Unohtuiko ihmisluonto?

Biologi Frans De Waal on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin nimeltään How Bad Biology is Killing the Economy. En ala tiivistämään koko tekstiä, vaan nostan esiin pari mielenkiintoista kohtaa, jotka ehkä houkuttelevat lukijan tarttumaan itse artikkeliin. Kirjoittaja toteaa, että on ehkä outoa, että biologi ottaa osaa tällaiseen keskusteluun, mutta hän perustelee sitä sillä, että koska hänen alansa argumentteja tunnutaan käytettävän taloudesta puhuttaessa, on hänen pakko sanoa jotakin. 

Kirjoittaja esittelee, miten empatia ja solidaarisuus ovat osa meidän evoluutiotamme (näin ollen myös luontoamme) eikä itsekkään geenin teoriasta innostuneet talousihmiset voi millään perustella, että geenien maailma siirtyisi sellaisenaan sosiaaliseen todellisuuteemme. Monesti kyse on siitä, miten ideologisia ennakkoasenteita pyritään istuttamaan luontoon ja sitten kuin vetäisemään ne sieltä takaisin ja toteamaan, miten pelkästään kilpailu on osa luontoa. Oikeasti jopa simpanssin saa paremmin luokseen esittämällä surullista kuin tarjoamalla sille banaania. 

Frans De Waal lainaa New York Timesissa ilmestynyttä David Brooksin kolumnia, jossa pilkataan sosiaalisia ohjelmia. Brooks esittelee, miten meidän geenimme, neuronimme ja evoluutiobiologian opetukset osoittavat, että luonto on täynnä kilpailua ja konflikteja. De Waal toteaa, että konservatiivit rakastavat tällaista evoluution selän taakse menemistä, mutta täydellinen ironia tämän rakkaussuhteen osalta on se, että he tuntuvat välittävän kovin vähän evoluutiosta. Ihminen ei typisty konflikteihin ja kilpailuun.

Hän kirjoittaakin, miten oikeastaan harva politiikassa itseään darwinistina pitävä on sellainen. He ovat oikeastaan sosiaalidarwinisteja. Heidän mielestään on ihan oikein, jos köyhät kuolevat nälkään tai tauteihin. Se on kuulemma osoitus evoluutiosta. Rajoittamattoman vapaakaupan ystävät eivät tunnu huomaavan meidän ihmisten sosiaalista luonnetta, joka on havaittavissa myös muissa nisäkkäissä. Empatia ja solidaarisuus ovat osa meitä. Me emme ole saaria, puhtaita yksilöitä, joita hallitsee ahneus ja oman edun maksimointi. Kirjoittaja pyytääkin erityisesti taloustieteilijöitä lukemaan uudelleen isähahmonsa, Adam Smithin kirjoitukset. Smithille yhteiskunta on kuin suuri kone. Sen pyörät pitää pyörimässä hyveet kun taas paheet tekevät tuhojaan. Kone ei kerta kaikkiaan toimi hyvin, jos kansalaisilla ei ole vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Smithille, kirjoittaja korostaa, tärkeää oli rehellisyys, moraalisuus, sympatia sekä oikeus, joita hän piti näkymättömän käden olennaisina kumppaneina. 

Artikkeli pistää miettimään. Monesti ajattelen, että vastarintaan riittää se, että osoittaa virheen systeemissä ja johtaa siitä argumentin sekä poliittisen toiminnan. Harvoin (aivan liian harvoin) tulee otettua huomioon se, että tuolla on oikeasti ihmisiä, jotka ovat niin syvällä omassa ideologiassaan, etteivät edes tunnista sitä ideologiaksi. Ja mikä vaarallisinta: tuo ideologia käy ihmisluontoa vastaan. Eikö tietyt porukat rakasta aina syyttää esimerkiksi Marxia siitä, että hän unohti ihmisluonnon (mikä on väitteenä hassu, mutta ei mennä siihen tässä), mutta itse tuntuvat unohtavan ihmisluonnon lisäksi luonnon itsessään ja asettelevat sen kuin Prokusteen vuoteeseen jättäen sen verta valuvaksi kuvaksi joko pätkittynä tai venytettynä. Olen hyvin iloinen siitä, että tällainen artikkeli on kirjoitettu, koska siinä oma koira palaa puremaan “oikeaoppisia” taloustieteilijöitä ja heidän isäntiään.