Vielä kerran teoriasta ja sen tärkeydestä

Kirjoitin viime tekstissä, että jotain tehtiin oikein aikoinaan kun “tavan työläiset olivat kiinnostuneita teoriasta”. Rosa Luxemburg vuorostaan kirjoitti aikanaan teoksessa Reformismi vai vallankumous?, että työväestöä ei voi loukata tai herjata “karkeammin kuin väittämällä, että teoreettiset välienselvittelyt ovat yksinomaan »akateemikkojen» asia. Jo Lassalle sanoi kerran: vasta kun tiede ja työläiset, nämä yhteiskunnan vastakkain asetetut navat yhtyvät, ne voivat rautaisella otteella murskata kaikki kulttuuriesteet. Nykyaikaisen työväenliikkeen koko voima perustuu teoreettiselle tiedolle.” Mutta mikä mielenkiintoisinta, en ole havainnut nykyisin niinkään tällaista erottelua “akateemikkojen” toimesta, vaan ennemmin toiselta suunnalta on pyritty esittämään kovinkin kovaan ääneen, että teoria on turhaa puhetta ja että “maalaisjärjellä pääsee pitkälle”. Pääseehän sillä johonkin asti, mutta muutetaanko sillä maailmaa kun vastassa on koko kapitalistinen koneisto omine valtaa vahtivine teorioineen, jotka kyllä osataan kääntää käytännöksi? Vastaus: ei muuteta. Ilman teoriaa meillä ei ole työväenliikettä. Ilman teorian ja työläisten lähentymistä toistensa kanssa meillä ei ole työväenliikettä. Meillä on silloin kasassa vain joukko luddiitteihin verrattavia tapauksia, jotka eivät ymmärrä, mitä eroa on kehruukoneella koneena ja kehruukoneella pääomana. Eivät ymmärrä, mitä eroa on rahalla rahana ja rahalla pääomana. Sanalla sanoen joukko toimijoita, jotka ottavat avosylin vastaan pääoman muodostaman yhteiskunnallisen suhteen, mutta narisevat silti kun asiat ovat hieman miten ovat. 

Työväenliike elää siis teoriasta. Voi se ilman sitä tietenkin zombina kuljeskella politiikan ja vallan käytävillä, mutta se ei ole kyllä enää määritelmällisesti työväenliike, vaan pelkkä nimi. Palaan näet jälleen Atte Pohjanmaan tekstiin Piirteitä sos-dem. puolueen menettelytavoista vuodelta 1951. Siinä heti aivan alussa todetaan, että “jos olosuhteet on luonnehdittu oikein, niin päämäärän saavuttamiseen on jo luotu huomattavan suuret edellytykset. Jos ne taas luonnehditaan väärin, niin tulokset ovat tietysti sen mukaiset.” (Pohjanmaa 1951, 3.) Enkä usko, että jollain sisäsyntyisellä työmiehen vaistolla voitaisiin olosuhteet ottaa haltuun vain kerran vilkaisemalla niitä kohti. Ei! Se vaatii teoreettista työskentelyä, asioiden selvittelyä ja tulkintaa. 

Samaa teorian merkitystä on korostanut myös Jussi Pikkusaari vuonna 1975 todetessaan, että “sosialistit soveltavat jatkuvasti erilaisia teorioita. Hyvän esimerkin tarjoaa, joka on ollut meilläkin harjoitetun ja jatkuvasti harjoitettavan sosiaalipolitiikan yhtenä perustana ja josta ehkä voimakkain esitys on Pekka Kuusen kirjoittamassa kirjassa 60-luvun sosiaalipolitiikka. Kaikessa lyhykäisyydessään teoria on tämä. Yhteiskunnan tukitoimenpiteet, jotka parantavat ihmisten taloudellista ja sosiaalista elämäntilannetta aktivoivat häntä eivätkä laiskista ja ainoastaan lisää yhteiskunnan taakkaa. Sosialisteille tämä lainalaisuus on aina ollut päivänselvä, mutta porvarit jaksavat ihmeen sitkeästi tapella sitä vastaan.” (Pikkusaari 1975, 50.)  

Annan seuraavaksi esimerkin teorian voimasta porvarillisesta näkökulmasta. Lainaan sen Pertti Hynysen kirjasta Aatteet ja rakenteet – Arvioita yhteiskunnasta, ideologiasta ja työväenliikkeestä vuodelta 1981. Siinä hän esittää, miten porvarillinen kansantaloustiede teki ovelan teoreettisen liikkeen luopuessaan uusklassisessa vaiheessa työnarvoteorista, jota se oli käyttänyt siihen asti taistelussa feodaalisia jäänteitä vastaan. Kun he lopulta voittivat, tuli tästä samaisesta teoriasta heille ongelma. Siitä oli päästävä eroon. He alkoivat kehittää uutta teoriaa siitä, kuka saisi määrätä työn tuloksista. (Hynynen 1981, 274.) Tietenkin työväenliikkeen piirissä syntyi omat teoriansa. Marxilainen arvolaki antoi mahdollisuuden järjestää työväenluokkaa taisteluun tietyssä tilassa ja tilanteessa, koska se antoi selittävää voimaa. Nykyisessä maailmassa tarvittaisiin kenties jotain uutta kun arvolaki/-teoria joutuu kovaan hankaukseen uusien immateriaalisten talouden ulottuvuuksien kanssa. Sanalla sanoen: teorialla kukistettiin kuninkaat, teorialla taisteltiin onnistuneesti porvaria vastaan. Viimeistään nyt luulisi tulevan selväksi, että teoria ei ole työväenliikkeen lisä, vaan se on työväenliikkeen koko sydän. 

Ilman Karl Marxin ja kumppaneiden lukuisia puuduttavia tunteja kirjastoissa ja kirjojen äärellä, ei työväenliikkeestä olisi tullut yhtään mitään. Ilman heidän aloitteellisuutta perustaa yhdistyksiä, kirjoittaa julkaisuja ja tuottaa lausumia, ei työväenliikkeestä olisi tullut yhtään mitään. Sanon sen vielä kerran ja suoraan, että asia tulee selväksi: ei yhtään mitään. Tällä hetkellä työväenliikkeen jatkuva erkaantuminen teoriasta, sen omasta sydämestään osoittaakin, että pahimmillaan se on matkalla “ei yhtään mihinkään”. Ja jos totta puhun, ei minulla ole suurempia intressejä olla mukana sellaisessa liikkeessä, joka hylkää sydämensä. Siihen minulla on liikaa sydäntä. Toivotaan nyt kuitenkin, että se sydän vielä liikkeessä hakkaisi. 

Lähteet:

Hynynen Pertti. 1981. Aatteet ja rakenteet – Arvioita yhteiskunnasta, ideologiasta ja työväenliikkeestä. Työväen Sivistysliitto TSL r.y. Helsinki.

Pikkusaari Jussi 1975. Työväenluokan ideologia – demokraattinen ja reformistinen sosialismi. Tammi. Helsinki.

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.