Vielä kerran teoriasta ja sen tärkeydestä

Kirjoitin viime tekstissä, että jotain tehtiin oikein aikoinaan kun “tavan työläiset olivat kiinnostuneita teoriasta”. Rosa Luxemburg vuorostaan kirjoitti aikanaan teoksessa Reformismi vai vallankumous?, että työväestöä ei voi loukata tai herjata “karkeammin kuin väittämällä, että teoreettiset välienselvittelyt ovat yksinomaan »akateemikkojen» asia. Jo Lassalle sanoi kerran: vasta kun tiede ja työläiset, nämä yhteiskunnan vastakkain asetetut navat yhtyvät, ne voivat rautaisella otteella murskata kaikki kulttuuriesteet. Nykyaikaisen työväenliikkeen koko voima perustuu teoreettiselle tiedolle.” Mutta mikä mielenkiintoisinta, en ole havainnut nykyisin niinkään tällaista erottelua “akateemikkojen” toimesta, vaan ennemmin toiselta suunnalta on pyritty esittämään kovinkin kovaan ääneen, että teoria on turhaa puhetta ja että “maalaisjärjellä pääsee pitkälle”. Pääseehän sillä johonkin asti, mutta muutetaanko sillä maailmaa kun vastassa on koko kapitalistinen koneisto omine valtaa vahtivine teorioineen, jotka kyllä osataan kääntää käytännöksi? Vastaus: ei muuteta. Ilman teoriaa meillä ei ole työväenliikettä. Ilman teorian ja työläisten lähentymistä toistensa kanssa meillä ei ole työväenliikettä. Meillä on silloin kasassa vain joukko luddiitteihin verrattavia tapauksia, jotka eivät ymmärrä, mitä eroa on kehruukoneella koneena ja kehruukoneella pääomana. Eivät ymmärrä, mitä eroa on rahalla rahana ja rahalla pääomana. Sanalla sanoen joukko toimijoita, jotka ottavat avosylin vastaan pääoman muodostaman yhteiskunnallisen suhteen, mutta narisevat silti kun asiat ovat hieman miten ovat. 

Työväenliike elää siis teoriasta. Voi se ilman sitä tietenkin zombina kuljeskella politiikan ja vallan käytävillä, mutta se ei ole kyllä enää määritelmällisesti työväenliike, vaan pelkkä nimi. Palaan näet jälleen Atte Pohjanmaan tekstiin Piirteitä sos-dem. puolueen menettelytavoista vuodelta 1951. Siinä heti aivan alussa todetaan, että “jos olosuhteet on luonnehdittu oikein, niin päämäärän saavuttamiseen on jo luotu huomattavan suuret edellytykset. Jos ne taas luonnehditaan väärin, niin tulokset ovat tietysti sen mukaiset.” (Pohjanmaa 1951, 3.) Enkä usko, että jollain sisäsyntyisellä työmiehen vaistolla voitaisiin olosuhteet ottaa haltuun vain kerran vilkaisemalla niitä kohti. Ei! Se vaatii teoreettista työskentelyä, asioiden selvittelyä ja tulkintaa. 

Samaa teorian merkitystä on korostanut myös Jussi Pikkusaari vuonna 1975 todetessaan, että “sosialistit soveltavat jatkuvasti erilaisia teorioita. Hyvän esimerkin tarjoaa, joka on ollut meilläkin harjoitetun ja jatkuvasti harjoitettavan sosiaalipolitiikan yhtenä perustana ja josta ehkä voimakkain esitys on Pekka Kuusen kirjoittamassa kirjassa 60-luvun sosiaalipolitiikka. Kaikessa lyhykäisyydessään teoria on tämä. Yhteiskunnan tukitoimenpiteet, jotka parantavat ihmisten taloudellista ja sosiaalista elämäntilannetta aktivoivat häntä eivätkä laiskista ja ainoastaan lisää yhteiskunnan taakkaa. Sosialisteille tämä lainalaisuus on aina ollut päivänselvä, mutta porvarit jaksavat ihmeen sitkeästi tapella sitä vastaan.” (Pikkusaari 1975, 50.)  

Annan seuraavaksi esimerkin teorian voimasta porvarillisesta näkökulmasta. Lainaan sen Pertti Hynysen kirjasta Aatteet ja rakenteet – Arvioita yhteiskunnasta, ideologiasta ja työväenliikkeestä vuodelta 1981. Siinä hän esittää, miten porvarillinen kansantaloustiede teki ovelan teoreettisen liikkeen luopuessaan uusklassisessa vaiheessa työnarvoteorista, jota se oli käyttänyt siihen asti taistelussa feodaalisia jäänteitä vastaan. Kun he lopulta voittivat, tuli tästä samaisesta teoriasta heille ongelma. Siitä oli päästävä eroon. He alkoivat kehittää uutta teoriaa siitä, kuka saisi määrätä työn tuloksista. (Hynynen 1981, 274.) Tietenkin työväenliikkeen piirissä syntyi omat teoriansa. Marxilainen arvolaki antoi mahdollisuuden järjestää työväenluokkaa taisteluun tietyssä tilassa ja tilanteessa, koska se antoi selittävää voimaa. Nykyisessä maailmassa tarvittaisiin kenties jotain uutta kun arvolaki/-teoria joutuu kovaan hankaukseen uusien immateriaalisten talouden ulottuvuuksien kanssa. Sanalla sanoen: teorialla kukistettiin kuninkaat, teorialla taisteltiin onnistuneesti porvaria vastaan. Viimeistään nyt luulisi tulevan selväksi, että teoria ei ole työväenliikkeen lisä, vaan se on työväenliikkeen koko sydän. 

Ilman Karl Marxin ja kumppaneiden lukuisia puuduttavia tunteja kirjastoissa ja kirjojen äärellä, ei työväenliikkeestä olisi tullut yhtään mitään. Ilman heidän aloitteellisuutta perustaa yhdistyksiä, kirjoittaa julkaisuja ja tuottaa lausumia, ei työväenliikkeestä olisi tullut yhtään mitään. Sanon sen vielä kerran ja suoraan, että asia tulee selväksi: ei yhtään mitään. Tällä hetkellä työväenliikkeen jatkuva erkaantuminen teoriasta, sen omasta sydämestään osoittaakin, että pahimmillaan se on matkalla “ei yhtään mihinkään”. Ja jos totta puhun, ei minulla ole suurempia intressejä olla mukana sellaisessa liikkeessä, joka hylkää sydämensä. Siihen minulla on liikaa sydäntä. Toivotaan nyt kuitenkin, että se sydän vielä liikkeessä hakkaisi. 

Lähteet:

Hynynen Pertti. 1981. Aatteet ja rakenteet – Arvioita yhteiskunnasta, ideologiasta ja työväenliikkeestä. Työväen Sivistysliitto TSL r.y. Helsinki.

Pikkusaari Jussi 1975. Työväenluokan ideologia – demokraattinen ja reformistinen sosialismi. Tammi. Helsinki.

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.

Toveri parhaasta päästä

Juhana Vartiainen kirjoitti Verkkouutisten mukaan Nykypäivän kolumnissaan, että vasemmiston tuki tulee korkeasti koulutetuilta. Hän vertaa tilannetta entisaikoihin, jolloin kannatus rakentui pitkälti vähän koulutettujen ja pienituloisten varaan. Viimeiset 30-40 vuotta ovat muuttaneet tilannetta siinä määrin, että kyseiset ihmisryhmät eivät enää äänestä vasemmistopuolueita samalla innolla kuin ennen. Mihin he ovat sitten menneet? Vartiainen vastaa luultavasti aivan oikein: he eivät enää joko äänestä tai äänestävät kansallismielisiä populisteja.

Juttu sai minut mietteliääksi, vaikka ei se tarjonnut sinänsä mitään uutta. Jos mietin omaakin “herätystäni”, niin ei se tapahtunut työväen keskuudessa. Tätä minun ei ole vaikea tunnustaa. Totuus on näet se, että teoria on lähes aina tuotettu “työväenluokan” ulkopuolella, jos luokka määritellään erityisen tiukasti. Teoria on kuitenkin jalostunut käytännössä, mutta yhä ne suurimmat “keksinnöt” asian tiimoilta taitavat syntyä yliopistoissa tai sitä lähellä olevien tahojen toimesta. 

Teoria elää itse asiassa oikein hyvin. Sen selityskyky on kasvanut ja uusia oivalluksia tuntuu syntyvän. Se mikä politiikassa mättää, on tämän teorian saattaminen “työväenluokan” työkaluksi. Jos Karl Marxin Pääoma muodostui eräänlaiseksi tykiksi luokkataistelussa, ei vastaavaa teorian ja käytännön suhdetta ole myöhemmin kyetty rakentamaan. Huomiota herättävää on se, että Pääoma ei edes ole mikään luokkataistelun opas tai sosialismin piirustuksia esittelevä teos. Se vain kertoi, miten asiat ovat (tai olivat). Se riitti innostamaan työväenpuolueita ympäri maailmaa kehittämään strategiaa ja taktiikkaa. Kuten on tunnettua, ei Marxilla politiikan saralla ollut enää paljoakaan sanottavaa 1900-luvun tilanteeseen (eikä hän itse olisi sitä kuolleena kyennyt edes sanomaan), vaikka analyysilla pystyttiin yhä oivallisesti erittelemään yhteiskunnallisia ilmiöitä. Valtiot olivat muuttuneet, kauppasuhteet edistyneet ja teollisuus kehittynyt paljolti. Sanalla sanoen muutokset olivat olleet suuria ja työväenpuolueiden piti keksiä, miten tässä tilanteessa tuli toimia. Olivathan jatkuvat tappiot muuttuneet hiljakseen pienten voittojen sarjoiksi. Kohtuullisen hyvin puolueet tässä onnistuivatkin – kunnes koko pakka meinasi levitä käsiin ensimmäisen maailmansodan aiheuttamien myllerrysten takia. 

Jotain noina aikoina tehtiin oikein. Tavan työläiset olivat kiinnostuneet teoriasta. Eivät ehkä kaikki, on turha idealisoida, mutta olivat silti. Oli puoluekouluja, kursseja ja niin edelleen. Monia sellaisia toimintoja, jotka jatkuivat pitkälti läpi 1900-luvun jonkinlaisissa muodoissaan, mutta sitten alkoivat hyytymään. On nykyäänkin kyllä kaikenlaisia “tulevaisuuden vaikuttaja”-kursseja, mutta näiden henki on jo aivan toisenlainen. Ei nyt opetella teoriaa. Näillä kursseilla opetellaan “poliittista vaikuttamista” eli miten esiinnyt tai pystyt tässä ja nyt saamaan sen tai tuon ehdotuksen eteenpäin plaaplaaplaa. Sinänsä tärkeää, mutta tavattoman riittämätöntä. Jos haluaisin olla oikein ilkeä, toteaisin, että näillä kursseilla opetetaan ennemmin palvelemaan kuin kumoamaan vallitsevia olosuhteita. 

Mutta palatakseni alkuun, asialla on myös toinen puoli: työläisistä on tullut vähemmän akateemisia, jos samalla akateemisten asemasta on tullut yhä enemmän työläisten vastaava. Ja aina on vasemmistolla ollut kannattajansa korkeasti koulutetuissa, se ei ole uutinen. Mutta se mikä puuttuu nykyään, on luokkatietoinen työläinen. Juuri tämä “akateeminen” työläinen, joka kenties asemaltaan vaikuttaa olevansa “vain työläinen”, mutta on omaksunut aatteen erityisen hyvin. Tarkoitukseni ei ole “nuoleskella”, mutta toteanpa: toveri parhaasta päästä.

Tästä ehkä purin osaltaan tuntoja viime kirjoituksessa. Kaipaan tuota toveria parhaasta päästä. Tähän olemmekin ryhtymässä tekemään muutosta. Paikalliset Kipinä-illat alkavat 4.4.2020 Kuusankoskella. Kutsu seuraa myöhemmin. Me emme aio olla vain kuunteleva korva, joka lypsää ihmisten huonosta olosta itselleen kannatusta lupaamalla sitä tai tätä. Me kutsumme ihmiset mukaan, jotta voimme kutsua toisiamme tovereiksi. Vastuu on yhteinen. 

Kuka hylkäsi ja kenet?

Ovatko sosialidemokraatit hylänneet työläiset? Näin voisi päätellä, jos vetää yhteen sitä napinaa, mitä toisinaan saa kuulla. Uskallan kuitenkin kääntää asian toisin päin. En kiellä, etteikö puolue ole tehnyt karvaitakin virheitä matkan varrella, mutta onko puoluetta ollut kukaan “vahtimassa”? Totesihan jo aikanaan Kuusankosken työväenyhdistyksen johtomies Juho Emil Mäki seuraavaa: “Näin siinä käy, kun työläiset jättävät järjestönsä.” Hän viittasi siihen, miten työläiset olivat menettäneet voimansa. Työnantajat olivat tiivistäneet rivejään ja samalla työväenyhdistysten ja ammattiosastojen jäsenmäärät laskivat ja jäsenmaksut jätettiin maksamatta. (. Aalto 2018, 47-48, Kapina Tehtailla.) Vaikka tämä tapahtui 1900-luvun alkupuolella, on siinä jotain samaa kuin työväenliikkeen herpaantumisessa järjestäytyneen pääoman edessä 1970-luvulla ja siinä, miten onneton on työväestön poliittinen aktiivisuus tänä päivänä. Asian pihvi on se, ettei työväenliike voi tehdä paljoakaan, jos työläiset itse osoittavat vastuun pakoilemisesta, suoranaista pelkuruutta ja itsekkyyttä. Rosa Luxemburgin sanoja muistellakseni, sosialidemokratia on samaa verta ja lihaa työläisten kanssa. Tajuavatko siis herrat ja rouvat valittajat, että he vaativat itseltään kun he vaativat sosialidemokratialta? 

Jos työläisen tulee siis osoittaa pettymyksensä, niin hän voi siitä toki osan osoittaa “johdolle”, mutta ennen kaikkea hänen tulisi katsoa itseään peilistä. Jos joku on syyllinen tähän tilanteeseen, niin hän itse. Hän jätti järjestönsä! Kukaan ei ole potkinut työläisiä ulos. Minulle voi ilmoittautua, jos haluaa mukaan. Työläiset ovat lähteneet ihan itse ja silti käsi ojossa odottavat, että sosialidemokratia antaisi heille sen, minkä he haluavat. Unohtaen jälleen, että he itse ovat sosialidemokratia. Kun tätä ei tunnisteta tai tunnusteta, niin lopputulos on tämä. Sosialidemokratia voi kyllä antaa sen, mitä he haluavat, jos he itse ovat mukana. 

Koska minulle on sinänsä yksi lysti pääsenkö läpi tuossa tai tässä vaalissa, niin ajattelin kirjoittaa tämän suoraan. Jos kuulut valittajien kaartiin, niin mieti seuraavalla kerralla, mitä sinä olet tehnyt asian hyväksi. Olen näet kyllästynyt siihen, että jotkut odottavat, että toisten pitäisi pyyhkiä heidän poliittinen perseensä. Ovet ovat auki, tervetuloa! Aivan hyvin voit alkaa tehdä itsekin jotain etkä jupista: “Taas ne perhanan demarit…” Toki voit, hyvä työläinen, mennä ja liittyä vaikka perussuomalaisiin, mutta älä valita, kun jälleen huomaat, että pääoman talutusnuorassa he kulkevat, vaikka siellä olisi mikä “mestari” ohjaksissa. Kaikesta huolimatta, tervetuloa! Ehkä me vielä kutsumme toisiamme tovereiksi

Kommunisteja ja kristittyjä

Viime aikoina on taas saanut lukea hyvin mielenkiintoisia asioita. Mielenkiintoisia siksi, että voisi kuvitella, että ryhtyäkseen niistä saarnaamaan, ottaisi asioista enemmän selvää. Kommunismia on kuulemma vähän kaikki ja jokainen. Harvoin nimeän suoraan ihmistä, mutta kyllä Huhtasaari osoittaa olevansa ihan omissa sfääreissään

Esittelenpä minäkin siis yhden määritelmän kommunismista. Erona Huhtasaaren määritelmään tällä tosin on teoreettinen, aatteellinen ja kaikin puolin jonkinlainen pohja, joka ottaa huomioon myös jotain muutakin kuin peruskoulun ja lukion historian tai isojen poikien jutut. Seuraan tässä Vähämäen ja Virénin määrittelyä. He ovat ainakin siitä päteviä asiaan vastaamaan, koska he ovat kommunisteja. Kuten seuraavassa huomaatte, tarkoitukseni ei ole puolustella reaalisosialismin tai itseään kommunisteiksi kutsuvien tekosia (vaikka mustien sivujen lisäksi löytyy valkeita), vaan huomauttaa, että termeillä on kaikenlaisia sisältöjä ja niitä ei tuosta vain voi alkaa viljelemään oman propagandan nimissä.  

Ensimmäiseksi on ymmärrettävä, että toisin kuin kapitalismi ja sosialismi, kommunismi ei katso asioita omaisuutena. Se on yhteistä eikä julkista tai yksityistä omaisuutta. Kyse on omaisuudettomien ja ominaisuudettomien alkuperäisestä yhteisyydestä. Kommunistille eivät instituutiot myöskään ole annettuja tai ikuisia. Ihmisluontokaan ei muodosta heille moraalista käsitettä. Kyse on siitä, että työssä ihminen rakentaa maailmaa itsensä näköiseksi.Tässä itselleen sopivan “ympäristön” luomisessa ihminen samalla tekee myös historiaa. Samalla ihminen muuttaa omaa epävakautta sääteleviä instituutioita. Kommunismi onkin se “todellinen liike”, joka kehittyy kapitalistisen yhteiskunnan antagonismeissa. (Virén & Vähämäki 2011, 11-12, 30.) Katsotaan, vaikka kuka majailee tuotantomme sopukoissa. Jo nyt me havaitsemme “yhteiskuntayksilön” nyky-yhteiskunnan todellisena hahmona. Tämä hahmo ei tietenkään ole aktuaalinen kommunismin hahmo, mutta se paljastaa meille jotakin. Nykyisessä kielellisen ja kommunikatiivisen tuotannon maailmassa on yhteistyö välttämätöntä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että “yksityinen kieli” on mahdottomuus. Jos kieltä alettaisiin riistämään ja yksityistämään, tuhoaisi se samalla nykyiselle kapitalismille olennaista General Intellectiä. (Vähämäki 2009, 47.) Huhtasaarta saattaakin siis pelotta se seikka, että kommunismi elää jo keskuudessamme. Haamu Euroopan yllä, joka ei edes marssi kivasti propagandanäytöksissä, vaanii jokaisen nurkan takana. Sitä minä en tosin ymmärrä, mikä häntä niin pelottaa siinä, että työvoima pyrkii vapautumaan pääoman komennosta? Kenen puolella hän oikein on? Toki taivutan tässä termin nyt aivan samalla tavalla “omalle puolelleni” kuten hän taivutti sen oman politiikkansa välineeksi. 

Sitten luin toisessa yhteydessä Ano Turtiaisen twiitin. Muuten en asiaan ota kantaa kuin sen kristinuskoa koskevaan osioon enkä varsinaisesti suuntaa sanoja hänelle, vaan yleiselle “hengelle”. Sitä näet niin moni tuntuu olevan kovin huolissaan kristillisen perinteen katoamisesta vieraiden vaikutteiden alla. Jos huoli on oikeasti opillinen, niin lähetyskäskyä ei muistaakseni ole kumottu missään paavillisessa tuomioistuimessa. Käännytystyö on yhä sallittua. Ongelma on vain seuraava: meidän “muotikonservatiivit” harvemmin täyttävät kristityn määritelmän. Hemmetin tunkkaista ainakin jumalopillinen keskustelu heidän kanssaan toisinaan on. Jo ihan lähtien kolminaisuuden ymmärtämisestä. Minulla ei olisikaan mitään sitä vastaan, että yhteiskuntamme olisi hieman kristillisempi, mutta sitä “kristillisyyttä” vastaan minulla on omat ongelmani, joka herää noin kerran vuodessa jouluna kauhistelemaan joulukuvaelman puutetta tai ratsastaa sillä vain vastustaakseen jotakin, mutta unohtaa oman käskynsä. Karu totuus taitaa sijoittua johonkin vääräoppisuuden ja pakanallisuuden välimaastoon. Miten se taas eroaa kristillisten arvojen polkemisesta? 

 

Tässä muuten kuva kolminaisuudesta, koska oma kokemukseni on, että sanan ymmärtäminen, sen tuleminen lihaksi on aivan – anteeksi kielenkäyttöni, vaikka teeman mukaista onkin – helvetin haasteellista osalle. Kuvaan myös pitäisi osata täyttää jotain. Mitähän puuttuvat kohdat voisivat olla? Toisinaan en yhtään ihmettele, että Jumala on hiljaa.

 

 

 

 

 

 

Lähteet:

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus. Like.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.

Eräs traaginen tarina

On vaikea kuvitella minkälainen on mahtanut olla Leninin tunnelma, kun hän on astunut vuoden 1922 huhtikuussa viimeiseen puoluekongressiinsa. Asiat eivät todellakaan olleet hyvin. Muun muassa Tariq Ali on kirjassaa Dilemmas of Lenin (2017) kuvannut, miten Lenin tunsi olevansa vieraantunut valtion ottamasta suunnasta. Lenin ei kuitenkaan yrittänyt puhdistaa itseään omista synneistään. Hän oli valmis hyväksymään oman osuutensa tästä kaikesta, mutta hän oli myös järkyttynyt siitä, mihin asiat olivat johtaneet. Lenin huomasi, miten vanhan vallan byrokraattinen perintö oli alkanut saada otetta puoluejohdosta. Kuinka helposti olivatkaan he omaksuneet vanhat hallitsemisen tavat! 

Maailmassa riittää traagisia tarinoita, mutta eräs traagisimmista on varmasti Venäjän vallankumouksen kohtalo. Kyseinen tapahtuma oli ensin kuin leikannut historiaan aukon, jonka kautta oli mahdollista nähdä uuteen maailmaan. Sitten iski arki. Tai paremminkin “krapulapäivä”, jota säesti sisällissota ja sen tuomat vaikeudet. Lukuisia ihmisiä, joita olisi tarvittu maan rakentamiseen, kuoli sen kauheuksien keskellä. Eikä sen jälkeinen aikakaan osoittaunut helpoksi. Esipuheessaan Trotskin kirjoitukseen Terrorism and Communism (2017) Zizek kirjoittaakin, miten bolsevikeilla meni kokonainen vuosi sisällissodan jälkeen siirtyä käytännölliseen sekä tehokkaaseen tapaan selättää syntynyt katastrofi. Syntyi NEP (uusi talouspolitiikka), jonka myötä perustavat markkinasuhteet palautettiin. Talonpojat saivat tuotteistaan reilun hinnan sekä yksityinen pienteollisuus ja palvelut sallittiin. Meni muutamia kuukausia ja nälkä ja kaaos oli suurimmalta osin selätetty. Jokseenkin maa alkoi pyöriä normaalisti. Kysymys tietenkin nousee esille, miksi NEP ei tullut voimaan aiemmin? Zizek antaa oikein hyvän vastauksen. Jotta edes jotain sellaista kuin NEP voitiin ajatella, oli yhteiskunta saatava edes minimaalisesti käyntiin. Niin sanottu sotakommunismi olikin epätoivoinen yritys luoda tämä sekä sen oman lakkauttamisen ehdot. 

Kaikkinensa tilanne oli kuitenkin yhä hyvin sekava ja hauras vallankumouksen sekä sitä seuranneen sisällissodan jälkeen. Eikä NEP pelastanut valtiota tai puoluetta niiden kammottavalta kehitykseltä. Asiat etenivät vähän miten sattuu. Jos katsookin Leninin viimeisiä kirjoituksia, voi huomata, että niissä hän yritti muuttaa puolueen suuntaa. Tunnettua on myös se, että Lenin yritti päästä eroon Stalinista. Zizek kirjoittaa kirjassa The Day after the Revolution (2018), miten Leninin viimeisessä taistelussa onkin kaikki suuren tragedian ainekset. Sankari tulee tietoiseksi siitä, että hän taistelee oman politiikkansa luomusta vastaan, mutta jotta tarina olisi vielä traagisempi, sankari tietää, että on aivan liian myöhäistä pysäyttää menneisyydessä tekemiensä virheiden seurauksia. Hänen tappionsa on vieläpä lähes täydellinen. Kuten Tariq Ali kirjoittaa jo mainitussa kirjassa, kaikki mitä Lenin oli pelännyt toteutui. Jopa hänen ruumiinsa palsamoitiin ja laitettiin näytille, vaikka hänen koko sukunsa, ja erityisesti hänen vaimonsa, vastusti tätä. Hänen hautajaisensa (ilman hautaamista totta kai) olivat kuin viimeinen niitti. Siellä Stalin johti puhetta kuin ortodoksisessa kirkossa konsanaan. Vallankumouksellinen muutettiin bysanttilaiseksi pyhimykseksi. Samana päivänä pidettiin kuitenkin toinen puhe. Puheen pitäjänä oli Leninin vaimo Nadya Krupskaya. Hän pyysi, ettei hänen edesmenneelle miehelle pystytettäisi patsaita tai hänen mukaansa nimettäisi palatseja tai mitään muutakaan. Jos hänen muistoaan haluaisi kunnioittaa, tulisi rakentaa mieluummin “lastenkoteja, päiväkoteja, taloja, kouluja, kirjastoja, sairaaloita, koteja vammautuneille; nämä luovat elävän testamentin hänen ajatuksilleen.” Leninin varaan rakennettu kultti kuitenkin syntyi, joka oli oikeastaan vain Stalinin keino hallita toisen nimen kautta. 

Lähteet:

Ali Tariq 2017. The Dilemmas of Lenin – Terrorism, War, Empire, Love, Revolution (2017). Verso. London/New York.

Zizek Slavoj 2017. Foreword. Teoksessa Terrorism and Communism: A Reply to Karl Kautsky. Leon Trotsky This edition published by Verso. Ebook.

Zizek Slavoj 2018. Introduction: Remembering, Repeating and Working Through. Verso. London. Teoksessa Lenin – The Day After the Revolution. Verso. Ebook.

Syyni politiikkaan 

Mikähän mahtoi olla syyni lähteä politiikkaan? Ei se ollut tarve päästä istumaan vaikuttamisen paikoille, vaikka vaikuttaa toki halusin. Joku saattaisi sanoa, että olin (ja ehkä olen?) idealisti. Erinäisille vaikuttamisen paikoille sitä tietysti olen päässyt ja niistä paljon oppinut. Silti yhä useammin luon katseen menneisyyteen. Miten paljon paloa sitä aikanaan löytyi! Opiskeluaikoina tekstiä irtosi paikallislehteen ja hieman muuallekin. Tahdoin todella edistää aatetta. Mielessä ei oikeastaan pyörinyt mitkään vaalit, vaikka joihinkin tuli osallistuttua – ja myöhemmin useampiin. Periaate, sen noudattaminen ja asioiden piiskaaminen kohti päämäärä. Siinä oli unelmani. Sitten vuodet vierivät ja huomasin muuttuneeni pitkälti yhdeksi niistä, joita tietyissä määrin ennen halveksin. Vaiko ihan vain säälin? Mysteeri, jota nuorempana ihmettelin (miten ihmisestä tulee niin tavattoman vätys poliittisessa mielessä), näyttää saaneen vastauksen ihan itsessäni: kun aate syrjäytetään päivänpolitiikalla, katoaa suuri kuva. Tiedän kuitenkin, että tuolla jossain (ja aina välillä se kaivautuu esiin) on vielä se nuori mies, joka tahtoi muuttaa maailman. Minun pitäisi vain päästä takaisin sen yhteyteen.  

Joku voi ehkä ajatella, että matkani sosialidemokratian parissa on ollut helppo. Olenhan monella tapaa päässyt kaikenlaisille enemmän ja vähemmän tärkeille paikoille hyvinkin nopeasti. Henkisesti matka on kuitenkin ollut raskas. Olen aina tuntenut olevani jotenkin ulkopuolinen, vaikka hyviä tovereita on riittänyt. Siksi kerran kuunnellessani Seppo Aallon esitelmää paikkakuntamme tapahtumista, eräät sanat iskivät kovin. Hän kuvaili paikkakunnan kaikkia kolmea tehdasta ja totesi, että Voikkaa oli niistä kaikista radikaalein. Syyksi hän esitti, että siellä työskenteli paljon sellaisia, jotka eivät olleet kotoisin paikkakunnalta. Heidän oli näytettävä olevansa jotakin, koska suku ei ollut heitä kannattelemassa. Ajatus eräänlaisesta juurettomuudesta puhuttelikin minua. Olinhan minäkin sosialidemokratian maailmassa juureton, “paikkakunnalle” muuttanut enkä ole koskaan kuulunut “suosittujen” joukkoon. Olenkin tietääkseni sukuni ensimmäinen sosialidemokraatti. Minä en kasvanut sen helmassa. Sitä ei ole minulle annettu perintönä. Ehkä siis minunkin retkiäni tässä liikkeessä on kuvannut eräänlainen tarve näyttää olevansa jotakin? Mutta kenelle? Luultavasti aatteelle, mikä on pitänytkin minut tavalla tai toisella liikkeessä, mutta tehnyt minusta myös osaltaan tietyllä tapaa radikaalin. 

Jos olisin halunnut näyttää “taitoni” puolueelle, olisi minulla varmaan ollut tuhat parempaa tapaa kuin ne, mitä olen harjoittanut. Ei “radikaaleilla” jutuilla välttämättä voiteta minkäänlaisen “eliitin” suosiota, joka on usein enemmän huolissaan sen hetkisen “maailmanhengen” tunnoista kuin siitä tekeekö liike sitä, miksi se on perustettu. Tätä en olekaan koskaan ymmärtänyt. Alkuperäisellä eleellä tulisi olla merkitystä. Onkin jokseenkin hauskaa ja traagista, että ihminen saattaa saada vaikean tai epäilyttävän maineen vain siksi, että hän ottaa tosissaan periaatteen. 

Jos taas haluaisin olla “kansan mies”, niin kirjoittaisin teoreettisten höpinöiden sijaan mielipidepalstalle juttuja. Hipsuttaisin ja silittelisin oikein olan takaa ihmisten tuntoja tietyistä polttavista kysymyksistä. Taitaa olla kuitenkin niin, että minun on aika myöntää itselleni eräs asia. Pyrin ennen kaikkea osoittamaan “kelpoisuuteni” joukolle haamuja. Haamuja, joita ei välttämättä ole ollut olemassa kuin idealisoidussa menneisyydessä, mutta väliäkö tuolla. 

Läheistä sukua sosialidemokraattiselle kääntymykselleni kenties onkin tarina Paavalista. Uskonkin näet siihen, että toisinaan se on juuri ulkopuolinen (Paavali ei kuulunut opetuslapsiin), joka näkee selkeiten sen, mitä sisäpiiri väittää vaalivansa. Ulkopuolisella ei ole “isää” eikä “äitiä” kertomassa, miten kuuluu toimia. Hänellä on ainoastaan aate, koska mikään “henkilökohtainen” ei häntä sido. “Suku” ei kannattele. Täytyy näyttää olevansa jotakin. Se sitten onnistuu paremmin tai huonommin. 

 

Tunnustan syyllisyyteni

Pitäisi olla enemmän aikaa pohtia ja kehittää, koota joukkoja ja opastaa. Sanalla sanoen tahtoisin tehdä politiikan parissa paljon enemmän aatteellista ja teoreettista työtä, viettää aikaani “ruohonjuuritasolla agitoimassa”, järjestää luokkaa sinänsä luokaksi itseään varten. Mitä sitä kiertelemään: tahtoisin palata perusteisiin. Tämä työväenliikkeen lähes täydellinen integroituminen ja sitoutuneisuus järjestelmään on aiheuttanut sen, että työväenliike ei enää edes tunnista usein omia periaatteitaan. On aina olevinaan liian kiire miettiä asioita laajemmin, vaatia mitään sen suurempaa, koska aina on edessä jokin budjetti tai kouluverkko tai tai tai tai tai…. 

Päämäärä, se oli se, mikä erotti sosialidemokraatit muista puolueista. Se, että tavoitteena oli jokin suurempi eikä vain seuraavat vaalit. Tämän päämäärän minä haluan takaisin. Sitä varten olisi vain kyettävä pysähtymään. Lopettaa kaikki se, mitä kutsutaan pseudoaktiivisuudeksi, minkä perimmäisenä tarkoituksena on vain tarjota toimijalle valheellinen kuva siitä, että hän on mukamas muuttanut asioita. Puudeli on puudeli, vaikka miten sen turkkia trimmaat. 

Omalta kohdaltani asia onkin huvittavan traaginen. Toisinaan tuntuu, että tein paljon enemmän poliittisen ilmapiirin muuttamiseksi silloin kun en pahemmin ollut mukana missään yhdistysten luottamustoimia isommissa piireissä. Kävin paljon enemmän keskusteluja ihmisten kanssa, väitän voittaneeni sieluja aatteen asialle. Nyt kun poliittinen aikani menee pitkälti aivan toisenlaisissa kuvioissa, ei tälle ihmisten kohtaamiselle, “agitaatioille” jää pahemmin aikaa. Huvittavaa tämä on siksi, että tuo jonkinlainen vakuuttamisen kykyni ja “aatteellinen tulisieluisuuteni” on vienyt minua “eteenpäin”, minkä olen ottanut vastaan ilolla uskoen, että vien samalla eteenpäin aatetta. Toisinaan sitä vain huomaa, että lopputulos on aivan jotain muuta: aatteen levittäminen on lähes tyrehtynyt – ei ole aikaa. Järjestelmä on intergoinut minutkin.

Tarkoitukseni ei ole liikoja voivotella, mutta kun katson kirjahyllyäni, niin tunnen piston sydämessä. Siellä on kaikenlaista filosofista ja yhteiskuntatieteellisestä sekä aatteelista kirjallisuutta. Sanoja, jotka ovat muuttaneet maailmaa ja saaneet ihmisiä liikkeelle. Nyt politiikka on vain kuin ohut valokopio tuosta kaikesta. Kukaan ei enää usko mihinkään. Kukaan ei enää omistaudu millekään. Kukaan ei enää vaadi oikeaoppisuutta. Kaikki vain on ja mitään ei tapahdu. Kukaan ei enää ajattele. Tämä on hyvin oireellista kun samaan aikaan “luokkatiedoton työväenliike” se kasvattaa kannatustaan. Enkä todellakaan osoita tässä sormella kun “ette te muut!” Kuten aiemmassa tunnustin: olen antanut itseni integroida ja menettää osan palosta. Sen palon haluan vielä takaisin. Tunnustan syyllisyyteni.

Puolustuspuheenvuoro

Jatkan edellisen kirjoituksen teemaa. Haluan kirjoittaa eräästä asiasta, mikä risoo ja pahasti, mutta siitä ei oikein tohtisi kirjoittaa, koska herkkäsieluisia ihmisiä on niin paljon. Kirjoitanpa nyt kuitenkin. Koittakaa kestää piikittelevä tyyli, mutta ei tätä tekstiä jaksa kovin hillitystikään kirjoittaa, koska eräät kriitikot itse eivät kyllä säästele kielikuvia.

Minusta on alkanut tuntua hieman siltä, että jälleen kerran ovat eräät intoutuneet kritisoimaan nuorempia sukupolvia. Miten he ovat laiskoja eivätkä edes mene töihin ja niin edelleen. Osan kohdalla tämä on varmasti totta, mutta näitä esimerkkejä voisi kaivaa jokaisesta ikäluokasta. Jokin minua kuitenkin tässä keskustelussa joka kerta rassaa – ja pahasti. Se koppava suhtautuminen kun on itse nautittu hyvästä palkasta, vakaista työsuhteista, jatkuvasta kasvusta ja niin edelleen, mutta katsotaan kuitenkin asiaksi alkaa aukomaan toisille päätä. Joku totesi hyvin, että eräät ovat tehneet yhteiskunnallisella tasolla vertauskuvallisesti sen, että jättävät vessapaperirullasta yhden palan ja esittävät, ettei ole heidän vuoronsa sitä vaihtaa. 

Ehkä ärsyttävin puoli tässä nuorisoa kohtaan tunnettavassa kauhistelussa on se, että asiaa kauhistelevat ovat niin suuren moraalisen ylemmyyden vallassa, että unohtavat miettiä asiaa hieman syvemmin. Kerrotaan tarinoita omista uroteoista ja samalla pilkataan “pullamössöjä”. Olen näet sen verran kuullut tarinoita entisaikojen työelämästä, etten aivan liikoja rehentelisi. Nykyisin kun luultavasti tulisi potkut muutamastakin entisaikojen työukkojen hulvattomasta tempusta, mutta oli miten oli. 

Onkin täysin tekopyhää verrata tämän vuosituhannen puolella työelämään astuneiden asemaa siihen maailmaan, johon moni suuren ikäluokan edustaja astui. He elivät parhaat vuotensa kapitalismin ”kultaisina vuosikymmeninä”, jotka toki loppuivat Suomessakin aikamoisella rytinällä. Teollinen kapitalismi oli ja on aivan erilainen ”olento” kuin nykyinen postfordistinen kapitalismi/(bio)kognitiivinen kapitalismi/… (rakkaalla lapsella on monta nimeä!). Tässä maailmassa töihin ei vain mennä ja ihmiseen suhtaudutaan aikafragmenttina eikä persoonana, kuten ennen vanhaan. Palkkatyö ei myöskään takaa enää esimerkiksi köyhyyden poissaoloa, mikä näkyy työssä käyvien köyhien kasvavana joukkona. Proletariaatti on kohta laajasti prekariaatti. Esimerkkejä on lukuisia, minkä takia en henkilökohtaisesti jaksaisi kuunnella enää yhtään vertausta siitä, miten “ennen vanhaan ei ollut mitään sosiaaliturvaa, vaan mentiin töihin jumalauta!” Jos voisin toivottaa nämä oman erinomaisuutensa korostajat kokeilemaan työmarkkinoita ilman aikaisemman työuran suomaa turvaa, tekisin sen. Vaatii näet monesti aikamoisen määrän koulunpenkin kuluttamista ja puhdasta tuuria, että saavuttaa jotenkin vakiintuneen aseman työelämässä, mikä ennen oli selviö – kouluja käymättömällekin.

Vaikka olen itse jo ohittanut 30 vuoden pyykin, niin haluan kertoa lyhyesti oman tarinan. Oli vuosi 2008 ja paska oli lentänyt tuulettimeen. Maailman talous oli lähes sulanut ja kaikki oli taloudessa käytännössä niin päin persettä kun voi olla ilman romahdusta. Tästä katastrofista sitten saatiinkin nauttia pitkään – ja nautitaan monella tapaa yhä. Tuohon aikaan tuli myös aloitettua opinnot yliopistolla. Viesti oli, että kunhan täältä valmistutaan, niin ollaan taas nousukaudessa. Nyt tiedämme: eipä oltu. Itselläni luojan lykky on käynyt tuuri, että töitä on löytynyt, vaikka välillä on maisterin papereilla lapiotakin heiluteltu. Ensimmäisen vakituisen työpaikan sain viime syksynä. Tähän työhön ei myöskään tarvitse, joka vuosi anoa rahoitusta joltain taholta ja elää vuoden kestävissä sykleissä aina jalka valmiina oven välissä, jos vaikka jostain löytyisi jotain, koska työn jatkuminen ei ollut varmaa. Että sellaista on työelämä nykyään, jossa hyvin yli 30 vuoden ikään voi ehtiä töitä ja opintoja jatkuvasti tehden, mutta ensimmäistäkään “oikeaa” kesälomaa ei ole ollut aikakausiin ja elämä suunnitellaan vuoden välein. Seuraavan kerran kun tekee mieli alkaa  jeesustelemaan nuoremmille sukupolville, niin mieti kahdesti – ehkä jopa kolmesti, jos ei vieläkään valkene. 

Mikä minua ärsyttää?

G.K. Chesterton on tunnetusti todennut, että mikäli epäilet jonkin asian julkaisemista, on se yhdeksän kertaa kymmenestä merkki siitä, että se pitäisi julkaista. (Chesterton 2004, 35). Voi olla, että tämä on nyt se yksi kerta kymmenestä, mutta mennään sillä. Seuraavassa luettelen asioita, jotka ärsyttävät politiikassa.

“Poliitikot”, joilla on hemmetisti mielipiteitä, mutta heitä ei näy koskaan talkoissa. Ovat kai sen verran suuria ajattelijoita, että heidän vapaa-aikansa nyt vain on parempaa kuin toisten. Se on niin helppoa kaataa kaikki tietyn pienen aktiiviporukan niskaan, samalla kenties antaa sitten kritiikkiä kun tuo porukka väsyy ja kaikkeen ei ehdi. Jos kuulut näihin “poliitikkoihin”, mieti hetki, mitä olet itse tehnyt liikkeen hyväksi ja mitä olet muilta vaatimassa. 

“Öyhöttäjät”, joiden älykkyysosamäärä hiipii kengännumeron tietämillä, mutta koska heillä on mielipide, niin sen on vain jumankauta oltava pätevä poliittinen näkemys. Näiden kävelevien turhakkeiden takia poliittisesta keskustelustakin on muuttunut yksi tunkio, jossa yhä harvempi haluaa olla mukana. Ovat toisinaan vahvasti sukua edellä kuvatuille “poliitikoille”.

“Konservatiivit”, jotka eivät ole avanneet edes raamattua saati tutkineet sitä millään teologisella tasolla, mutta ovat niin hemmetin kovia kristillisten arvojen puolustajia. Suurin osa heistä ei edes luultavasti läpäisi kristinuskon perustavaa kysymystä siitä, mitä kolminaisuudella tarkoitetaan, mutta hemmetin väliäkö tuolla. 

“Vasemmistolaiset”, jotka sotkevat liberalismin ja vasemmiston keskenään yhdeksi ja samaksi ruusuiseksi kokonaisuudeksi. Heidän olisi syytä selvittää syy sille, miksi aikanaan sosialistit muodostivat nimenomaan oman vaihtoehtonsa liberaalien ja konservatiivien lisäksi. Mutta mikäpä siinä, jos poliittinen ajattelu on kaivettu esiin amerikkalaisesta muropaketista. 

“Realistit” (usein porvareita), jotka unohtavat, että yhteiskunnallisilla asioilla on aina primaari- ja sekundaaritasonsa. Yhteiskunnalliset suhteet syntyvät ja niitä ylläpidetään erilaisilla poliittisilla toimenpiteillä. Ei ole olemassa esimerkiksi luonnollista taloutta, jonka lakeja pitäisi noudattaa. 

Jatketaan listaa joskus myöhemmin. Näitähän näet riittää. 

Lähteet:

Chesterton G.K 2004. A Miscellany of Men. KHS Press. Norfolk, VA

Köyhien Jumala

Osa lukijoista ehkä tietää katolisen arkkipiispan Oscar Romeron, joka murhattiin kesken messun vuonna 1980. Hänen “syntinsä”? Hän oli puhunut alistettujen puolesta. Hän oli uskaltanut nousta hallinnon hirmuvaltaa vastaan. Ehkä kuuluisin sitaatti häneltä meneekin näin: “Kun ihmisiä kidutetaan ja vainotaan, kun he ovat menettäneet vapautensa ja elävät epäinhimillisissä olosuhteissa, on kristittyjen tehtävä puolustaa ja auttaa heitä.” Mutta hän on vain yksi niistä papeista, joilla on ollut tai on kanttia tehdä jotain muutakin kuin vain pitää saarnoja kirkossa ja hymistellä ymmärtävästi esivallan suuntaan. Näissä papeissa, tällaisissa ihmisissä todella elää Kristus, joka itsekin oli kapinallinen, mutta myös kuningas. Tämä onkin ihastuttava ristiriita kristinuskossa, sillä kuninkaalliset tahtovat aina murskata kapinalliset ja kapinalliset murskata kuninkaalliset. Kristinusko onkin yksi niistä harvoista uskonnoista, jos ei suorastaan ainoa,, joissa Jumala on täyttänyt molemmat roolit. Valitettavasti useimmat papit tosin tuntuvat muistavan vain kuninkaalliset velvoitteet, vaikka toisinaan olisi syytä nostaa kapinalippu. 

Myönnettäköön, että oma tulkintani kristinuskosta on hyvin pitkälle vapautuksen teologian värittämää. Mitä tällä tarkoitan? Yksinkertaisesti kyse on siitä, etten voi sietää sitä, miten niin moni uskonnollinen auktoriteetti tai itseään kristityksi kutsuva käyttää uskoa pyrkimyksenään legitimoida sorto, riisto sekä alistaminen jne. Tunnen myös suurta halveksuntaa predestinaatio-oppia kohtaan, joka vie kaiken aloitteellisuuden ihmiseltä ja jonka avulla perustellaan kauheimpia asioita. Olen nähnyt papin kiemurtelevan tämän kysymyksen edessä saamatta kunnollista vastausta. Nämä pelkkään transsendenttiin itsensä sulkevat herran paimenet asettuvat maailman yläpuolelle ja katselevat sekä huomaavat kyllä sen kärsimykset, mutta putsaavat kätensä kaikesta liasta hokemalla herran tahtoa. Annos tämänpuoleisuutta tekisi heille hyvää, mutta pakottaisi heidät monilta osin esivaltaa vastaan, jonka talutusnuorassa he ovat tottuneet kulkemaan kiltisti ja nöyrästi todistellen. He ovat unohtaneet, että Jumala on köyhien Jumala. 

Weber kirjoitti, että kristinusko tarjosi tietyt käsitteet kapitalismin synnylle. Se on varmasti totta, mutta mitä tästä pitäisi ajatella? On jokseenkin huvittavaa, että niin moni kristitty suorastaan hirttää itsensä kiinni kapitalismiin, vaikka aivan yhtä hyvin kuin se voi olla kristinuskon jälkeläinen, se voi olla vääräoppisuutta. Seuratkaa, miten rajua talouspolitiikkaa monet kristityiksi itseään kutsuvat vaativat. Seuratkaa, miten vähän heillä on tarvetta ylittää kapitalismi ja oikeastaan vain voimistaa sitä. Heidän “protestanttinen henkensä” piiskaa heitä eteenpäin kadotuksen pelossa. Miten tällaiselta ihmiseltä voi edes olettaa lähimmäisen rakkautta, joka kuvittelee, että kaikkien pelastettujen nimet ovat ennalta kirjoitettu johonkin kirjaan? Ottakaa vielä huomioon, että juutalais-kristillinen käsite lähimmäisestä ei tarkoita vain sinulle läheisiä ihmisiä, vaan myös jotain vierasta, jotain sellaista, joka saattaa yllättää, jos menet liian lähelle. 

Uskon, että kristinuskolla on valtava vapauttava voima, mutta se on tällä hetkellä pullotettu niin hyvin ja asetettu porvariston viinikaapin ylimmälle hyllylle, että sillä ei ole kosketusta ihmisten elämään. Uskon on oltava käytännöllistä ja sen on hyväksyttävä ihmisen vapaa tahto. Eikö Jeesuskin ollut kenties suurin kapinallinen?