Syyni politiikkaan 

Mikähän mahtoi olla syyni lähteä politiikkaan? Ei se ollut tarve päästä istumaan vaikuttamisen paikoille, vaikka vaikuttaa toki halusin. Joku saattaisi sanoa, että olin (ja ehkä olen?) idealisti. Erinäisille vaikuttamisen paikoille sitä tietysti olen päässyt ja niistä paljon oppinut. Silti yhä useammin luon katseen menneisyyteen. Miten paljon paloa sitä aikanaan löytyi! Opiskeluaikoina tekstiä irtosi paikallislehteen ja hieman muuallekin. Tahdoin todella edistää aatetta. Mielessä ei oikeastaan pyörinyt mitkään vaalit, vaikka joihinkin tuli osallistuttua – ja myöhemmin useampiin. Periaate, sen noudattaminen ja asioiden piiskaaminen kohti päämäärä. Siinä oli unelmani. Sitten vuodet vierivät ja huomasin muuttuneeni pitkälti yhdeksi niistä, joita tietyissä määrin ennen halveksin. Vaiko ihan vain säälin? Mysteeri, jota nuorempana ihmettelin (miten ihmisestä tulee niin tavattoman vätys poliittisessa mielessä), näyttää saaneen vastauksen ihan itsessäni: kun aate syrjäytetään päivänpolitiikalla, katoaa suuri kuva. Tiedän kuitenkin, että tuolla jossain (ja aina välillä se kaivautuu esiin) on vielä se nuori mies, joka tahtoi muuttaa maailman. Minun pitäisi vain päästä takaisin sen yhteyteen.  

Joku voi ehkä ajatella, että matkani sosialidemokratian parissa on ollut helppo. Olenhan monella tapaa päässyt kaikenlaisille enemmän ja vähemmän tärkeille paikoille hyvinkin nopeasti. Henkisesti matka on kuitenkin ollut raskas. Olen aina tuntenut olevani jotenkin ulkopuolinen, vaikka hyviä tovereita on riittänyt. Siksi kerran kuunnellessani Seppo Aallon esitelmää paikkakuntamme tapahtumista, eräät sanat iskivät kovin. Hän kuvaili paikkakunnan kaikkia kolmea tehdasta ja totesi, että Voikkaa oli niistä kaikista radikaalein. Syyksi hän esitti, että siellä työskenteli paljon sellaisia, jotka eivät olleet kotoisin paikkakunnalta. Heidän oli näytettävä olevansa jotakin, koska suku ei ollut heitä kannattelemassa. Ajatus eräänlaisesta juurettomuudesta puhuttelikin minua. Olinhan minäkin sosialidemokratian maailmassa juureton, “paikkakunnalle” muuttanut enkä ole koskaan kuulunut “suosittujen” joukkoon. Olenkin tietääkseni sukuni ensimmäinen sosialidemokraatti. Minä en kasvanut sen helmassa. Sitä ei ole minulle annettu perintönä. Ehkä siis minunkin retkiäni tässä liikkeessä on kuvannut eräänlainen tarve näyttää olevansa jotakin? Mutta kenelle? Luultavasti aatteelle, mikä on pitänytkin minut tavalla tai toisella liikkeessä, mutta tehnyt minusta myös osaltaan tietyllä tapaa radikaalin. 

Jos olisin halunnut näyttää “taitoni” puolueelle, olisi minulla varmaan ollut tuhat parempaa tapaa kuin ne, mitä olen harjoittanut. Ei “radikaaleilla” jutuilla välttämättä voiteta minkäänlaisen “eliitin” suosiota, joka on usein enemmän huolissaan sen hetkisen “maailmanhengen” tunnoista kuin siitä tekeekö liike sitä, miksi se on perustettu. Tätä en olekaan koskaan ymmärtänyt. Alkuperäisellä eleellä tulisi olla merkitystä. Onkin jokseenkin hauskaa ja traagista, että ihminen saattaa saada vaikean tai epäilyttävän maineen vain siksi, että hän ottaa tosissaan periaatteen. 

Jos taas haluaisin olla “kansan mies”, niin kirjoittaisin teoreettisten höpinöiden sijaan mielipidepalstalle juttuja. Hipsuttaisin ja silittelisin oikein olan takaa ihmisten tuntoja tietyistä polttavista kysymyksistä. Taitaa olla kuitenkin niin, että minun on aika myöntää itselleni eräs asia. Pyrin ennen kaikkea osoittamaan “kelpoisuuteni” joukolle haamuja. Haamuja, joita ei välttämättä ole ollut olemassa kuin idealisoidussa menneisyydessä, mutta väliäkö tuolla. 

Läheistä sukua sosialidemokraattiselle kääntymykselleni kenties onkin tarina Paavalista. Uskonkin näet siihen, että toisinaan se on juuri ulkopuolinen (Paavali ei kuulunut opetuslapsiin), joka näkee selkeiten sen, mitä sisäpiiri väittää vaalivansa. Ulkopuolisella ei ole “isää” eikä “äitiä” kertomassa, miten kuuluu toimia. Hänellä on ainoastaan aate, koska mikään “henkilökohtainen” ei häntä sido. “Suku” ei kannattele. Täytyy näyttää olevansa jotakin. Se sitten onnistuu paremmin tai huonommin.