Tunnustan syyllisyyteni

Pitäisi olla enemmän aikaa pohtia ja kehittää, koota joukkoja ja opastaa. Sanalla sanoen tahtoisin tehdä politiikan parissa paljon enemmän aatteellista ja teoreettista työtä, viettää aikaani “ruohonjuuritasolla agitoimassa”, järjestää luokkaa sinänsä luokaksi itseään varten. Mitä sitä kiertelemään: tahtoisin palata perusteisiin. Tämä työväenliikkeen lähes täydellinen integroituminen ja sitoutuneisuus järjestelmään on aiheuttanut sen, että työväenliike ei enää edes tunnista usein omia periaatteitaan. On aina olevinaan liian kiire miettiä asioita laajemmin, vaatia mitään sen suurempaa, koska aina on edessä jokin budjetti tai kouluverkko tai tai tai tai tai…. 

Päämäärä, se oli se, mikä erotti sosialidemokraatit muista puolueista. Se, että tavoitteena oli jokin suurempi eikä vain seuraavat vaalit. Tämän päämäärän minä haluan takaisin. Sitä varten olisi vain kyettävä pysähtymään. Lopettaa kaikki se, mitä kutsutaan pseudoaktiivisuudeksi, minkä perimmäisenä tarkoituksena on vain tarjota toimijalle valheellinen kuva siitä, että hän on mukamas muuttanut asioita. Puudeli on puudeli, vaikka miten sen turkkia trimmaat. 

Omalta kohdaltani asia onkin huvittavan traaginen. Toisinaan tuntuu, että tein paljon enemmän poliittisen ilmapiirin muuttamiseksi silloin kun en pahemmin ollut mukana missään yhdistysten luottamustoimia isommissa piireissä. Kävin paljon enemmän keskusteluja ihmisten kanssa, väitän voittaneeni sieluja aatteen asialle. Nyt kun poliittinen aikani menee pitkälti aivan toisenlaisissa kuvioissa, ei tälle ihmisten kohtaamiselle, “agitaatioille” jää pahemmin aikaa. Huvittavaa tämä on siksi, että tuo jonkinlainen vakuuttamisen kykyni ja “aatteellinen tulisieluisuuteni” on vienyt minua “eteenpäin”, minkä olen ottanut vastaan ilolla uskoen, että vien samalla eteenpäin aatetta. Toisinaan sitä vain huomaa, että lopputulos on aivan jotain muuta: aatteen levittäminen on lähes tyrehtynyt – ei ole aikaa. Järjestelmä on intergoinut minutkin.

Tarkoitukseni ei ole liikoja voivotella, mutta kun katson kirjahyllyäni, niin tunnen piston sydämessä. Siellä on kaikenlaista filosofista ja yhteiskuntatieteellisestä sekä aatteelista kirjallisuutta. Sanoja, jotka ovat muuttaneet maailmaa ja saaneet ihmisiä liikkeelle. Nyt politiikka on vain kuin ohut valokopio tuosta kaikesta. Kukaan ei enää usko mihinkään. Kukaan ei enää omistaudu millekään. Kukaan ei enää vaadi oikeaoppisuutta. Kaikki vain on ja mitään ei tapahdu. Kukaan ei enää ajattele. Tämä on hyvin oireellista kun samaan aikaan “luokkatiedoton työväenliike” se kasvattaa kannatustaan. Enkä todellakaan osoita tässä sormella kun “ette te muut!” Kuten aiemmassa tunnustin: olen antanut itseni integroida ja menettää osan palosta. Sen palon haluan vielä takaisin. Tunnustan syyllisyyteni.