Keynesiläinen ratkaisu?

Ann Pettifor esittää kirjassaan The Production of Money: How to Break the Power of Bankers (2018), että tarvitaan laajempi tuntemus sen osalta, mistä raha tulee ja miten rahoitusjärjestelmä (financial system) toimii. Hän kertookin olevansa vakuuttunut, että mikäli luoton ja rahan luonne sekä pankkitoiminta ja rahoitusjärjestelmä ymmärretään oikein, vie se kohti merkittävää muutosta. Kommentoin ja esittelen tässä tekstissä (ja muutamassa tulevassa) kirjan joitakin ajatuksia, joilla saattaa olla poliittista merkitystä.

Pettifor nostaa esiin, miten väärässä Meltdown: The End of the Age of Greed (2019)kirjan kirjoittaja Paul Mason olikaan. Ahneus ei todellakaan loppunut, vaikka vuonna 2007 alkanut lama näytti alkaessaan jopa vievän koko maailmantalouden mukanaan. Pettifor tekee huomion, että kymmenisen vuotta myöhemmin epätasa-arvo jatkaa kasvuaan jakautuneissa yhteiskunnissa ja maailmaa hallitsee oligopoli, joka se vain rohmuaa yhä enemmän rikkauksia. Pettifor on myös sitä mieltä, että finanssikriisi ei ole tullut edes vielä päätökseen. Se on vain vaihtanut keskipistettä ensin anglo-amerikkalaisista talouksista euroalueelle ja sieltä sitten “nouseville markkinoille”. 

Eikö olekin mielenkiintoista, että kriisi, jonka olisi pitänyt tehdä loppu uusliberalismista ja osoittaa sen voimattomuus, ei lopulta tehnyt tätä? Oikeastaan suurimman tappion tämän kaiken keskellä tuntuu kokeneen vasemmisto, jonka olisi luullut kapitalismin sulaessa onnistuvan edes jotenkin artikuloimaan vaihtoehtoisen politiikan. Pettifor tekeekin huomion, että edes sosialidemokraattiset hallitukset eivät ole suuresti tehneet mitään sen eteen, että olisi luotu uusia merkityksellisiä työpaikkoja tai edesautettu siirtymää talouteen, joka ei olisi sidoksissa fossiilisiin polttoaineisiin. Tällä hän tietysti viittaa siihen, että ei ole tehty mitään finanssi- ja talousjärjestelmän muuttamiseksi, jotta tämä oikeasti mahdollistuisi. Hän on varma, että mikäli finanssijärjestelmä olisi kunnossa (sen ongelmia hän esittelee läpi kirjan, joihin palataan myöhemmin) meillä olisi aina varaa siihen, mitä pystymme tekemään. Tämä siksi, että raha ei ole olemassa taloudellisen aktiivisuuden tuloksena, vaan se luo taloudellista aktiivisuutta. Ainoa todellinen puute voi olla vain meidän oma kykymme ja toki fyysiset rajoitteet, kuten ekosysteemin kestävyys. Mikäli siis vain ymmärtäisimme rahan ja rahajärjestelmän toiminnot paremmin, voisimme tasapainottaa koko globaalin finanssijärjestelmän sekä palauttaa työllisyyden, poliittisen vakauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden. Mutta onko tämä ihan oikeasti mahdollista?

Kirjoittaja onkin vahvan keynesiläinen ja uskoo, että Keynesin hyljeksiminen on osaltaan johtanut meidät tähän ikävään tilanteeseen, jossa mm. finanssi- ja talouskriisit seuraavat toinen toistaan. Tässä olisin itse valmis seuraamaan kuitenkin Virénin ja Vähämäen esittämää kritiikkiä, että keynesiläisessä analyysissa on eräs perustavanlaatuinen ongelma: se keskittyy kapitalismin sekundaarisiin ristiriitoihin, joita se ratkoo lisäämällä valtion investointeja sekä joukolla muita keinoja, jotta pääoma saataisiin keskitettyä tuotannolliseen toimintaan finanssispekulaation sijaan. Äkkiseltään tämä ei tietenkään kuulosta ongelmalliselta, mutta keynesiläisen analyysin puute on seuraava: se ei ota huomioon, että finanssimarkkinoilla on ollut erityinen rooli siinä vastaiskussa, jonka pääoma järjesti fordismin kriisin jälkeen. Tämä tarkoittaa siis pääoman erinäisiä keinoja tuottaa kuin myös realisoida lisäarvoa. Virén ja Vähämäki summaavat ajatuksen siten, että keynesiläiset toimet edellyttäisivät oikeastaan, että kapitalismia ei olisi olemassa. Tässä olenkin heidän kanssaan samaa mieltä. Liian usein “keynesiläisiltä”, ovat he sitten taloustieteilijöitä tai jonkin sortin poliitikkoja, jää huomiotta kapitalismin luonne. Se ei ole jokin laskutoimitus, jonka voi suorittaa oikein tai väärin. Pääoma muodostaa yhteiskunnallisen suhteen. Kapitalistinen yhteiskunta on yhteiskunta, jossa pääoma on nimenomaan hallitsevassa asemassa – ja pääoma pyrkii tämän aseman myös säilyttämään (kuten nähtiin fordismin kriisissä). Keynesiläiseltä analyysilta puuttu uskoakseni myös ymmärrys siitä, mitä Zizek kutsuisi kapitalismin reaalin ulottuvuudeksi: siinä ei ole kyse mistään muusta kuin pääoman jatkuvasta itseliikunnasta, jonka pyrkimyksenä on kasvu. Tämä liitettynä aiempaan ajatukseen, käy eräs Zizekin esittämä ajatus täysin järkeen: kapitalismissa et voi pelastaa Main Streetia tuhoamalla Wall Streetin, koska jälkimmäinen pitää nykyisellään ensimmäisen käynnissä. Olemmeko jo liian pitkällä, jotta keynesiläinen ratkaisu olisi mahdollinen?

Lähteet:

Pettifor Ann 2018. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. Ebook. Verso. London/New York.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Zizek Slavoj 2009. First as tragedy, then as farce. Verso. London.