Kommunisteja ja kristittyjä

Viime aikoina on taas saanut lukea hyvin mielenkiintoisia asioita. Mielenkiintoisia siksi, että voisi kuvitella, että ryhtyäkseen niistä saarnaamaan, ottaisi asioista enemmän selvää. Kommunismia on kuulemma vähän kaikki ja jokainen. Harvoin nimeän suoraan ihmistä, mutta kyllä Huhtasaari osoittaa olevansa ihan omissa sfääreissään

Esittelenpä minäkin siis yhden määritelmän kommunismista. Erona Huhtasaaren määritelmään tällä tosin on teoreettinen, aatteellinen ja kaikin puolin jonkinlainen pohja, joka ottaa huomioon myös jotain muutakin kuin peruskoulun ja lukion historian tai isojen poikien jutut. Seuraan tässä Vähämäen ja Virénin määrittelyä. He ovat ainakin siitä päteviä asiaan vastaamaan, koska he ovat kommunisteja. Kuten seuraavassa huomaatte, tarkoitukseni ei ole puolustella reaalisosialismin tai itseään kommunisteiksi kutsuvien tekosia (vaikka mustien sivujen lisäksi löytyy valkeita), vaan huomauttaa, että termeillä on kaikenlaisia sisältöjä ja niitä ei tuosta vain voi alkaa viljelemään oman propagandan nimissä.  

Ensimmäiseksi on ymmärrettävä, että toisin kuin kapitalismi ja sosialismi, kommunismi ei katso asioita omaisuutena. Se on yhteistä eikä julkista tai yksityistä omaisuutta. Kyse on omaisuudettomien ja ominaisuudettomien alkuperäisestä yhteisyydestä. Kommunistille eivät instituutiot myöskään ole annettuja tai ikuisia. Ihmisluontokaan ei muodosta heille moraalista käsitettä. Kyse on siitä, että työssä ihminen rakentaa maailmaa itsensä näköiseksi.Tässä itselleen sopivan “ympäristön” luomisessa ihminen samalla tekee myös historiaa. Samalla ihminen muuttaa omaa epävakautta sääteleviä instituutioita. Kommunismi onkin se “todellinen liike”, joka kehittyy kapitalistisen yhteiskunnan antagonismeissa. (Virén & Vähämäki 2011, 11-12, 30.) Katsotaan, vaikka kuka majailee tuotantomme sopukoissa. Jo nyt me havaitsemme “yhteiskuntayksilön” nyky-yhteiskunnan todellisena hahmona. Tämä hahmo ei tietenkään ole aktuaalinen kommunismin hahmo, mutta se paljastaa meille jotakin. Nykyisessä kielellisen ja kommunikatiivisen tuotannon maailmassa on yhteistyö välttämätöntä. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että “yksityinen kieli” on mahdottomuus. Jos kieltä alettaisiin riistämään ja yksityistämään, tuhoaisi se samalla nykyiselle kapitalismille olennaista General Intellectiä. (Vähämäki 2009, 47.) Huhtasaarta saattaakin siis pelotta se seikka, että kommunismi elää jo keskuudessamme. Haamu Euroopan yllä, joka ei edes marssi kivasti propagandanäytöksissä, vaanii jokaisen nurkan takana. Sitä minä en tosin ymmärrä, mikä häntä niin pelottaa siinä, että työvoima pyrkii vapautumaan pääoman komennosta? Kenen puolella hän oikein on? Toki taivutan tässä termin nyt aivan samalla tavalla “omalle puolelleni” kuten hän taivutti sen oman politiikkansa välineeksi. 

Sitten luin toisessa yhteydessä Ano Turtiaisen twiitin. Muuten en asiaan ota kantaa kuin sen kristinuskoa koskevaan osioon enkä varsinaisesti suuntaa sanoja hänelle, vaan yleiselle “hengelle”. Sitä näet niin moni tuntuu olevan kovin huolissaan kristillisen perinteen katoamisesta vieraiden vaikutteiden alla. Jos huoli on oikeasti opillinen, niin lähetyskäskyä ei muistaakseni ole kumottu missään paavillisessa tuomioistuimessa. Käännytystyö on yhä sallittua. Ongelma on vain seuraava: meidän “muotikonservatiivit” harvemmin täyttävät kristityn määritelmän. Hemmetin tunkkaista ainakin jumalopillinen keskustelu heidän kanssaan toisinaan on. Jo ihan lähtien kolminaisuuden ymmärtämisestä. Minulla ei olisikaan mitään sitä vastaan, että yhteiskuntamme olisi hieman kristillisempi, mutta sitä “kristillisyyttä” vastaan minulla on omat ongelmani, joka herää noin kerran vuodessa jouluna kauhistelemaan joulukuvaelman puutetta tai ratsastaa sillä vain vastustaakseen jotakin, mutta unohtaa oman käskynsä. Karu totuus taitaa sijoittua johonkin vääräoppisuuden ja pakanallisuuden välimaastoon. Miten se taas eroaa kristillisten arvojen polkemisesta? 

 

Tässä muuten kuva kolminaisuudesta, koska oma kokemukseni on, että sanan ymmärtäminen, sen tuleminen lihaksi on aivan – anteeksi kielenkäyttöni, vaikka teeman mukaista onkin – helvetin haasteellista osalle. Kuvaan myös pitäisi osata täyttää jotain. Mitähän puuttuvat kohdat voisivat olla? Toisinaan en yhtään ihmettele, että Jumala on hiljaa.

 

 

 

 

 

 

Lähteet:

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus. Like.

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2011. Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto, Helsinki.