On aika herätä unesta

Täytyy sanoa, että nykyinen tilanne on nostanut aivan uusiin korkeuksiin sen, mitä voitaisiin pitää taloustieteen opillisina riitoina, ristiriitoina ja koulukuntina. Yhtäkkiä monet pakot ovat haihtuneet ilmaan ja “tieteellisen tarkat ohjeistukset” ovat menettäneet merkityksensä. Samaan aikaan matkataan kohti jotain uutta, josta kukaan ei oikein tiedä vielä sen suurempia. Päätänsä nostaa – ja hyvä että nostaakin – MMT (modern monetary theory), joka kenties voi tarjota reittejä ulos tästä kriisistä, mutta esitän silti erään epäilykseni. Jälleen kerran meillä on käsissämme teoria, joka ei oikeastaan kysy perustavan yhteiskunnallisen suhteen perään. Tässä on hieman sama ongelma kuin Pikettyn teksteissä, joissa pääomaksi lasketaan yksi jos toinenkin asia ottamatta huomioon pääoman luonnetta “prosessina”, eräänlaisena liikkeenä, joka kulkee läpi eri metamorfoosien. Ei riitä, että ymmärtää rahaa, vaan pitää ymmärtää raha pääomana ja pääoma liikkeenä, virtauksena eli juurikin prosessina, joka luo yhteiskunnallisen suhteen. Työvoiman ja pääoman välinen antagonistinen suhde painetaan näissäkin “edistyksellisissä” huomiossa vaivihkaa taka-alalle ja kuvitellaan, että ratkaisu on kuin matemaattinen lauseke. 

Asian käsittely toki vaatisi kokonaisen teoksen tai teosten sarjan, mutta nostetaan esiin eräs seikka, joka on tärkeä, jotta voidaan ymmärtää olennaista “twistiä” taloudessa. Jos katsomme menneitä aikoja, huomaamme, että ideologia toimi kyynisesti. Se pyrki peittämään uskonnollis-ideologisessa mielessä brutaalin taloudellisen todellisuuden. Kapitalismissa asia on tavallaan käännetty ympäri. Nyt tuo ideologinen kyynisyys pyrkii peittämään kapitalismin pohjimmiltaan uskonnollisen ytimen. (ks. Zizek 2011.) Jälleen kerran kehotan tutustumaan Walter Benjaminin lyhyeen tekstiin Kapitalismi uskontona, mikä antaa hyvän lähtökohdan ymmärtää asiaa, vaikka ei ole riittävä sellaisenaan. Jos asia ei olisi niin vakava, olisi se näet huvittava. Ihmiset taistelevat “tieteenä” asiasta, joka on pohjimmiltaan monessa mielessä uskonnollinen (ja täten myös poliittinen). Jos tämä suostuttaisiin myöntämään, päästäisiin ehkä taloudessa eteenpäin. 

Jatketaan hieman. On näet huvittavaa, miten osalta tuntuu sujahtavan hiuksia heilutellen se asia, että kapitalismi käyttäytyy hieman kuin “meemi”. Me emme käytä pääomaa, vaan pääoma käyttää meitä lisääntyäkseen, kasvaakseen. Eli tuotannolliset voimat, jotka näyttävät ensisilmäyksellä siltä, että käytämme niitä omien tarpeiden ja halujen täyttämiseen, ovatkin lopulta ne, jotka käyttävät meitä. Halujen ja tarpeiden täyttäminen on lopulta vain työkalu pääoman kasvua varten. (Zizek 2011.) Vai eikö tämä käy selväksi ihan katsomalla, mitä nyt tapahtuu? Onko yksikään käyttöarvo haihtunut ilmaan, yksikään tuotantoväline kadonnut jäljettömiin? Ei ole. Ainoa, mikä on häiriintynyt on tuo kierto, tuo prosessi. Olisi aika tiputtaa suomut silmiltä. On aika herätä unesta.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2011. Living In The End Times. Verso. London/new York

Käännä toinenkin poski

Tiesittekö, että Jeesuksen sanoissa kääntää toinenkin poski ei välttämättä ole kyse niinkään pasifismista? Sillä on oikeastaan hyvinkin mielenkiintoinen sekä omalla tapaa poliittinen viesti, joka asettuu hyvin kristinuskon universalismin kanssa yksiin. Kyseisen kohdan tunnettu alku menee näin: “Te olette kuulleet sanotuksi: ’Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin;” (Matt. 5:38-39) 

Löysin tähän selityksen Slavoj Zizekin kirjasta Living In The End TImes, jossa hän lainaa pitkälti Matt Dabbsia, joka on tutkinut Mišnaa (mishnah) selvittääkseen asian kontekstin. Esille nousee, että lyödä toista oikealle poskelle tarkoittaa, että on lyönyt häntä käden rystypuolella (useimmat ihmiset kun ovat oikeakätisiä). Poskelle lyömisellä ei ainoastaan ollut tuon aikaisessa kulttuurissa alentavia piirteitä (tuskin sitä nykyäänkään hyvällä katsotaan), vaan sillä oli merkitystä kummalle poskelle toista löi. Rangaistukset olivat erilaiset. Jos näet löit toista kämmenellä, jolloin osuma kohdistui tietenkin vasempaan poskeen, oli rangaistus/kompensaatio kaksinkertainen. Eli jos toinen halventaa sinua lyömällä oikealle poskelle, käännä myös vasen ja katso onko hän valmis tekemään sen. Jos hän on siihen valmis, Dabbs tarkentaa, on lyöjä ensinnäkin valmis myöntämään kohteensa lähemmäksi vertaistaan sekä joutuu maksamaan suuremman sakon. Onko lyöjä valmis myöntämään, että ensimmäinen lyönti ei kertonut totuutta? (ks. Zizek 2011. ja Matt Dabbs

Täytyy sanoa, että hetki piti tavata kyseistä kohtaa, koska on jokseenkin mielenkiintoista, että vähemmän halventavasta teosta saa isomman rangaistuksen. Oli kuitenkin, miten oli, poskella on väliä. Tämä on kaikkinensa loistava esimerkki siitä, että täytyisi aina tietää, missä kontekstissa asia on tehty tai sanottu. Käy näet selväksi, että toisen posken kääntäminen ei tarkoita alistuvaa vastarinnattomuutta. Se on uhmakas teko, jolla katsotaan onko toinen valmis myöntämään toisen vertaisekseen, jolla on oikeus puolustaa itseään ja iskeä takaisin. (ks. Zizek 2011.) Toden totta, jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä toinenkin poski.

Ei järjestelmää vaan teoria

Hegelin päämääränä oli luoda täydellinen järjestelmä. Hän tahtoi saavuttaa sen, mitä kaikki filosofit olivat Aristoteleesta lähtien tavoitelleet. Tässä Hegel omasta mielestään onnistuikin, kuten Lefebvre on todennut. Hegel todella loi järjestelmän, jossa kaikki liittyi kaikkeen. Tieto oli maallistettu, suorastaan valtiollistettiin ja erinäiset akselit ja pilarit lävistivät sen. (Lefebvre 2000.) Tätä “täydellistä järjestelmää” ei ole syytä muistella siksi, että sillä olisi äärettömän paljon tarjottavaa. Se vain muistuttaa meitä siitä, että vaikka kiistaton nero – kuten Hegel eittämättä oli – rakentaisi järjestelmän, “täydellistyneen filosofian”, niin järjestelmä vuotaa aina. Aina jokin tekijä jossain iskee sitä vastaan ja pistää rattaat sekaisin. 

Filosofian saavuttaessa eräänlaisen huippunsa Hegelissä se samalla saavutti tietyssä mielessä oman tuhonsa. Se todisti itsensä, mutta aiheutti samalla myös oman ylittämisensä. Eräs olennainen hahmo tuon ylittämisen suhteen oli Karl Marx. Hän oli tunnetusti hyvin perillä Hegelin filosofiasta ja käytti sen metodia tietyssä määrin hyväkseen. Yksinkertaisesti, ja hieman jo kliseisesti, Marx antoi koko teorialle uuden kulman. Tässä tarinassa on kuitenkin jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin tämä lyhyt kertomus “Hegelin kääntämisestä”. Kun näet tarkastelemme Marxin toimintaa, kuten Lefebvre ansioituneesti tekee kirjassaan Hegel, Marx, Nietzsche, or, The Realm of Shadows, löydämme eräänlaisen anti-filosofisen kulman. Samalla tämä auttaa repimään ehkä viimein kappaleiksi sen väitteen, että Marx itse olisi ollut perustamassa marxismia. 

Ensinnäkin, Lefebvre huomauttaa, ei ole olemassa yhtä marxismia kun taas on selkeästi olemassa yksi hegeliläisyys. Meillä on moninainen kasa erilaisia marxismin koulukuntia. Mistä tämä johtuu? Siitä, että Marxilta ei varsinaisesti löydy filosofiaa. Se, että marxilaiset yrittivät löytää hänen teksteistään systeemin (jotain hieman samanlaista kuin Hegelillä), ei ole Marxin vika. Vaikka Marxin ajattelu ei olekaan epäjohdonmukaista, niin järjestelmää siitä ei pysty rakentamaan. Hänen teoreettinen projektinsa jäi kesken (ja on yhä kesken) ja on täten epätäydellinen. Mitä hänen filosofisiin töihin tuleekin, eivät ne pidä sisällään varsinaisesti filosofiaa, pyrkimystä jonkinlaiselle mallille, vaan ne ovat projekti, jonka avulla tuo filosofia pyritään ylittämään. (Lefebvre 2000.) 

Jokainen, joka on tutustunut Marxin teksteihin huomaa, että ne ovat monesti kuin kokoon ommeltuja sieltä täältä. Esimerkiksi Pääoma on loistava näyte siitä, miten rakennetaan teoreettinen ase käyttämällä hyväksi kaikkea sitä, mitä on saatavilla. Tämä erilaisten tieteenalojen, kirjallisuuden ja kaikenlaisten ajatusten hyödyntäminen tietyssä tehtävässä olikin Marxille tyypillistä. Se on myös se, mikä häneltä tulisi omaksua. Hän ei kasannut järjestelmää, vaan sommitteli asioita yhteen, jotta niillä voitaisiin tehdä jotain. Tämä “filosofian ylittäminen” tuleekin esille kuuluisassa teesissä yksitoista: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen.” Kuten Lefebvre kirjoittaakin, Marxin teoriasta ei löydy niinkään epistemologista statusta, vaan yhteiskunnallinen. Siinä teoria on myös todistanut toimivuutensa, koska ilman tuota teoriaa ei työväenliike olisi koskaan itsenäistynyt. Samoin nyt jos koskaan, me tarvitsemme tuota sommittelua, tuota kaiken mahdollisen kasaamista ja sen laittamista toimintaan. Se, mitä emme tarvitse on “järjestelmän” perään huutelijoita. Olivat he hegeliläisiä, marxilaisia tai vaikka minkälaisia. 

Mistä sitten Marxin huono maine johtuu? Miksi häneen liitetään vahvan valtion ajatus, joka vieläpä on monesti alistava ja sortava? Selvitimme jo, että systeemiä olivat etsimässä useammatkin tahot, mutta todellisen tuhon aiheutti Stalin ja stalinistinen perinne, joka oli lähempää sukua hegeliläisyydelle kuin Marxin teorialle. Se, mikä ei mahtunut tuon ajatussuunnan filosofiaan, niin se pyyhittiin pois, koska järjestelmän piti olla täydellinen. Se pyrki siis johonkin aivan muuhun kuin Marx, mutta hänen nimensä on varmasti ikuisesti liattu sen vuoksi. 

 

Lähteet:

 

Lefebvre Henri 2020. Hegel, Marx, Nietzsche, or, The Realm of Shadows. Verso. London/New York. Ebook.

Vuokra – nykykapitalismin perustava piirre?

Erityisen selvästi eräs “luokka” kaivautuu esiin nykyisen kriisin keskellä: koroillaaneläjien luokka. Käytetään sitä yleisnimikkeenä tässä kaikille niille, jotka eivät varsinaisesti tuota yhtään mitään, vaan monellakin tapaa repivät enemmän tai vähemmän konkreettisesti vuokraa. Se joukko, joka hallitsee kiinteää omaisuutta sekä mahdollisesti kaupittelee sitä ympäri maailmaa sijoitusten ja finanssikapitalismin maailmassa. Erityisen selväksi tämä on tullut Suomessa yritysten kohdalla, mutta myös moni tavan ihminen joutuu nyt palkkatulojen tippuessa tämän luokan hampaisiin. Toki asia ei tietenkään ole aivan yksioikoinen (voimme aina löytää poikkeuksia ja eri tasoja), joten tarkastellaan tässä asiaa hyvin laajassa mielessä. 

Ongelma on siinä, että vuokrakulut eivät pysähdy, vaikka kaikki muu pysähtyy. Tämä on itsestäänselvyys. Monesti me kuitenkin vain ajattelemme asiaa talojen ja toimitilojen näkökulmasta, mutta kaikki maa, infrastruktuuri jne. ovat mahdollisesti tämän samaisen koronkiskonnan alaisia. Voisi jopa väittää, että vuokran logiikka on nykyisen kapitalismin perustavia piirteitä.  Asioiden käyttöarvoa lukkiutuu sen taakse, on se sitten yritystoimintaa, asumista… Mitään tuottavaa, todella tapahtuvaa tämä luokka ei tee, vaan hallitsee pääsyä käyttöarvoihin. Tämä on ehkä selkein esimerkki siitä, miten vaihtoarvo syö käyttöarvon. Yritysmaailmassa voidaan puhua siitä, että kiinteän pääoman pitäisi tukea pääoman kiertokulkua, mutta tässä tilanteessa sitä tietyiltä ratkaisevilta osin hallinnoiva luokka voi monella tapaa toimia sen vastaisesti, kun pääoman kiertokulku ymmärretään kokonaisprosessina eikä vain yksittäisen kapitalistin näkökulmasta. Toimii tämä “vuokraisäntien” luokka lopulta myös itseään vastaan, koska jos pääoma ei “virtaa” heidän kiinteistöjen jne. läpi, muuttuvat ne hyödyttömiksi. (Eikö entiset teollisuuspaikkakunnat osaltaan esittele tätä prosessia yhdestä näkökulmasta?) Ehkä olisi järkevämpää nipistää vuokrista, jotta virtauksella on mahdollisuus selvitä. 

Radikaaleja muutoksia tarvitaan siis sen suhteen, mitä tämän luokan vallalle on tehtävä. Onko oikein, että heidän tulonsa jatkuvat entisellään? Onko oikein, että toisia kohtaa tämän takia kenties kodittomuus tai yritystoiminnan lakkaaminen? Jos nyt annetaan pelastuspaketti yrityksille vuokrien maksamiseen (mikä voi olla tässä tilanteessa ymmärrettävää sekä pakollista), niin eikö rahat valu vain tämän yhden luokan taskuihin? Onko oikein, että tietyt tahot pitävät kansakunnan kaulasta puristaen kiinni, koska he sattuvat omistamaan kiinteää? Herää todella kysymys sen suhteen, pitäisikö yhteistä lisätä tällä alueella suurissakin määrin, jotta tällaista tilannetta ei pääsisi tapahtumaan, jossa käyttöarvot tuhoutuvat vain sen takia, että joku puristaa pennejä irti kriisin keskelläkin.

Luciferin kysymys

Lucifer tv-sarjassa päähenkilöllä, itse paholaisella, on taito saada selville, mitä ihmiset haluavat/himoavat kysymällä yksinkertaisesti: “What do you desire?” Vastaukset ovat sitten kaikkea huvittavasta vähemmän huvittavaan. Luciferin taito onkin mielenkiintoinen. Eikö meille monesti ole hyvin vaikeaa kyetä kertomaan, mitä me todella haluamme? Lähes yhtä monesti emme tosin haluaisi ihmisten saavan tätä kaikkea selville. Vaikka paholainen ei tv-sarjassa olekaan täysi konna, vaan rooliinsa asetettu ja sen raskaan taakan kantaja, on hänen voimansa nimenomaan ihmisten halujen houkuttelussa ja niiden hyväksi käyttämisessä. 

Niinpä niin, mitä me haluamme? En tässä mene psykologian puolelle, vaan pysyn politiikassa. Minun on oltava samaa mieltä Zizekin kanssa, joka pohtii, mitä mm. Yhdysvalloissa herännyt “demokraattinen sosialismi” tahtoo. Toki se voittaa helposti monet vasemmistolaiset akateemiset piirit, vaikka tätä emme tarkkaan tietäisi. Miksi? Ihan jo siitä syystä, että se on todella olemassa oleva liike. Se kykenee johonkin poliittiseen. Erityisenä rajoitteena on kuitenkin juuri se, mitä liike oikeasti haluaa? Oikealta laidalta epäillään, että lähes viattomien ehdotusten takana on jotain suurempaa: tarkoitus tuhota kapitalismi. Zizek itse taas kääntää asian ympäri kertoen oman pelkonsa: ehkä taustalla ei ole mitään suurempaa projektia? Kenties lopulta kritiikki jää vain sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perään huutamiseksi, mutta todellinen päämäärä puuttuu. (Zizek 2020, 112.) 

Jos meillä olisikin siis Luciferin taito kysyä ja saada vastaus, saisimme varmasti hyvin mielenkiintoisia selityksiä poliittiselle toiminnalle. Kuka on tekemässä uraa? Kenellä oikeasti taustalla on yhteiskunnallinen päämäärä? Tuskin yllätetyksi tulisi ainoastaan kysyjä, vaan myös moni vastaaja kuullessaan suunsa kertovan totuuden. Tiedämmekö me näet itsekään, mitä me oikeasti haluamme? Mitä todella hautautuu mielemme syövereihin?

Lähteet:

Zizek Slavoj 2020. Democratic Socialism and Its Discontents. Teoksessa A Left That Dares To Speak Its Name. Polity. Cambridge.

Radikaali sosialidemokratia?

Ehkä keskellä kaikkea äkkinäistä muutosta olen kiirehtinyt asioiden edelle – mutta vain ehkä. Mitä jos jonkinlainen ratkaisu ongelmiin on ollut koko ajan meidän edessämme? Ajatus tuli mieleen kun sain käsiini tänään postista Slavoj Zizekin kirjan A Left That Dares To Speak Its Name (2020). Se koostuu useista lyhyemmistä teksteistä ja tälle illalle valitsin sieltä tekstin nimeltä Better Dead Than Red! Syy valinnalle oli ihan puhtaasti otsikossa. Mitä tuollaisen otsikon alla voisikaan olla?

Tekstissä käydään läpi mm. Yhdysvaltain tilannetta ja Bernie Sandersin roolia kuin myös sitä, miten yhä enemmän tapahtuu ihmisten eriytymistä toisistaan elämän “eettisen substanssin” tasolla. Tämä uhkaa ajaa demokratian ongelmiin, koska demokratia vaatii sen, että ihminen uskoo toisten ymmärtävän tai välittävän samoista asioista kuin itse. Muuten demokratian tilalle astuu vääjäämättä joko neuvottelu tai sota. Nämä lyhyinä yleishuomioina tekstistä.

Mikä minua hämmästytti, oli Zizekin, joka avoimesti kertoo olevansa kommunisti, puolustuspuheenvuoro sosialidemokraattiselle valtiolle. Hän toki erottaa “objektiivisen” sosialidemokratian (miten valtiot toimivat) ja “subjektiivisen” sosialidemokratian (sen nimeä kantava poliittinen liike). Hän näkee sosialidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa sen, mitä vasemmiston pitäisi nyt puolustaa yhdessä tuumiin. Ei hän suinkaan ehdota paluuta menneisyyteen, vaan uskoo tämän vaatimuksen olevan suorastaan radikaali. Se saattaa avata uusia mahdollisuuksia. Hän näet tekee huomion, että esimerkiksi Sandersin esittämät poliittiset toimenpiteet eivät olisi joitakin vuosikymmeniä sitten ollut kuin maltillisia sosialidemokraattisia ehdotuksia. Nyt kuitenkin elämme aikakautta, jossa tällaisten ehdotusten tekijää pidetään radikaalina sosialistina. 

Kuten todettua, teksti piti sisällään paljon muutakin, mutta tämä osui eniten silmään. Ehkä todella on niin, että kun tästä kriisistä jotenkin kävellään ulos, niin ensimmäinen radikaali teko olisi olla hyvin epäradikaali ja näin yllättäen radikaali. Ehkä tulee jälleen avoimesti vaatia sosialidemokraattista valtiota (sen objektiivisessa mielessä). Kenties näin voimme hahmottaa yhteisvastuullisen tien ulos tästä kaikesta. Ehkä. Tämän vaatimuksen ympärillä toimiakseen ei tarvitse edes olla subjektiivinen sosialidemokraatti, vaan nimenomaan ajatella asiaa siitä näkökulmasta, miten valtio toimii tai sen kuuluu toimia. Tämä ei ole mitenkään radikaalia, jos miettii, mikä on ollut Eurooppalaisten valtioiden mallina. Radikaalia se on vain siksi, että kontrasti nykyiseen on niin valtava. Se taas kertoo omaa kieltänsä. 

Lähteet:

Zizek Slavoj 2020. Better Dead Than Red! Teoksessa A Left That Dares To Speak Its Name. Polity. Cambridge.

Suru

On ehkä vaikea määritellä, missä kohtaa “surua” olemme matkalla. Samat viisi vaihetta – kuten Zizek on huomauttanut – voidaan havaita näet myös yhteiskunnassamme, joka on matkalla kohti apokalyptisia aikoja. Ensimmäisessä vaiheessa pyritään kieltämään asia hyvinkin ideologiselta kalskahtavalta tavalla. Ei meillä ihan oikeasti ole mitään suurempaa ongelmaa. Tätä seuraa ymmärrys siitä, että ongelma on todellinen. Tällöin esiin kaivautuu viha maailmanjärjestystä ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Hetken päästä se saattaa tyyntyä ja lavalle astuu neuvottelija. Ehkä jos muuttaisimme tuota tai tätä asiaa, niin elämä voi jatkua suht entisellään. Tämä neuvottelu ei tietenkään tuota tulosta. Seuraavaksi synkät pilvet saapuvat horisonttiin. Tulee vetäytyminen ja tappiomieliala. Mutta kuin varkain, tässä kohtaa voidaan livahtaa läpi ns. nollapisteen. Ajatus uhasta alkaa vetäytyä ja tilanne voidaan nähdä uutena alkuna. (ks. Zizek 2011) 

Kyse tulee olla nimenomaan uudesta alusta. Minkäänlaiset muodikkaat tai epämuodikkaammat halut entisiin aikoihin ei tässä meitä voi auttaa. Ratkaisu tuskin löytyy vanhasta maailmasta, joka itsessään jo on tämän tilanteen synnyttänyt. Voimme unohtaa vastalääkkeenä kaikenlaiset valtiokapitalistiset tai valtiososialistiset viritelmät. Niitä vaivaavat aivan samat ongelmat kuin meidän uusliberalistista aikakauttamme, joka on osaltaan vain niiden logiikan jatketta. Kuten Henri Lefebvre aikanaan totesi, ovat nämä järjestelmät täysin sitoutuneita kaiken tieteellisyyden vastaisesti jatkuvaan kasvuun. (Lefebvre 2020.) Oikeastaan olemmekin saapuneet tähän tilanteeseen juuri siksi, että olemme kieltäneet ja neuvotelleet, vaan emme katsoneet totuutta silmiin. “Kuolema” on edessä. Mitä sen jälkeen? Se ei onneksi ole aivan yhtä suuri arvoitus kuin ihmisen kohdalla. 

Zizek selventää tällaista tilannetta kertomuksella Lokakuun vallankumouksesta. Leninin kerrotaan kysyneen Trotskilta, miten heidän käy, jos he epäonnistuvat. Siihen Trotski oli vastannut: “Ja mitä tapahtuu, jos onnistumme?” Tälle jälkimmäiselle kysymykselle ei ole vastausta, koska ei ole olemassa historian objektiivista prosessia, joka vääjäämättä määrittää poliittisen väliintulon tuloksen. Miksi näin? Koska tuo interventio muuttaa kohdettaan. (Zizek 2011) Pirullinen epävarmuus on aina läsnä, mutta se on hinta vapaudesta. Poliittisen teon kaikkia vaikutuksia on täysin mahdotonta arvioida, koska sillä samaisella hetkellä kuin se tapahtuu, niin se muuttaa “maastoa”, jossa se itsensä toteuttaa. Jos siis edes yrittäisimme jotain paluuta “menneisiin hyviin aikoihin” olisi se mahdottomuus, koska historia ei ole kuin filmi, jota voi pyöritellä edestakaisin. Nyt tehtävä poliittinen teko muuttaa koordinaatteja siinä määrin, että yksinkertainen “paluu menneisyyteen” ei voi onnistua. Ainoa tie on eteenpäin. Eteenpäin kohti osittain tuntematonta. 

 

Lähteet:

 

Lefebvre Henri 2020. Hegel, Marx, Nietzsche, or, The Realm of Shadows. Verso. London/New York. Ebook.

Zizek Slavoj 2011. Living In The End Times. Ebook. Verso. London/New York

Meidän on ajateltava työ uudelleen

Aiemmin hahmottelin, että meidän tulisi seurata suhteessa työhön pitkälti sitä, mitä fransiskaanit tarkoittivat termillä bonum commune. Nykyaikaiselle ihmiselle ei kuitenkaan ole mikään helppo tehtävä ymmärtää, mitä työ todella on. Tulen kierrättämään tässä jo aiemmin käsittelemiäni teemoja ja ajatuksia, mutta nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa niille aivan uudenlaisen kulman. Yrittäkää siis kestää mukana, sillä uskon, että eräs tehtävä, mikä meillä on edessämme, on tehdä välimme selväksi itsensä työn kanssa. Pahoittelen sitä kiirettä, millä joudun tehtävään nyt tarttumaan. Tilanteet tulevat kovalla vauhdilla kohti ja ajatukset on kasattava alustavaan järjestykseen, jotta niiden suhteen voidaan myös toimia.

Lähdetään liikkeelle antiikin Kreikasta. Syy tälle on, että avaamme ajatuksemme ensin kunnes sukellamme siihen maailmaan, missä käsityksemme työstä tällä hetkellä elää. Näin voimme saavuttaa tarpeellisen kontrastin, joka auttaa rikkomaan kahleet mielessämme sen suhteen, mitä työ todella on. Sukelletaan siis esiporvarilliselle aikakaudelle rohkeasti katsomaan löydämmekö sieltä tarvittavia työkaluja ratkaistaksemme aikamme polttavat kysymykset. 

Antiikin kreikkalaiset eivät esimerkiksi tunteneet käsitettä ”työ” siten, että siinä olisi yhdistyneet raadanta elämän ylläpitämiseksi ja itsensä toteuttaminen. Heidän käyttämä terminsä ponos/labor tarkoitti mm. koettelumusta, vaivaa sekä taakkaa. Tällainen työ nähtiin tekijäänsä orjuuttavaksi, koska hän alistui toisten tahtoon. Se esti häntä tavoittelemasta mm. tunnustusta persoonalleen eli korkeampia tarkoituksia. Esiporvarillinen työ oli näin ollen luonteeltaan jotain vallan toista kuin porvarillinen työ, koska siihen ei sisältynyt subjektiksi tuloa työn kautta. Se oli vailla vapausperspektiiviä. Talous oli kotitalouden järkevää huolenpitoa, johon liittyivät niin väki kuin esineet. Työllä ei ollut kytköstä itsensä toteuttamiseen välineenä. (Siltala 2007, 35-36.) Tiedämme toki antiikin Kreikan orjatalouden piirteet, mutta on silti syytä kääntää kuunteleva korva heidän puoleensa. Miksi he suhtautuivat niin eri tavalla työhön? Heille ajatus siitä, että raadannan kautta ihminen löytää itsensä ja tulee subjektiksi oli käsittämätön. Voisikin puhua siitä, että heillä ei niinkään ollut työtä, vaan erilaisia tekemisen muotoja, jotka nimettiin eri tavoin. Työn käsitteeseen liittyy läheisesti näet myös termit poien ja prattein sekä poiesis ja praksis. Seuraan näiden määrittelyssä Vähämäen ja Holvaksen esitystä. Poien viittaa käsityöläisen tekniseen taitoon. Se on taitoa tuottaa esine. Prattein tarkoittaa toimintaa, jonka päämääränä on itse toiminta sekä toiminta hyvin. Poiesis viittaa tuotantoon, jota ohjaa ulkoinen päämäärä. Praksis viittaa itsenäiseen toimintaan, jota ohjaa sisäinen päämäärä. (Holvas & Vähämäki 2005, 11-14.) Mm. Virno on esittänyt, että nykypäivän työssä praksis ja poiesis liittyvät toisiinsa (Virno 2006, 47). Nyt me tavallaan seisomme risteyskohdassa. Mitä me oikein teemme käsitteen työ kanssa? Voimmeko keksiä uudelleen tuon toimeliaisuuden siten, että se palvelee ajatusta bonum commune? Tämä on uskoakseni se yksi suurimmista poliittista projekteista, joihin olemme nyt pakotettu. Sitä ei voi estää. Me olemme tulevaisuuden kätilöitä ja lapsi on saatava maailmaan. 

Mikä on sitten sen työn olemus, joka meidän päässämme tällä hetkellä on? Se on syytä kartoittaa, jotta voidaan edetä eteenpäin ja tarvittaessa ylittää se. Jotta näet nykyaikainen tai moderni tapa puhua työstä on edes mahdollista, edellyttää se tekemisen abstrahoimista työksi. (esim. Holloway 2010, 154-155.) Vasta tämä mahdollistaa nykyiselle työlle tyypillisen kaksoisluonteen, josta syntyy kaksi käsitettä: konkreettinen työ ja abstrakti työ. Konkreettinen työ on helppo ymmärtää työksi, joka tuottaa tavaran käyttöarvon. (ks. Vähämäki 2009, 141.)  Abstraktissa työssä on kyse taas työstä, joka tuottaa tavaran vaihtoarvon. Abstraktissa työssä on kyse siis yhteismitallisesta työstä (homogeeninen), kun taas konkreettisessa työssä työ on aina, tietenkin, nimensä mukaisesti konkreettista (heterogeenista). Abstrakti työ onkin nimenomaan abstraktio siitä, mitä tulee tuotetuksi tavaroiden laaja-alaisessa vaihdossa. (Harvey 2010, 29-30.) Tämä laaja-alainen vaihto muuttaa myös pelkän työn tuotteen tavaraksi. (ks. Pitts 2018, 13) Vaihdolla on täten suuri merkitys siinä, että abstrakti työ ensinnäkään tulee olemaan. Vasta tuossa vaihtoa koskevassa tapahtumassa, paljastaa tavara itsessään ja muissa jotain yhteismitallista. Tavaraan liittyvä abstrakti työ ei ole siis olemassa sellaisenaan , vaikka sen pohjana onkin konkreettinen työ, joka on toki aina olemassa (on se sitten minkälaista työtä tahansa). Tuo konkreettinen työ ei kuitenkaan jätä jotain ”arvoatomeja”, jotka voitaisiin tavarasta noukkia esiin, pistää suurennuslasin alle ja tarkastella. Arvo sellaisenaan tulee esiin vasta tietyssä sosiaalisessa kanssakäymisessä. 

Kuten siis saattaa huomata, on aikamme käsitys työstä hyvin erilainen kuin antiikin kreikkalaisten. Ne seuraavat erilaisia logiikoita, vaikka näemme tiettyjen piirteiden tunkeutumisen antiikista myös meidän päiviimme. Silti meidän työtä hallitsee aivan erilainen “ote”, jota ei voi ohittaa. Tuo ote olisi nyt saatava puretuksi, koska se toimii sinä rajoittamattomuuden moottorina, joka hirttää kiinni heti kriisin syntyessä. Kun niin sanottu abstrakti työ ei enää lisäänny (kun konkreettinen työ vähenee) uhkaa pääoman kiertokulkua pysähdys ja sitä kautta kuolema. Tällöin koko yhteiskunta ajautuu shokkiin, koska kaikki on rakennettu tuon rajoittamattoman, keskeytymättömän liikkeen varaan. Tällaista riskiä ei ihmiskunta voi enää ottaa! Sen on kyettävä pysähtymään, jos on tarve pysähtyä ja toisaalta laittamaan tuotantovoimat käyttöön ilman, että työ pyöräytetään abstraktiksi pääoman näkökulmasta. Parhaillaan näettekin, miten tuota pysähdystä ei voida sallia, koska rahaa pumpataan nyt yrityksille miljarditolkulla. Ei yksikään käyttöarvo ole kadonnut mihinkään, mutta järjestelmän logiikkaa vaatii tämän jatkuvan liikkeen, jolle yritetään nyt antaa vauhtia. Ihmiskuntana meidän on pystyttävä parempaan. Työ on saatava muotoon bonum commune. 

Lähteet:

Harvey David 2010. A Companion to Marx’s Capital. Verso. London/New York

Holvas Jakke & Vähämäki Jussi 2005. Odotustila – Pamfletti uudesta työsta. Kustannusosakeyhtio Teos. Helsinki

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York. 

Pitts Harry 2018. A crisis of measurability? Critiquing post-operaismo on labour, value and the basic income. Teoksessa Capital & Class vol 42. s. 3-21. 

Siltala Juha 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otavan kirjapaino Oy. Kerava.

Virno Paolo 2006.Väen kielioppi. Tutkijaliitto. Helsinki

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus – Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Like. Helsinki.

…ja anna anteeksi heidän velkansa

Jos saatammekin tarvita kaikki työkalut ajatusten puolelta aina muinaisesta filosofiasta lähtien, tarvitsemme myös joitakin “jakoavaimia”, “ruuvimeisseleitä” ja “kuusiokoloavaimia”, joita saattavat tarjota entisaikojen hallitsijat.  Tämä etsintä ei näet ole kokonaisen systeemin rakentamista, vaan hyvin käytännönläheistä. Se mikä toimii, sitä käytetään. Kulmia voimme hioa myöhemmin. 

Eräs tällainen hallintotoimi tulee olemaan lähes pakollinen. Ilman sitä ihmiskunnan raskaat kahleet yhä vain muuttuvat painavimmiksi. Kyse on velkojen anteeksiannosta. Michael Hudson on kirjoittanut tästä teemasta hyvän artikkelin, joka pohjautuu hänen teokseensa …and forgive them their debts: Lending, Foreclosure and Redemption From Bronze Age Finance to the Jubilee Year” Hän muistuttaa heti alkuun, että ajatus tuntuu kulkevan suoraan vallitsevaa logiikkaa vastaan. Nykyaikaisen ihmisen täytyy monella tapaa ohjelmoida omat aivonsa uudelleen. Ovat ne niin viritetty tiettyyn ajattelutapaan. 

Tarkemman kuvan esimerkiksi sumerilaisten ja babylonialaisten tavasta ajatella velkaa saa lukemalla kyseisen artikkelin. Yritän tiivistää olennaisen. Kyseessä oli eräänlainen luottoon perustuva talous. Velat, jotka kirjattiin ylös, maksettiin takaisin aina satokauden päätteeksi viljalla. Toisinaan kävi kuitenkin niin, että tuli sota tai muu katastrofi ja velkoja ei kerta kaikkiaan voitu maksaa. Tulos ei suinkaan ollut se, että velallisesta olisi tehty velkojan orja. Ei! Sen tuloksena olisi ainoastaan orjayhteiskunta. Hallitsija mitätöi kaikki velat. Näin esimerkiksi oluesta velkaa ollut maanviljelijä ei joutunut maksamaan oluen tuottajalle eikä toisaalta jälkimmäisen täytynyt maksaa palatsille. He ymmärsivät, että velka voi kasvaa muuten ylitsepääsemättömäksi, jolloin sitä ei voisi enää kuitenkaan maksaa, mutta se orjuuttaisi ihmisen. Muinaisina aikoina oli siis ymmärrystä hätää kärsivien auttamisesta, vaikka ajat olisivat muuten olleet, miten kovat tahansa. Oikeastaan ankaria velkojia halveksittiin, koska he vain köyhdyttivät yhteiskuntaa. 

Palataan hieman lähemmäksi nykyaikaa, vaikka ei vieläkään kovin lähelle. Miten kirkko suhtautui asiaan? Tässä kohtaa olemme siirtyneet jo rahatalouden piiriin osittain. Ollaan siis paljon lähempänä sitä, mitä voitaisiin pitää nykyaikaisena olotilana, jossa velat eivät enää ole maksettavissa kerta vuoteen viljalla. Syntyy tilanne, jossa rahaa voidaan luoda rahalla, jos ihminen laitetaan maksamaan korkoa. Entisajan kristityille tämä oli väärin. Koko ajatus rahan luomisesta rahalla näyttäytyi luonnottomana ja vastenmielisenä. Kolmas lateraanikonsiili vuonna 1179 olikin kieltänyt rahan lainaamisen korkoa vastaan. (Heikka 2016, 29, 31.) Vaikuttaisi siltä, että ennen vanhaan ihmiset ymmärsivät paremmin sen ongelman, minkä jatkuva velkaantuminen tuottaa eivätkä välittäneet siitä, mitä nykyiset pankkiirit ja muut “ison rahan” miehet kutsuvat moraalikadoksi, jos velkoja annetaan anteeksi. 

Olemme vääjäämättä kohtaamassa kysymyksen velasta. Se tulee ratkaista – ja ratkaisun on oltava merkittävä. Tässä tehtävässä ei kannata kuunnella lähintä pankkiiria, vaan sukeltaa entisaikojen ihmisten maailmaan ja mieliin. Nähdä, miten he tämän kysymyksen asettivat, jotta voimme vapautua omista suomuistamme silmillämme. Ne voivat meiltä tiputtaa niin sumerilaiset, babylonialaiset kuin kristityt, jos vain kuuntelemme tarkalla korvalla, mitä ihmiskunnan muisti meille tahtoo kertoa: “Antakaa heidän velkansa anteeksi.”

Lähteet:

 

Heikka Mikko 2016. Poverello pelaa palloa. Teoksessa Kapitalismi, kristinuskon mustajoutsen? – Esseitä uskosta ja rahasta (2016). Kirjapaja. Helsinki. s. 29-44

On aika palata

Olemme astuneet maailmaan, jossa elämämme koordinaatit tulee pohtia uudelleen. Maailma on ammuttu auki kuin räjähdekuva moottorista. Nyt tosin tarkoitus ei ole kasata vanhaa uudelleen. Tavoitteena tulee olla rakentaa uusi ja parempi. Se vaatii kuitenkin ajattelua. Se vaatii myös politiikkaa. Se vaatii vanhojen ideologisten suomujen tiputtamista ihmisten silmiltä ja palaamista perusteisiin. Tätä tulen tulevaisuudessa pohtimaan enemmänkin. Jostain on kuitenkin aloitettava. 

Ensimmäiseksi meidän on käytävä kamppailu sielumme kanssa. Mitä me oikein olemme? Meidän on palattava menneeseen, mutta ei ainoastaan löytääksemme itseämme sieltä, vaan myös löytääksemme tekemämme virheet tai pikemminkin sen, ettemme ole kulkeneet niitä loppuun asti. Severino kirjoittaa, miten länsimaisen ajattelun koko nihilistisyys on perua jo antiikin ajoilta. Olemme koko historiamme pohtineet “olioita” sen olemassaolon ja olemattomuuden värähtelyn välilä. “Olio” tulee tyhjyydestä ja palaa tyhjyyteen. Älkööt kukaan kuitenkaan luulko, että itämainen ajattelu olisi tähän ratkaisu. Se on tilassa, joka edeltää sairautta. Eurooppa upposi omaan vieraantumiseensa sen takia, että se – kuten Severino hyvin kuvaa – ainoana katsoi aurinkoa. Ihmisen tulee nyt kulkea läpi loisteen aiheuttaman sokeutensa, läpi oman yönsä. Eurooppa erotti olion olemassaolosta ja antoi sen olemattomuuden huostaan. (Severino 2016.) Tämä on nihilismin synnyinkoti – ja se on paljon vanhempaa perua kuin Nietzsche. Lääkkeitä meillä kyllä on monenlaisia. Severinon ajattelu on toki monisyisempää kuin se, mihin itse tässä kykenen. Toisaalta en ole tässä antamassa filosofian luentoa, vaan tekemässä politiikkaa. Kaikki työkalut on otettava käyttöön, koska entinen maailma on yhtä kuollut kuin Ptolemaios ja hänen karttansa. Niillä ei navigoida uudessa maailmassa. 

Jos haluamme Eurooppana ja ihmiskuntana selvitä, on meidän löydettävä tuon alkuperäisen olemattomuuden tilalle jotain muuta. Olemme nyt nähneet, millaisiin välinpitämättömiin tekoihin voi johtaa sellaisen mieli, joka elää tyhjyydelle. “Sitten kuolen, jos kuolen!”, on moni todennut vähätellessään virusta. Tyhjyydestä tyhjyyteen on motto. Älä ole, hyvä lukija, kuin Nietzsche, jonka käsky olla kova, on lopulta vain käsky olla kuollut (ks.Chesterton 1986, 82). Emme voi olla matkustamatta tässä tehtävässä alueelle, joka haiskahtaa teologialta. Tyhjyys on täytettävä. Sen täyttämisen yhteydessä meidän on onnistuttava siinä, missä Paavali monella tapaa onnistui: universalisoimaan sanoman koko ihmiskunnalle. Hänen sanansa kuvaavat tätä: “On samantekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ympärileikkaamaton. Tärkeää on, että hänet on luotu uudeksi.” Ulkoiset merkit eivät merkitse mitään, vaan se onko ihminen luotu uudeksi. 

 

Lähteet:

Chesterton G.K. 1986. Heretics Collected Works vol. I. Ignatius Press. San Francisco

Severino Emanuele 2016. The Essence Of Nihilism. Verso. London/New York