Velka

Kirjoituksessaan  On the Constitution and Financial Capital (2015) Antonio Negri esittää mielenkiintoisen ajatuksen: raha, rahoitustuotteet ja pankit muodostavat omanlaisensa tuotantovälineiden joukon. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat suoranaisesti tuotantovoimia, mutta niiden avulla pyritään kiskomaan lisäarvoa. Esimerkkinä hän antaa Ranskan tilanteen, jossa tuloverot menevät valtionvelan hoitoon. 

Velan avulla voidaankin tunkeutua itse elämään. Koko elämä (yksilön tai yhteiskunnan) pitää järjestellä tuon velan maksamiseksi, jolloin siitä muotoutuu yhteiskunnallinen suhde, joka käyttää paljon enemmän poliittista valtaa kuin vain pyytämällä maksua sellaisenaan. Se alkaa järjestellä yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Lazzaraton kirjassa Velkaantunut ihminen (2014) tuodaan tätä puolta hyvin esille. Sen alkusanoissa kuvataan, miten julkinen velka ei todellakaan ole epätasa-arvon estäjä (“olemme kaikki osa tätä velkaa!”), vaan se syventää sitä. Tätä kutsutaan suoraan termillä luokkaero. Kyse on siitä, miten valtion uhkaavaa maksukyvyttömyyttä käytetään kiristyskeinona. Kirjassa kuvataan, että tämän avulla on pääoman tarkoitus viedä loppuunsa se prosessi, minkä se aloitti 1970-luvulla: julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen laskeminen minimitasolle sekä alistaa koko hyvinvointivaltio uusien “tuensaajien” eli yritysten ja rikkaiden palvelukseen. Lopputuloksena kaiken yksityistäminen. 

Samaisessa kirjassa Lazzarato nostaa esille (hieman samoin kuin Negri), että uusliberalismissa raha-, pankki- sekä finanssijärjestelmät tähtäävät siihen, että muodostuu uusi politiikan keskus: velkoja-velallinen. Streeck kuvaa taas kirjassaan Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism (2014) loistavasti, miten koko tämä muutos on tuottanut niin sanotun velkavaltion. Hän kirjoittaakin, miten velkavaltion syntymisen kohdalla on huomattava, että se synnyttää samalla myös uudenlaisen poliittisen muodostuman. Hän kirjoittaa, miten kansalaisen rinnalle nousee uusi ryhmä, joka koostuu lainaajista, velkojista jne. Velkavaltion piirre on siis se, että se kattaa yhä suuremman osan kuluistaan velalla. Streeck kuitenkin tähdentää, että kyse ei ole siitä, että valtiot olisivat alkaneet ylenpalttisesti tuhlaamaan, vaan kyse on verovaltion taantumasta sekä näin ollen alhaisista tuloista. Tiedämme myös hyvin, mitä OECD-maissa tapahtui 1970-luvulla. Kuten Lazzarato mainitsee, mikäli valtiot eivät enää voi turvautua julkisen velan hoidossa rahapoliittisiin mekanismeihin (so. keskuspankkien apuun) syntyy tilanne, jossa rahoitusmarkkinat laajenevat. 

Kaikki tämä vaikuttaa suurimmissa määrin siihen ns. tavallisen ihmiseen. Silti on minullekin joskus huomautettu, että tavallista ihmistä kiinnostaa enemmän hänen arkensa kuin tällaiset puheet/kirjoitukset. Mutta eikö juuri tuo koko hänen arkensa tule ”sommitelluksi” pääoman toimesta velan avulla? Jos ns. tavallinen ihminen ei ole tästä kiinnostunut, niin ei se ole merkki siitä, ettei siitä tulisi puhua/kirjoittaa, vaan pyrkiä saamaan tavallinen ihminen asiasta kiinnostumaan. Eikö aikanaan työväenliikkeessä agitaatio perustunut siihen, että pyrittiin saamaan ihmiset ymmärtämään? Kyllä vain. Ei politiikka ole pelkkää tunteiden tulkkaamista, vaan se on vaikuttamista. Politiikka – silloin kun se tehdään aatteen nimissä eikä uran – on muutokseen pyrkivää, tavoitteeseen sitoutunutta. Siihen ei kuulu pelkkä äänien maksimointi ja vaalistrategioiden luominen. Kuka tahansa voi nostattaa ärtymystä toisissa ja innostusta toisissa valitsemalla sanansa, mutta lopulta kyse pitäisi olla siitä saako tuon toisen ihmisen itsensä toimimaan. Saatko hänestä toverin

 

Lähteet:

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Negri Antonio 2015. On the Constitution and Financial Capital. Teoksessa Theory, Culture & Society 2015, Vol. 32(7–8) 25–38

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.