Asioiden tulee muuttua

Tiedämme, että meillä on ongelma. Pystymme jopa kohtuullisen hyvin paikantamaan sen syyn. En edes lähde tässä kovin radikaalille linjalle, vaan viittaan mm. parissa viimeisessä kirjoituksessani käsiteltyyn aiheeseen rahasta, rahajärjestelmästä jne. Naiivi kysymys onkin: miksi asialle ei tehdä mitään? Mikä on se, este, että tähän tehtävään ei voida ryhtyä? Poliitikot  puhuvat niin kauniita siitä, minkälainen yhteiskunta tulisi rakentaa, mutta sitten he aivan kuin ohittavat tämän perustavanlaatuisen ulottuvuuden ja palaavat näpräämään budjetteja sekä tekemään aloitteitaan jne, eli kaikkea sellaista, mikä on alisteista tälle – voisiko sanoa – primaarille suhteelle. Mikä siis siinä on? Sitä minä kysyn ennen kaikkea “omilta”. Mikä siinä on, että tähän asiaan ei tohdita puututtavan? Katson kaikesta huolimatta olevani kärsivällinen ihminen, mutta toisinaan se on koetuksella, kun vuodesta toiseen käsitellään asioiden oireita eikä sairautta. Tämä onkin ollut se raskain puoli politiikassa itselleni aina siitä lähtien kun lähdin mukaan puoluepolitiikkaan: huomata, miten vähän ihmisiä todellisuudessa kiinnostaa yhtään mikään. Kuulostan ehkä katkeralta. Se on ehkä ihan tottakin. Vielä kerran: mikä siinä on, ettei mennä asioiden “lattiatasolle”? Hetkittäin olen siinä pisteessä, etten jaksa kuunnella enää yhtäkään julistusta paremmasta yhteiskunnasta. Se ei näet tule tapahtumaan, mikäli jatkamme tällä tavalla. Todellinen päiviemme utopisti löytyykin vakava ilmeisenä kertomassa “realiteetteja” ja heti perään kuvittelemassa, että niiden reunaehtojen turvin voidaan rakentaa jotain parempaa. 

Aikamme ehkä perustavin piirre onkin se, miten tiettyjä asioita ei saisi ajatella. Miten ennen vanhaan aivan tavanomaisesta sosialidemokraattisesta vaatimuksesta on tullut lähes äärivasemmistolaista. Slavoj Zizek on käyttänyt tästä ilmiöstä termiä denkverbot, mikä tarkoittaa ajattelun kieltämistä. Sitä ylläpidetään kertomalla, miten asiat voisivat olla huonomminkin ja miten mikä tahansa yritys radikaaliin muutokseen vääjäämättä johtaa vain katastrofiin. Näin meidän “vapautemme” kutistuu siihen, mitä hallitseva liberaalidemokraattinen post-ideologinen konsensus sallii meidän ajatella ja siitä poikkeamista pidetään vaarallisena ideologisena haihatteluna. Tämä tietenkin on eräällä tavalla huvittavaa: aikamme hallitseva ideologia on itse niin voimakas, ettei se tahdo edes tunnistaa itseään ideologiaksi. Kovimmista varoittelijoista tuleekin mieleen ne mustatakkiset, hienostuneet miehet, joita Chesterton kuvasi lyhyesti kirjassaan Heretics. He pitävät itseään niin tavattoman selväjärkisinä sekä ihan vain järkevinä, vaikka heille ominaista on tarttua aina kiinni siihen muodikkaaseen hulluuteen, mikä nyt sattuu olemaan vallitseva. Toki toisen hulluus on toisen järkevyys, se varmaankin täytyy huomata, joten ehkä näitä Chestertonin kuvaamia henkilöitä pitäisikin kuvata hieman toisella tavalla. Ehkä he ovat niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita hyväksymään, minkä tahansa ajatuksen kunhan heidän ei tarvitse ajatella liikaa. 

Viestini onkin niille, jotka kutsuvat itseään sosialisteiksi jossain sovinnallisissa raameissa: jos te haluatte paremman maailman, minkä takia te ette mene “lattiatasolle”? Yleensä, jos sairautta lähdetään hoitamaan, niin tehtävänä on nimenomaan voittaa sairaus eikä jäädä oireiden hallinnan tasolle. Hetkittäin näyttää siltä, että vasemmistolainen politiikka uhkaa hautautua “idealismiin” ja unohtaa “materialismin” (ja nyt tarkkana sitten niiden filosofisten termien kanssa, voin jo kuulla näppäimistön paukkeen). Tämän maailma ongelmat ratkaistaan muuttamalla sen materiaalisia ehtoja.