Meidän on ajateltava työ uudelleen

Aiemmin hahmottelin, että meidän tulisi seurata suhteessa työhön pitkälti sitä, mitä fransiskaanit tarkoittivat termillä bonum commune. Nykyaikaiselle ihmiselle ei kuitenkaan ole mikään helppo tehtävä ymmärtää, mitä työ todella on. Tulen kierrättämään tässä jo aiemmin käsittelemiäni teemoja ja ajatuksia, mutta nykyinen yhteiskunnallinen tilanne antaa niille aivan uudenlaisen kulman. Yrittäkää siis kestää mukana, sillä uskon, että eräs tehtävä, mikä meillä on edessämme, on tehdä välimme selväksi itsensä työn kanssa. Pahoittelen sitä kiirettä, millä joudun tehtävään nyt tarttumaan. Tilanteet tulevat kovalla vauhdilla kohti ja ajatukset on kasattava alustavaan järjestykseen, jotta niiden suhteen voidaan myös toimia.

Lähdetään liikkeelle antiikin Kreikasta. Syy tälle on, että avaamme ajatuksemme ensin kunnes sukellamme siihen maailmaan, missä käsityksemme työstä tällä hetkellä elää. Näin voimme saavuttaa tarpeellisen kontrastin, joka auttaa rikkomaan kahleet mielessämme sen suhteen, mitä työ todella on. Sukelletaan siis esiporvarilliselle aikakaudelle rohkeasti katsomaan löydämmekö sieltä tarvittavia työkaluja ratkaistaksemme aikamme polttavat kysymykset. 

Antiikin kreikkalaiset eivät esimerkiksi tunteneet käsitettä ”työ” siten, että siinä olisi yhdistyneet raadanta elämän ylläpitämiseksi ja itsensä toteuttaminen. Heidän käyttämä terminsä ponos/labor tarkoitti mm. koettelumusta, vaivaa sekä taakkaa. Tällainen työ nähtiin tekijäänsä orjuuttavaksi, koska hän alistui toisten tahtoon. Se esti häntä tavoittelemasta mm. tunnustusta persoonalleen eli korkeampia tarkoituksia. Esiporvarillinen työ oli näin ollen luonteeltaan jotain vallan toista kuin porvarillinen työ, koska siihen ei sisältynyt subjektiksi tuloa työn kautta. Se oli vailla vapausperspektiiviä. Talous oli kotitalouden järkevää huolenpitoa, johon liittyivät niin väki kuin esineet. Työllä ei ollut kytköstä itsensä toteuttamiseen välineenä. (Siltala 2007, 35-36.) Tiedämme toki antiikin Kreikan orjatalouden piirteet, mutta on silti syytä kääntää kuunteleva korva heidän puoleensa. Miksi he suhtautuivat niin eri tavalla työhön? Heille ajatus siitä, että raadannan kautta ihminen löytää itsensä ja tulee subjektiksi oli käsittämätön. Voisikin puhua siitä, että heillä ei niinkään ollut työtä, vaan erilaisia tekemisen muotoja, jotka nimettiin eri tavoin. Työn käsitteeseen liittyy läheisesti näet myös termit poien ja prattein sekä poiesis ja praksis. Seuraan näiden määrittelyssä Vähämäen ja Holvaksen esitystä. Poien viittaa käsityöläisen tekniseen taitoon. Se on taitoa tuottaa esine. Prattein tarkoittaa toimintaa, jonka päämääränä on itse toiminta sekä toiminta hyvin. Poiesis viittaa tuotantoon, jota ohjaa ulkoinen päämäärä. Praksis viittaa itsenäiseen toimintaan, jota ohjaa sisäinen päämäärä. (Holvas & Vähämäki 2005, 11-14.) Mm. Virno on esittänyt, että nykypäivän työssä praksis ja poiesis liittyvät toisiinsa (Virno 2006, 47). Nyt me tavallaan seisomme risteyskohdassa. Mitä me oikein teemme käsitteen työ kanssa? Voimmeko keksiä uudelleen tuon toimeliaisuuden siten, että se palvelee ajatusta bonum commune? Tämä on uskoakseni se yksi suurimmista poliittista projekteista, joihin olemme nyt pakotettu. Sitä ei voi estää. Me olemme tulevaisuuden kätilöitä ja lapsi on saatava maailmaan. 

Mikä on sitten sen työn olemus, joka meidän päässämme tällä hetkellä on? Se on syytä kartoittaa, jotta voidaan edetä eteenpäin ja tarvittaessa ylittää se. Jotta näet nykyaikainen tai moderni tapa puhua työstä on edes mahdollista, edellyttää se tekemisen abstrahoimista työksi. (esim. Holloway 2010, 154-155.) Vasta tämä mahdollistaa nykyiselle työlle tyypillisen kaksoisluonteen, josta syntyy kaksi käsitettä: konkreettinen työ ja abstrakti työ. Konkreettinen työ on helppo ymmärtää työksi, joka tuottaa tavaran käyttöarvon. (ks. Vähämäki 2009, 141.)  Abstraktissa työssä on kyse taas työstä, joka tuottaa tavaran vaihtoarvon. Abstraktissa työssä on kyse siis yhteismitallisesta työstä (homogeeninen), kun taas konkreettisessa työssä työ on aina, tietenkin, nimensä mukaisesti konkreettista (heterogeenista). Abstrakti työ onkin nimenomaan abstraktio siitä, mitä tulee tuotetuksi tavaroiden laaja-alaisessa vaihdossa. (Harvey 2010, 29-30.) Tämä laaja-alainen vaihto muuttaa myös pelkän työn tuotteen tavaraksi. (ks. Pitts 2018, 13) Vaihdolla on täten suuri merkitys siinä, että abstrakti työ ensinnäkään tulee olemaan. Vasta tuossa vaihtoa koskevassa tapahtumassa, paljastaa tavara itsessään ja muissa jotain yhteismitallista. Tavaraan liittyvä abstrakti työ ei ole siis olemassa sellaisenaan , vaikka sen pohjana onkin konkreettinen työ, joka on toki aina olemassa (on se sitten minkälaista työtä tahansa). Tuo konkreettinen työ ei kuitenkaan jätä jotain ”arvoatomeja”, jotka voitaisiin tavarasta noukkia esiin, pistää suurennuslasin alle ja tarkastella. Arvo sellaisenaan tulee esiin vasta tietyssä sosiaalisessa kanssakäymisessä. 

Kuten siis saattaa huomata, on aikamme käsitys työstä hyvin erilainen kuin antiikin kreikkalaisten. Ne seuraavat erilaisia logiikoita, vaikka näemme tiettyjen piirteiden tunkeutumisen antiikista myös meidän päiviimme. Silti meidän työtä hallitsee aivan erilainen “ote”, jota ei voi ohittaa. Tuo ote olisi nyt saatava puretuksi, koska se toimii sinä rajoittamattomuuden moottorina, joka hirttää kiinni heti kriisin syntyessä. Kun niin sanottu abstrakti työ ei enää lisäänny (kun konkreettinen työ vähenee) uhkaa pääoman kiertokulkua pysähdys ja sitä kautta kuolema. Tällöin koko yhteiskunta ajautuu shokkiin, koska kaikki on rakennettu tuon rajoittamattoman, keskeytymättömän liikkeen varaan. Tällaista riskiä ei ihmiskunta voi enää ottaa! Sen on kyettävä pysähtymään, jos on tarve pysähtyä ja toisaalta laittamaan tuotantovoimat käyttöön ilman, että työ pyöräytetään abstraktiksi pääoman näkökulmasta. Parhaillaan näettekin, miten tuota pysähdystä ei voida sallia, koska rahaa pumpataan nyt yrityksille miljarditolkulla. Ei yksikään käyttöarvo ole kadonnut mihinkään, mutta järjestelmän logiikkaa vaatii tämän jatkuvan liikkeen, jolle yritetään nyt antaa vauhtia. Ihmiskuntana meidän on pystyttävä parempaan. Työ on saatava muotoon bonum commune. 

Lähteet:

Harvey David 2010. A Companion to Marx’s Capital. Verso. London/New York

Holvas Jakke & Vähämäki Jussi 2005. Odotustila – Pamfletti uudesta työsta. Kustannusosakeyhtio Teos. Helsinki

Holloway John 2010. Crack Capitalism. Pluto Press. London/New York. 

Pitts Harry 2018. A crisis of measurability? Critiquing post-operaismo on labour, value and the basic income. Teoksessa Capital & Class vol 42. s. 3-21. 

Siltala Juha 2007. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Otavan kirjapaino Oy. Kerava.

Virno Paolo 2006.Väen kielioppi. Tutkijaliitto. Helsinki

Vähämäki Jussi 2009. Itsen alistus – Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Like. Helsinki.