkinen hyvinvointi olisi kaiken lainsäädännön perusta ja jos bisnesmies saapuisi paikalle omine ehdotuksineen, tulisi tällaista ehdotusta tarkastella erityisen tarkkaan tehtäessä lainsäädäntöä. 

Ehkä meillä olisi siis paljon opittavaa Adam Smithiltä? Mahdollisesti. Ainakin meidän kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten ja millä tavalla hänen nimellään pyritään ratsastamaan sekä perustelemaan yhden jos toisenlaisia päätöksiä. Oliko näkymättömän käden todella tarkoitus ottaa ote kansakuntien kurkuista ja uhkailla heitä velan alle nääntymisellä, jos he eivät tekisi kuin pääoma tahtoo? Tuskin. Tämä on kuitenkin pitkälti meidän tilanteemme.

Unohtuiko ihmisluonto?

Biologi Frans De Waal on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin nimeltään How Bad Biology is Killing the Economy. En ala tiivistämään koko tekstiä, vaan nostan esiin pari mielenkiintoista kohtaa, jotka ehkä houkuttelevat lukijan tarttumaan itse artikkeliin. Kirjoittaja toteaa, että on ehkä outoa, että biologi ottaa osaa tällaiseen keskusteluun, mutta hän perustelee sitä sillä, että koska hänen alansa argumentteja tunnutaan käytettävän taloudesta puhuttaessa, on hänen pakko sanoa jotakin. 

Kirjoittaja esittelee, miten empatia ja solidaarisuus ovat osa meidän evoluutiotamme (näin ollen myös luontoamme) eikä itsekkään geenin teoriasta innostuneet talousihmiset voi millään perustella, että geenien maailma siirtyisi sellaisenaan sosiaaliseen todellisuuteemme. Monesti kyse on siitä, miten ideologisia ennakkoasenteita pyritään istuttamaan luontoon ja sitten kuin vetäisemään ne sieltä takaisin ja toteamaan, miten pelkästään kilpailu on osa luontoa. Oikeasti jopa simpanssin saa paremmin luokseen esittämällä surullista kuin tarjoamalla sille banaania. 

Frans De Waal lainaa New York Timesissa ilmestynyttä David Brooksin kolumnia, jossa pilkataan sosiaalisia ohjelmia. Brooks esittelee, miten meidän geenimme, neuronimme ja evoluutiobiologian opetukset osoittavat, että luonto on täynnä kilpailua ja konflikteja. De Waal toteaa, että konservatiivit rakastavat tällaista evoluution selän taakse menemistä, mutta täydellinen ironia tämän rakkaussuhteen osalta on se, että he tuntuvat välittävän kovin vähän evoluutiosta. Ihminen ei typisty konflikteihin ja kilpailuun.

Hän kirjoittaakin, miten oikeastaan harva politiikassa itseään darwinistina pitävä on sellainen. He ovat oikeastaan sosiaalidarwinisteja. Heidän mielestään on ihan oikein, jos köyhät kuolevat nälkään tai tauteihin. Se on kuulemma osoitus evoluutiosta. Rajoittamattoman vapaakaupan ystävät eivät tunnu huomaavan meidän ihmisten sosiaalista luonnetta, joka on havaittavissa myös muissa nisäkkäissä. Empatia ja solidaarisuus ovat osa meitä. Me emme ole saaria, puhtaita yksilöitä, joita hallitsee ahneus ja oman edun maksimointi. Kirjoittaja pyytääkin erityisesti taloustieteilijöitä lukemaan uudelleen isähahmonsa, Adam Smithin kirjoitukset. Smithille yhteiskunta on kuin suuri kone. Sen pyörät pitää pyörimässä hyveet kun taas paheet tekevät tuhojaan. Kone ei kerta kaikkiaan toimi hyvin, jos kansalaisilla ei ole vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Smithille, kirjoittaja korostaa, tärkeää oli rehellisyys, moraalisuus, sympatia sekä oikeus, joita hän piti näkymättömän käden olennaisina kumppaneina. 

Artikkeli pistää miettimään. Monesti ajattelen, että vastarintaan riittää se, että osoittaa virheen systeemissä ja johtaa siitä argumentin sekä poliittisen toiminnan. Harvoin (aivan liian harvoin) tulee otettua huomioon se, että tuolla on oikeasti ihmisiä, jotka ovat niin syvällä omassa ideologiassaan, etteivät edes tunnista sitä ideologiaksi. Ja mikä vaarallisinta: tuo ideologia käy ihmisluontoa vastaan. Eikö tietyt porukat rakasta aina syyttää esimerkiksi Marxia siitä, että hän unohti ihmisluonnon (mikä on väitteenä hassu, mutta ei mennä siihen tässä), mutta itse tuntuvat unohtavan ihmisluonnon lisäksi luonnon itsessään ja asettelevat sen kuin Prokusteen vuoteeseen jättäen sen verta valuvaksi kuvaksi joko pätkittynä tai venytettynä. Olen hyvin iloinen siitä, että tällainen artikkeli on kirjoitettu, koska siinä oma koira palaa puremaan “oikeaoppisia” taloustieteilijöitä ja heidän isäntiään.

Haamujengi

Zizek kirjoittaa kirjassaan Living in the End Times, miten Itä-Euroopan vapautuminen kommunistisesta hallinnosta johti lopulta myös pettymykseen. Tämä synnytti pääpiirteissään kolmenlaisia reaktioita. Ensimmäiseksi voidaan listata eräänlainen kaipuu “vanhoihin kunnon aikoihin”, joita harva kuitenkaan sellaisina ihan aidosti pitää. Nostalgialla on kuitenkin voimansa, jos asiat eivät ole menneet odotetusti. Toiseksi on ilmiö, joka on tuttu kaikkialla, missä kansakunnat sinkoutuvat globalisaation pyörteisiin: oikeistopopulistien nousu. Kolmas on kuitenkin ehkä mielenkiintoisin: anti-kommunistinen paranoia. Vaikka kommunistihallinnot ovat aikaa sitten kaatuneet, niin “he kyllä yhä pitävät valtaa”, näin ajatellaan. Mutta miksi? Ihmiset ovat esittäneet itselleen kysymyksen, että jos kapitalismin piti olla parempaa kuin sosialismin, niin miksi elämämme on yhä kurjaa? Tähän voi halutessaan vastata naiivisti – ja moni sen tekeekin: “Emme ole siis vielä oikeasti kapitalismissa! Näin ollen kommunistien on pakko olla yhä vallassa!” 

Totuus on kuitenkin se, että he elävät kapitalismissa. Kapitalismi nyt ei vain satu lupauksista huolimatta tarvitsevan esimerkiksi demokratiaa, jota moni niin paljon oikeutetusti janosi vanhan vallan aikana. Wolfgang Streeckin loistavassa kirjassa Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism tuodaan esille tämä demokratian ja pääoman liiton murtuminen monesta näkökulmasta. Streeck esittelee kattavasti, miten viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat osoitus siitä, että kapitalismi on sitoutunut pääsemään eroon sitä rajoittavista voimista. Olennaista on kuitenkin muistaa, että sen kohteena eivät ole hallitukset sinänsä, vaan juurikin demokratia. Hallituksia se kaipaa yhä. Kirjan ehkä mielenkiintoisinta antia on Streeckin jaottelu statsvolkin ja marktvolkin välillä, joka osaltaan kuvaa juurikin tapahtunutta muutosta. Ensimmäinen näistä kahdesta kuvaa aikalailla kansalaisia, kaikkia niitä, jotka on kansallisesti organisoitu. Tähän joukkoon liitetään siis sellaiset käsitteet kuten vaalit, kansalaisoikeudet, julkiset palvelut jne. Jälkimmäinen muodostuu taas ylikansallisista tekijöistä. Siihen liittyvät esimerkiksi sellaiset käsitteet, kuten luotottajat, investoijat, korkotaso jne. Ja emmekö todella huomaa, miten tämä jälkimmäinen ryhmä pyrkii alistamaan ensimmäisen oman voimansa alle, paikoin aina demokratian halventamiseen asti? Pääoma ei harjoita enää kansallisvaltiota kohtaan epäsuoraa valtaa, vaan suoraa valtaa, koska on olennainen tekijä valtioiden rahoittamisen suhteen. Tähän pääoman valtaan viittasin mm. tässä ja tässä kirjoituksessa. 

Ilmiö on äärimmäisen mielenkiintoinen. Tässä kommunismin haamujen metsästämisessä onkin jotain historiallisesti huvittavaa. Kun Marx ja Engels kirjoittivat Kommunistisen puoluee manifestin he aloittivat sen sanoilla: “Aave kummittelee Euroopassa, kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit.” Aavetta on manattu siis jo aikoja sitten, vaikka on ehkä todettava, että Marx ja Engels ehkä hieman yliarvioivat ainakin puolueensa merkityksen kirjoittaessaan tekstiä. Vai viittasivatko he kenties laajempaan käsitykseen, joka kantaa nimeä kommunismi? 

He jatkavat: “Missä on oppositiopuolue, jota sen hallitsevat vastustajat eivät olisi herjanneet kommunistiseksi; missä on oppositiopuolue, joka ei olisi edistyksellisimmille oppositiomiehille samoin kuin taantumuksellisille vastustajilleenkin singonnut vuorostaan tuota leimaavaa syytöstä kommunismista? Tästä tosiasiasta seuraa kaksi johtopäätöstä: Kommunismin tunnustavat jo kaikki Euroopan vallat mahdiksi.” On näet tunnettua, tai sen pitäisi olla tunnettua, että Marxille kommunismi tarkoitti liikettä, joka syntyy pääoman ja työvoiman välisessä antagonismissa. Se on työvoiman pyrkimystä päästä eroon pääoman (kuin myös vanhojen mahtien) käskyvallasta. Tämän mahdollisen kapinan siis tunnustivat suuretkin mahdit – ja se on fakta. Tästä kommunismista ei taas voida vetään suoraa viivaa siihen kommunismiin, joka vallitsi 1900-luvulla, koska kommunismi on nimenomaan liikettä eikä totalitaristinen valtio. Tässä mielessä kommunismin aave on siis yhä todellinen, mutta moniko kommunisteista meuhkaava viittaa tähän? Luultavasti aika harva. Kirjoituksen otsikon voikin ymmärtää kahdella tapaa. On haamujengi, joka jahtaa kuvitteellisia haamuja poliittisen protonipakkinsa kanssa. Sitten on haamujengi, joka on tämä idea, joka yhä kummittelee kaikkialla, missä pääoma ja työvoima ottavat yhteen.

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Zizek Slavoj 2011. Living In The End Times. Verso. London/New York. Ebook. 

 

Asioiden tulee muuttua

Tiedämme, että meillä on ongelma. Pystymme jopa kohtuullisen hyvin paikantamaan sen syyn. En edes lähde tässä kovin radikaalille linjalle, vaan viittaan mm. parissa viimeisessä kirjoituksessani käsiteltyyn aiheeseen rahasta, rahajärjestelmästä jne. Naiivi kysymys onkin: miksi asialle ei tehdä mitään? Mikä on se, este, että tähän tehtävään ei voida ryhtyä? Poliitikot  puhuvat niin kauniita siitä, minkälainen yhteiskunta tulisi rakentaa, mutta sitten he aivan kuin ohittavat tämän perustavanlaatuisen ulottuvuuden ja palaavat näpräämään budjetteja sekä tekemään aloitteitaan jne, eli kaikkea sellaista, mikä on alisteista tälle – voisiko sanoa – primaarille suhteelle. Mikä siis siinä on? Sitä minä kysyn ennen kaikkea “omilta”. Mikä siinä on, että tähän asiaan ei tohdita puututtavan? Katson kaikesta huolimatta olevani kärsivällinen ihminen, mutta toisinaan se on koetuksella, kun vuodesta toiseen käsitellään asioiden oireita eikä sairautta. Tämä onkin ollut se raskain puoli politiikassa itselleni aina siitä lähtien kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan: huomata, miten vähän ihmisiä todellisuudessa kiinnostaa yhtään mikään. Kuulostan ehkä katkeralta. Se on ehkä ihan tottakin. Vielä kerran: mikä siinä on, ettei mennä asioiden “lattiatasolle”? Hetkittäin olen siinä pisteessä, etten jaksa kuunnella enää yhtäkään julistusta paremmasta yhteiskunnasta. Se ei näet tule tapahtumaan, mikäli jatkamme tällä tavalla. Todellinen päiviemme utopisti löytyykin vakava ilmeisenä kertomassa “realiteetteja” ja heti perään kuvittelemassa, että niiden reunaehtojen turvin voidaan rakentaa jotain parempaa. 

Aikamme ehkä perustavin piirre onkin se, miten tiettyjä asioita ei saisi ajatella. Miten ennen vanhaan aivan tavanomaisesta sosialidemokraattisesta vaatimuksesta on tullut lähes äärivasemmistolaista. Slavoj Zizek on käyttänyt tästä ilmiöstä termiä denkverbot, mikä tarkoittaa ajattelun kieltämistä. Sitä ylläpidetään kertomalla, miten asiat voisivat olla huonomminkin ja miten mikä tahansa yritys radikaaliin muutokseen vääjäämättä johtaa vain katastrofiin. Näin meidän “vapautemme” kutistuu siihen, mitä hallitseva liberaalidemokraattinen post-ideologinen konsensus sallii meidän ajatella ja siitä poikkeamista pidetään vaarallisena ideologisena haihatteluna. Tämä tietenkin on eräällä tavalla huvittavaa: aikamme hallitseva ideologia on itse niin voimakas, ettei se tahdo edes tunnistaa itseään ideologiaksi. Kovimmista varoittelijoista tuleekin mieleen ne mustatakkiset, hienostuneet miehet, joita Chesterton kuvasi lyhyesti kirjassaan Heretics. He pitävät itseään niin tavattoman selväjärkisinä sekä ihan vain järkevinä, vaikka heille ominaista on tarttua aina kiinni siihen muodikkaaseen hulluuteen, mikä nyt sattuu olemaan vallitseva. Toki toisen hulluus on toisen järkevyys, se varmaankin täytyy huomata, joten ehkä näitä Chestertonin kuvaamia henkilöitä pitäisikin kuvata hieman toisella tavalla. Ehkä he ovat niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksymään, minkä tahansa ajatuksen kunhan heidän ei tarvitse ajatella liikaa. 

Viestini onkin niille, jotka kutsuvat itseään sosialisteiksi jossain sovinnallisissa raameissa: jos te haluatte paremman maailman, minkä takia te ette mene “lattiatasolle”? Yleensä, jos sairautta lähdetään hoitamaan, niin tehtävänä on nimenomaan voittaa sairaus eikä jäädä oireiden hallinnan tasolle. Hetkittäin näyttää siltä, että vasemmistolainen politiikka uhkaa hautautua “idealismiin” ja unohtaa “materialismin” (ja nyt tarkkana sitten niiden filosofisten termien kanssa, voin jo kuulla näppäimistön paukkeen). Tämän maailma ongelmat ratkaistaan muuttamalla sen materiaalisia ehtoja. 

 

Ei ole rahaa!

Politiikan ehkä yleisin lausahdus tuntuu tänä päivänä olevan: “Ei ole rahaa!” Tuon on saattanut kuulla ihan tavallisessa kuntapolitiikassakin (ja erityisesti juuri siellä) niin monta kertaa, että voisi luulla jonkun joskus syventyneen kysymykseen tarkemmin. Tottahan se on, rahaa ei ole, mutta miksi rahaa ei ole? Voidaan tuijottaa verotuloja, voidaan tuijottaa menoja ja niin edelleen. Kaikki sinänsä oikeita kohteita tuijottaa, mutta vastaavatko nämä vieläkään lopulta kysymykseen, miksi rahaa ei ole? 

Kuten Pettifor toteaa kirjassaan The Production of Money: How to Break the Power of Bankers (2018), ei raha ole taloudellisen aktiivisuuden tulosta, vaan se luo taloudellista aktiivisuutta. Todellisia rajoitteita sille, mitä me voimme tehdä ovat luonnolliset ja inhimilliset rajoitteet, mutta raha ei voi olla koskaan loppu sellaisenaan. Uskonkin, että arkielämä sumentaa monen ajattelua. Kun teemme töitä ja saamme palkan, niin vaikuttaa siltä, että työmme on tuottanut tuon rahan. Onko kuitenkaan näin? Eikö raha sellaisenaan tule kuitenkin jostain muualta eikä lastuina työpajan lattialle? Kysymys rahasta jääkin monelta poliitikolta iloisesti huomiotta, koska he katsovat väärästä kohtaa. He vahtivat kuin varkaita rakennustyömaalla tutkien heidän kottikärryjään eikä mielessä käy, että kottikärryjä siinä varastetaan. 

Suurin osa rahasta syntyy luotonannosta. Näin raha astuu maailmaan. Se on eri asia kuin sen saaminen omaan kätöseen esimerkiksi palkkapäivänä. Rahan syntymä tulee osata erottaa siitä, miten se löytää merkkinä tai seteleinä henkilön omat taskut tai pankkitilin. Lisäksi on syytä muistaa, kuten Virén oivallisesti on tiivistänyt, että mikään tekninen piirre ei riitä erottamaan rahaa ja velkaa toisistaan. Näin ollen kysymys rahasta laajenee vääjäämättä talouden sekä politiikan maailmasta aina “sosiaaliseen” yhteiskunnallisten valtasuhteiden kudokseen. Virén korostaakin, että rahan luonnetta tulisi tarkastella ulkona “puhtaan talouden” alueelta. Olisi kyettävä tarkastelemaan rahaa yhteiskunnallisena suhteena yhteydessä muihin yhteiskunnallisiin suhteisiin. (Virén 2018, 76.) 

Yhteiskuntien rahan puute riippuu siis paljon siitä, miten tätä tuotannolle ja yhteiskunnille olennaista “verenkiertoa” hallitaan. Pettifor esittää, että kaikkien muiden resurssien ollessa kohdillaan, ei meillä olisi minkäänlaisia vaikeuksia rahoittaa esimerkiksi koulutusta, terveydenhuoltoa jne. Ja eikö hän ole oikeassa? Eikö rahan toisenlaisen hallinnan/sääntelyn avulla olisi mahdollista laittaa liikkeelle tuotantovoimia? Käsitellään tätä hetki.

Pettifor kirjoittaa edellä mainitussa kirjassa juurikin, miten meille todistellaan, että “rahaa ei ole”. Sitä ei kerta kaikkiaan tunnu löytyvän esimerkiksi vanhuksista huolehtimiseen. Julkisiin investointeihin ja palveluihin ei kerta kaikkiaan ole varaa! Mutta eikö ole jännää, miten rahaa löytyy aina toisiin tarkoituksiin? Aina on kyllä varaa pelastaa pankkeja, mutta esimerkiksi köyhyyden poistamiseen ei koskaan tunnu löytyvän rahaa. Mietitään kuitenkin hetki, mitä on tapahtunut “kulisseissa”: Keskuspankit kykenevät nykäisemään tyhjästä biljoonien edestä rahaa pelastaakseen pankkijärjestelmän (Olivatko nämä rahat tippuneet lastuina työpajan lattialle? Eivät olleet). Kuten todettua, raha ei voi sellaisenaan voi olla loppu, mutta mihin se suunnataan, se on oma kysymyksensä, se on poliittinen kysymys. Ainoa todellinen rajoittava tekijä on meidän materiaalinen maailmamme. Se mihin me kykenemme. Todellisuudessa, kuten Pettifor kirjoittaa, esimerkiksi koko “austerity”-politiikka on politiikkaa, jonka tarkoituksena päästä leikkaamaan julkisia palveluita ja kutistamaan näin ollen valtion asemaa. Korostan vielä kerran: kyse on politiikasta. Kyse on siitä, millä ehdoin rahan luomista hallitaan. Tässä ei ole kyse mistään neutraalista taloudellisesta kysymyksestä. Vaikka thatcherilaisittain kuinka jankutettaisiin, ei valtion ainoa tapa päästä käsiksi rahaan ole verotuksen kautta. Raha on aina ensin. 

Tietenkään asiat eivät muutu vain tämän ymmärtämisellä. Yhä kuntien ja valtioiden budjetit ovat miinuksella ja näiden asioiden kanssa on painittava. Se millä tämä tilanne voi muuttua on poliittinen toiminta, joka pakottaa muutokseen. Miksi antaa itseään nöyryyttää “taloudellisilla pakoilla”, kun hyvin tiedetään, että kyse on politiikasta? Kyse on vallasta. Kuka hallitsee rahaa, hän hallitsee koko yhteiskuntaa. 

Vielä lopuksi eräs tärkeä asia, jonka mielestäni Virén onnistuneesti tiivistää, ja se on pidettävä mielessä. Millaisessa yhteiskunnallisessa suhteessa raha elää? Virén muistuttaa, että rahan liikkeelle laskemista säätelee yhä pääoman arvonlisäyksen logiikka. Itse rahan voima ja vaikutus taas perustuu jaettuun konventioon ja uskomukseen rahan kyvystä toimia maksuvälineenä, mutta tämä ei riitä. Meidän on ymmärrettävä, mitkä muut muuttujat vaikuttavat tähän. Toki suvereeni valta ja verotusoikeus (viime kädessä väkivallan legitiiimin monopolin avulla), mutta myös se, että toimijat tarvitsevat rahaa elääkseen. Tällöin on tarkasteltava ei pelkästään taloutta sellaisenaan sekä siihen liittyviä suhteita, vaan myös valtasuhteita. (Virén 2018, 9-10.) Tämä auttaa ymmärtämään, miksi raha toimii nykyisellään siten kuin se toimii, vaikka sen hallitsemista voisi harjoittaa “järkevämminkin”. Kyse on aina myös poliittisesta vallasta. Kuka saa määrätä ja ketä? Kuten tässä kirjoituksessa mainitsin, valitettavasti keynesiläiset ratkaisut ikään kuin unohtavat tämän asia.

 

Jälkiajatus:

Olette varmaan huomanneet, miten aina rahasta puhuttaessa tykätään käyttää erästä argumenttia, jos esimerkiksi laina/luotto tulee kyseeseen: “Tässä syödään tulevien sukupolvien eväitä!” Jo edellä esitetyn pitäisi auttaa ymmärtämään, että asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Lainaankin lyhyesti Bertrand Russelia, joka totesi hyvin: sellaista leipää ei voi syödä, jota ei ole leivottu. (Russell 1999/1932.) Jälleen: ainoa todellinen rajoite on se, mihin me pystymme ja mitä resursseja meillä on käytössä. Loppu on tämän kaiken järjestelyä, missä rahalla on olennainen rooli. 

 

Lähteet:

Pettifor Ann 2018. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. Ebook. Verso. London/New York.

Russell Bertrand 1999/1932. Joutilaisuuden ylistys. Teoksessa Matkaopas joutilaisuuteen. Toim. Hodkingson Tom & de Abaitua Matthew.

Virén Eetu 2018. Raha ja työvoima. Tutkijaliitto.Helsinki.

Pääoma on kuollut?

Wark McKenzien kirja Capital is dead (2019) on yksi niistä teoksista, jotka herättelevät ajattelemaan. Sen viesti onkin radikaali: mitä jos kapitalismi on menettänyt hallitsevan asemansa? Hän esittääkin, ettemme elä enää kapitalismissa – vaan jossain pahemmassa. Hänen mukaansa dominoiva hallitseva luokka ei enää suinkaan muodostu niistä, jotka omistavat tuotantovälineet. Eikä se muodostu myöskään maanomistajien (landlords) luokasta, jonka valta perustuu, noh, maan omistamiseen. Uusi hallitseva luokka omistaa sekä kontrolloi informaatiota.

McKenzie kutsuu tätä uutta luokka vektoralisteiksi (vectoralist), koska heidän valtansa on peräisin informaation vektoreiden hallinnasta ja omistamisesta. Nämä vektorit pitävät sisällään kyvyn siirtää, varastoida ja prosessoida informaatiota. Ne luovat perustan niin sanotun big datan kokoamiselle kuin myös sen ennustavan potentiaalin realisoimiselle. Vektoralistit siis omistavat sekä hallinnoivat patentteja, joiden avulla saavutetaan niihin liittyviin teknologioihin monopoli kuin myös brändejä sekä kuuluisuuksia, jotka kaappaavat huomiomme. Vektoralistit myös omistavat erinäisiä logistiikka ja toimitusketjuja. McKenzien näkemys onkin mielenkiintoinen, koska näyttäisi siltä, että vektoralistit ovat nimenomaan kiinnittyneet talouden verenkiertoon. Tämä on toki tunnettu seikka jo aiemmin, mutta uutta hänen ajattelussaan on juuri se, että tätä ei tulisi kutsua enää kapitalismiksi, koska se on olemukseltaan jotain muuta kuin ”vanha kunnon” kapitalismi.

Hän kirjoittaakin, miten koko talouden kuvassa toki tapahtuu paljon sellaista, jota voidaan kutsua kapitalismiksi. Työläisiä on yhä tehtaissa tekemässä tuotteita sekä osa heistä ajelee rekoilla tavaroita paikasta toiseen jne. Silti hän esittää, että nyt ei ole kyse enää vain työn riistämisestä tuotantovälineiden omistamisen ja hallitsemisen kautta, vaan nimenomaan eräänlaisesta lisä-informaation (vertaa lisäarvo) kaappaamisesta yksittäiseltä työntekijältä ja kuluttajalta, jotta voitaisiin luoda jo edellä mainittuja ennustavia malleja, jotka alistavat kaiken aktiivisuuden tälle (poliittiselle) informaatiotaloudelle. Ehkä näin ollen myös kapitalistit laitetaan tekemään töitä uudelle herralleen? Kirjassa tuodaankin esille, että olihan kapitalistien ja maanomistajien välilläkin mielenkiintoisia taisteluja ja vääntöjä kapitalismin tehdessä nousua. Miksi emme voisi todistaa jotain samanlaista tänä päivänä?

Ajatus on syytä jättää hetkeksi hautumaan. On se sen verran “mullistava”, että sitä täytyy pyöritellä mielessä tovi. Lisäksi minun täytyy lukea kirjan viimeiset luvut vielä ja tutustua paremmin muistiinpanoihin. Jo nyt kuitenkin minut valtaa eräänlainen “jännitys”. Mitä jos jokin on tehnyt kuin varkain vallankumouksen? Kirjassa kuvataankin sitä, että tämä uusi hallitseva luokka sai alkusysäyksen pääoman järjestäessä itseään uudelleen finanssikapitalismin kaapuun. Siinä se tuli luoneeksi ennakkoehdot oman itsensä syrjäyttämiselle. Vaikka McKenzien alaotsikko kirjassa on is this something worst? (ja sitä se todellakin voi olla), en voi välttää tunnetta, että sentäs historia elää. Jos muutos huonompaan on mahdollinen (sitä se toki on aina ollut, mutta viittaan tässä ihan uuteen taloudelliseen olemukseen), niin myös muutos parempaan on oltava tällöin mahdollinen. Jos kapitalistit on lyötävissä, niin ovat myös vektoralistitkin.

Lähteet:

McKenzie Wark 2019. Capital is Dead. Verso. London/New York. Ebook.

Uskonnollinen kuvitelma

Ann Pettiforin kirja The Production of Money: How to Break the Power of Bankers (2018) jäi mieleeni asustelemaan, joten ajattelin seuraavassa tuoda esille hieman lisää hänen esittämiään ajatuksiaan. Kenties niistä olisi löydettävissä poliittisesti jotain käyttökelpoista? Ajattelen tässä tietysti lähimpänä kohteena omaa puoluettani SDP:tä, jonka olisi syytä enemmän kiinnittää huomiota muutamiin talouteen liittyviin seikkoihin eikä vain koittaa hioa “uusliberalismin kulmia” pyöreämmiksi. 

Kirjassa tuodaan esille esimerkiksi muuan mielenkiintoinen asia, joka ehkä on osalle tuttu. Englannin pankin varmistamana kerrotaan, että pankit eivät tarvitse reservejä luotonantoa varten. Reservit, joista pankkien kohdalla puhutaan eivät oikeastaan ole säästöjä, kuten niin monesti mielletään.  Ne ovat resursseja, jotka ovat vain keskuspankkien lisenssoimien pankkiirien käytössä. Niiden tarkoituksena on helpottaa pankkien välisiä maksuja jne. Nämä keskuspankkireservit eivät koskaan jätä pankkijärjestelmää siirtyäkseen “oikean talouden puolelle”. Asiasta voi lukaista lisää vaikka juurikin Bank of Englandin kotisivuilta. Ann Pettifor esittääkin, että ajatus vähimmäisvarantojärjestelmästä ei pidä paikkaansa. Tämä on asia, jonka olen nähnyt herättävän vahvoja tunteita Internetin keskustelupalstoilla puolesta ja vastaan. Talouden oppikirjojen sijaan onkin hyödyllistä katsoa, mitä oikeassa maailmassa tapahtuu ja uskoakseni Pettifor valaiseekin tässä hyvin erästä laajojen joukkojen vähemmän tuntemaa aihetta. Asiaan liittyen, Pettifor lisää, keskuspankkiirit ja muut sääntelijät eivät enää asetakkaan rajoja sille, miten paljon rahaa voidaan luoda. Eikä heitä kiinnosta meneekö annettu luotto spekulaatioon vain tarkoituksenmukaiseen, tuottavaan ja tuloja luovaan investoimiseen. Sivuhuomiona: tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö pankit voisi mennä nurin (olemmehan nähneet erinäisiä pelastusoperaatiota). Pankkien pitää hallita varallisuuttaan sekä vastuitaan siten, että mikäli tallettaja haluaa nostaa varansa, on pankilla, mistä antaa. Tämä vaatisi oman kirjoituksensa. 

Pettifor nostaakin esille Englannin pankin entisen johtajan Mervyn Kingin selvityksen, miten yksityiset liikepankit “printtaavat” 95 % rahasta (broad money: raha missä tahansa muodossa tai talletuksina). Keskuspankit itsessään luovat vain noin 5 % kaikesta rahasta, mutta ovat kylläkin vastuussa valuutan arvosta sekä liikkeellelaskusta. Silti, kuten Pettifor esittää, monet uusliberaalit taloustietelijät aivan kuin unohtaisivat tämän yksityisen rahan printtaamisen puhuttaessa esimerkiksi inflaatiosta. He suuntaavat syyttävät sormensa inflaatiosta hallituksia ja valtioiden takaamia keskuspankkeja kohtaan. Meillä on siis käsissämme ongelma, jossa lukuisat taloustieteilijät käyttävät vaikutusvaltaansa, mutta eivät ole edes kovin kiinnostuneita oman alansa perustavista elementeistä. 

Pettifor toteaakin, että ortodoksisilla taloustieteilijöille on eräs vakava puute: monet heistä eivät ole oikeastaan kiinnostuneita rahasta, velasta ja pankkijärjestelmästä. Tämä voi havaita heidän yliopistoluennoistaan kuin myös taloutta koskevista analyyseista. Hän esittää, että monet taloustieteilijät käsittelevät rahaa kuin se olisi jotain neutraalia tai muodostaisi vain jonkinlaisen hunnun taloudelliselle toiminnalle. Heille pankkiiritkin ovat vain välittäjiä lainaajien ja säästäjien välillä. Korkokin muodostuu luonnollisesti rahan kysynnän ja tarjonnan kautta. Pettifor on valmis esittämään, että näinhän asia ei ole. 

Kirjoittaja antaa selitykseksi tälle sokeudelle sen, että se on osa ideologiaa, jossa julkista pidetään pahana ja yksityistä hyvänä. Tähän ideologiaan kuuluu käsitys siitä, että vapaat sekä kilpaillut markkinat ovat läpinäkyviä kuin myös vastuullisia, joten niiden varaan voi hyvin laskea globaalin finanssisektorin ja maailmantalouden. Ongelma vain on, että kyseessä on lähemmäs uskonnollinen kuvitelma, mikä vieläpä yhdistyy hyvin usein demokratian halveksuntaan. Uskoakseni Pettifor osuu tässä maaliin. Hän osoittaa, miten taloustieteen sisällä ollaan valmiita sulkemaan silmät tietyiltä asioilta, jos se vain sopii omaan maailmankatsomukseen. Tämä on tärkeää ymmärtää silloin kun televisioon raahataan taloustieteilijä antamaan asiantuntijalausuntoa. Hän tuskin on aivan neutraalilla maaperällä, mutta voiko sellaista edes lopulta olla taloudessa? Eikö talous ole nimenomaan poliittista?

 

Lähteet:

Pettifor Ann 2018. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. Ebook. Verso. London/New York.