Puolustuspuheenvuoro

Jatkan edellisen kirjoituksen teemaa. Haluan kirjoittaa eräästä asiasta, mikä risoo ja pahasti, mutta siitä ei oikein tohtisi kirjoittaa, koska herkkäsieluisia ihmisiä on niin paljon. Kirjoitanpa nyt kuitenkin. Koittakaa kestää piikittelevä tyyli, mutta ei tätä tekstiä jaksa kovin hillitystikään kirjoittaa, koska eräät kriitikot itse eivät kyllä säästele kielikuvia.

Minusta on alkanut tuntua hieman siltä, että jälleen kerran ovat eräät intoutuneet kritisoimaan nuorempia sukupolvia. Miten he ovat laiskoja eivätkä edes mene töihin ja niin edelleen. Osan kohdalla tämä on varmasti totta, mutta näitä esimerkkejä voisi kaivaa jokaisesta ikäluokasta. Jokin minua kuitenkin tässä keskustelussa joka kerta rassaa – ja pahasti. Se koppava suhtautuminen kun on itse nautittu hyvästä palkasta, vakaista työsuhteista, jatkuvasta kasvusta ja niin edelleen, mutta katsotaan kuitenkin asiaksi alkaa aukomaan toisille päätä. Joku totesi hyvin, että eräät ovat tehneet yhteiskunnallisella tasolla vertauskuvallisesti sen, että jättävät vessapaperirullasta yhden palan ja esittävät, ettei ole heidän vuoronsa sitä vaihtaa. 

Ehkä ärsyttävin puoli tässä nuorisoa kohtaan tunnettavassa kauhistelussa on se, että asiaa kauhistelevat ovat niin suuren moraalisen ylemmyyden vallassa, että unohtavat miettiä asiaa hieman syvemmin. Kerrotaan tarinoita omista uroteoista ja samalla pilkataan “pullamössöjä”. Olen näet sen verran kuullut tarinoita entisaikojen työelämästä, etten aivan liikoja rehentelisi. Nykyisin kun luultavasti tulisi potkut muutamastakin entisaikojen työukkojen hulvattomasta tempusta, mutta oli miten oli. 

Onkin täysin tekopyhää verrata tämän vuosituhannen puolella työelämään astuneiden asemaa siihen maailmaan, johon moni suuren ikäluokan edustaja astui. He elivät parhaat vuotensa kapitalismin ”kultaisina vuosikymmeninä”, jotka toki loppuivat Suomessakin aikamoisella rytinällä. Teollinen kapitalismi oli ja on aivan erilainen ”olento” kuin nykyinen postfordistinen kapitalismi/(bio)kognitiivinen kapitalismi/… (rakkaalla lapsella on monta nimeä!). Tässä maailmassa töihin ei vain mennä ja ihmiseen suhtaudutaan aikafragmenttina eikä persoonana, kuten ennen vanhaan. Palkkatyö ei myöskään takaa enää esimerkiksi köyhyyden poissaoloa, mikä näkyy työssä käyvien köyhien kasvavana joukkona. Proletariaatti on kohta laajasti prekariaatti. Esimerkkejä on lukuisia, minkä takia en henkilökohtaisesti jaksaisi kuunnella enää yhtään vertausta siitä, miten “ennen vanhaan ei ollut mitään sosiaaliturvaa, vaan mentiin töihin jumalauta!” Jos voisin toivottaa nämä oman erinomaisuutensa korostajat kokeilemaan työmarkkinoita ilman aikaisemman työuran suomaa turvaa, tekisin sen. Vaatii näet monesti aikamoisen määrän koulunpenkin kuluttamista ja puhdasta tuuria, että saavuttaa jotenkin vakiintuneen aseman työelämässä, mikä ennen oli selviö – kouluja käymättömällekin.

Vaikka olen itse jo ohittanut 30 vuoden pyykin, niin haluan kertoa lyhyesti oman tarinan. Oli vuosi 2008 ja paska oli lentänyt tuulettimeen. Maailman talous oli lähes sulanut ja kaikki oli taloudessa käytännössä niin päin persettä kun voi olla ilman romahdusta. Tästä katastrofista sitten saatiinkin nauttia pitkään – ja nautitaan monella tapaa yhä. Tuohon aikaan tuli myös aloitettua opinnot yliopistolla. Viesti oli, että kunhan täältä valmistutaan, niin ollaan taas nousukaudessa. Nyt tiedämme: eipä oltu. Itselläni luojan lykky on käynyt tuuri, että töitä on löytynyt, vaikka välillä on maisterin papereilla lapiotakin heiluteltu. Ensimmäisen vakituisen työpaikan sain viime syksynä. Tähän työhön ei myöskään tarvitse, joka vuosi anoa rahoitusta joltain taholta ja elää vuoden kestävissä sykleissä aina jalka valmiina oven välissä, jos vaikka jostain löytyisi jotain, koska työn jatkuminen ei ollut varmaa. Että sellaista on työelämä nykyään, jossa hyvin yli 30 vuoden ikään voi ehtiä töitä ja opintoja jatkuvasti tehden, mutta ensimmäistäkään “oikeaa” kesälomaa ei ole ollut aikakausiin ja elämä suunnitellaan vuoden välein. Seuraavan kerran kun tekee mieli alkaa  jeesustelemaan nuoremmille sukupolville, niin mieti kahdesti – ehkä jopa kolmesti, jos ei vieläkään valkene.