Koivisto, Marx ja periaatteet

Eräs toveri toimitti minulle KANAVA-lehden artikkelin, jonka on kirjoittanut Seppo Lindblom ja sen otsikko kuului seuraavasti: “Mauno Koivisto visioi marxismia – entä nyky sdp?” Otsikko kaappasi mielenkiintoni heti. Yhdistyihän siinä sosialidemokraattisen liikkeen merkkimies erääseen omaan mielenkiinnonkohteeseeni. Eikä vähiten kiinnostustani herättänyt se, että eipä tällaisia aatteelliseen pohdintaan tukeutuvia artikkeleja/tekstejä aivan liiaksi löydy liikkeen sisältä, laitamilta tai oikeastaan mistään muustakaan suunnasta – joitakin kyllä.

Lindblom aloittaa kertaamalla muutaman seikan Mauno Koivistosta. Hän oli aatteen miehiä. Hän tunsi teoriaa ja oli omaksunut tietynlaisen maailmankatsomuksen, jonka uskalsi myös tuoda selkeästi esille, jos tarve sille oli. Tätä kirjoittaja tahtoi muistella samalla kun SDP valmistelee uutta periaateohjelmaa.

Kirjoittaja aloittaa kritisoimalla viime puoluekokouksen alla valmisteltua periaateohjelman luonnosta, joka jäikin tunnetusti luonnokseksi. Tuosta tekstistä puuttui näet kaikki teoreettinen käsitteistö, mikä olisi sitonut sen aateperustaan, joka on olennainen kansanvaltaiselle ja reformistiselle sosialidemokratialle. Minun on helppo yhtyä Lindblomin esittämään kritiikkiin. Tekstiä ei voinut kutsua kovinkaan periaatteelliseksi, jos siitä puuttuu aatteellisuuskin. Saa nähdä, minkälaiseen muotoon periaatejulistus nyt vuonna 2020 asettuu, mutta henkilökohtaisesti minun on vaikea hyväksyä tekstiä, jos se väistelee totuttuun tyyliin puolueen omaa historiaa. Eikä oikeastaan vain omaa historiaan, vaan sieluaan. Haen jälleen kerran vertauskuvan kristinuskosta. Jos sosialismi katoaa periaatejulistuksesta, on se sama kuin joukko pappeja kieltäisi Jeesuksen ylösnousemuksen, mutta kutsuisivat itseään kristityiksi. Peli on silloin ohi. Tuon asian tässä kärkevästi esille, jotta tuon samalla esille selkeästi oman kantani. Toisin kuin jotkut lempeämieliset (tai omia tarkoitusperiä peittelevät) tahtovat väittää, on olemassa oikeaa sosialidemokratiaa ja väärää sosialidemokratiaa. Miksikö kehtaan näin sanoa? Ihan siitä selkeästä syystä, mikä ei yhdellekään ajatteluun kykenevälle ole vieras: asioilla on rajansa tai ne eivät ole mitään. Noniin, nyt alan jo torjumaan uhkia, jotka eivät ole kaikkinensa edes materialisoituneet.

Lindblom pohtii, että periaatejulistuksen valmistelussa hyödyksi olisivat marxismin käsitteet. Olen täysin samaa mieltä, sillä jos periaatejulistusta rakennetaan hyödyntämättä tätä “kapitalismille kriittistä työkalupakkia”, niin se on läpeensä porvarillinen. Miten kehtaan sanoa näin? Kehtaan sanoa sen ihan siitä syystä, että aate on ainoa asia mikä minulle politiikassa merkitsee. Minulta voi ottaa kaikki luottamustoimet pois ja silti minä en poliittisesti kuole, koska en ole itseäni “peliin” hirttänyt. Mutta itse ongelma porvarillisuuden suhteen juontuu seuraavasta. Taloustiede, sen kaikissa keynesiläisissä tyyleissäkin, on lopulta vallitsevan järjestyksen tieteellistä perustelua. Se on hallinnan tiede, kuten taisi Debord asian ilmaista, jos en väärin muista. Jos sosialidemokraattinen ajattelu ei aio edetä ohi tavaramuotoisen tuotannon sekä ylittää pääomaa, ei se silloin määritelmällisesti ole sosialidemokratiaa. Ainakaan se ei vastaa alkuperäistä päämäärää. Siksi varmaan olisi jotain hyvä sanoa tästä asiasta periaatejulistuksessa eikä “jeesustella kierron tasolla”? Tai sitten olen ymmärtänyt koko liikkeen aivan väärin. Toinen hyväkäs on taas sosiologia ja sille tyypillinen jähmettyminen. Otetaan kuva yhteiskunnan hetkestä ja pilkotaan sitä. Liikkeestä tai muutoksesta ei ole tietoakaan. Lopputulos: vallitsevan järjestyksen perustelu, kuten taloustieteen kohdalla. Mitä sitten tulee taas humanistisempiin otteisiin, kyse on valitettavan usein porvarillisten käsitysten tukemista viimeiseen asti näennäisen kriittisyyden suojasta. Kärjistänkö? Ehkä, mutta en jaksa pallotella tällä kertaa “toisaalta, toisaalta, toisaalta…”

Marxilaiset ovat taas “sietämättömiä”, koska he “tökkivät” (paikoin paremmin, paikoin huonommin) järjestelmää ja sen vallitsevia olosuhteita. Marxilaisen otteen paras piirre on sen kyvyssä edetä tuotannon todellisuuteen, asioiden lattiatasolle, jossa kaikenlaiset “paskanjauhannat” päättyvät ja työvoima ja pääoma kohdataan ottamassa toisistaan mittaan. Se on muutoksen sietämistä ja siihen pyrkimistä. Se on elävä teoria. Se näyttää elämämme sietämättömän tilan, antaa kielen kuvata sitä. Osaltaan tästä syystä se ei ole politiikassa muodissa, koska on paljon mukavampaa arvuutella olisiko ongelma esimerkiksi vain suvaitsevaisuudessa kun toinen vaihtoehto olisi tarkastella asiaa luokka-analyysin kautta. Sanalla sanoen marxilainen ote estää meitä typistämästä yhteiskunnallisia kysymyksiä “pintatasolle”. Yksi syy marxilainen otteen epäsuosiolle on myös siinä, että on helpompi hoivata kaunista sieluaan kuin opetella ensin hieman teoriaa, uutta kieltä, jolla tunkeutua yhteiskunnan huokosiin. Se vaatii jotain muuta kuin ulkoaopettelua. “Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” – Engels Werner Sombartille 11.3.1895.

Huomaan nyt sukeltaneeni jo ohi artikkelista. Ehkä minun on syytä pysähtyä tähän ja jatkaa joku toinen kerta.

Lähteet:

Kanava n:o 2/2020.

Työläinen ja kuollut työ

Karl Marxin kirjoitus The Results of the Immediate Process of Production on mielenkiintoinen. Törmäsin siihen ensimmäisen kerran lukiessani varmaan vuosikymmen sitten Karl Marxin Pääoman tiivistettyä versiota, johon oli kerätty myös muutama olennainen luku kolmannesta osasta sekä jo mainitusta tekstistä olennaisimmat kohdat. Myöhemmin erinäiset viittaukset juuri käsillä olevaan tekstiin siellä täällä saivat minut kiinnostumaan tarkemmin tästä tekstistä. Seuraan tässä kirjoituksessa tekemiäni muistiinpanoja mainitusta versiosta. Tämän on mitä luultavimmin vain ensimmäinen osa, koska muuten tekstistä tulisi aivan liian pitkä blogimuotoiseen viestintään.

Marx lähtee liikkeelle kuvailemalla vieraantumista tuotannollisessa prosessissa. Hän kuvaa, miten kapitalistin valta työläiseen on yhtä kuin kuolleen työn valta elävään työhön, tuotteen valta tuottajaan. Tavarasta (tässä olisi hyvä tietää, mitä Marx termillä tarkoittaa) muodostuu vallan väline yli työläisen, tavaran ollessa samalla koko tuotantoprosessin tulos. Kapitalisti on tässä prosessissa pääoman henkilöitymä, kuten työläinen on vuorostaan työvoiman.  Kapitalisti voikin olla olemassa vain silloin kun pääoma onnistuu liittämään työvoiman omaan arvonmuodostuksen prosessiinsa. (Marx 2008, 384.) Olennaista on ymmärtää, että tuotantoprosessin lopputuloksena ei ole vain tavara, vaan myös pääoman kasvu (mikäli se onnistuu itsensä realisoimaan). Sen saman pääoman, joka pyrkii taas liittämään työläisen osaksi arvonmuodostustaan. Työläinen tuottaa yhä uudelleen oman alistuksensa lähteen. Hänen oma työnsä nousee häntä vastaan kun hän kohtaa sen jälleen uudelleen kuolleena työnä. Kenties aikanamme tämä näkyy vielä karummin. Eikö pääoma, jonka on täytynyt levitä aivan kaikkialle yhteiskunnan sopukoihin, näyttele todellista valtiasta? Tämä on se todellinen The Walking dead. Ei yhteiskuntia kiinnosta, mitä he voivat tehdä, vaan mikä on pääoman hyvinvointi ja miten ihmiset saadaan liitettyä siihen. Todellisuudessa vaikka pääoma katoaisi taikaiskusta, niin yksikään käyttöarvo ei haihtuisi. Pääoma on siis yhteiskunnallinen suhde, jonka kautta yhteiskuntaa hallitaan. Kun siis puhutaan talousongelmista, kannattaa aina pysähtyä ja miettiä onko asialla myös laajempi yhteiskunnallinen ulottuvuus. Mikä on se suhde, joka vallitsee taustalla. 

Marx jatkaa kirjoituksessaan, että jos työläisellä ei ole pääsyä tuotantovälineisiin, hän on myös eristetty toimeentulosta. Asia on totta myös toisinpäin: mikäli hänellä ei ole toimeentuloa, ei hän voi päästä käsiksi tuotantovälineisiin. Työläinen joutuu näin ollen myymään työvoimaansa kapitalistille, mikä taas tuottaa jo edellä mainitun prosessin jne. Tämä on vieraantumisen eräs ydinkohta. Mutta Marx nostaa esille erään seikan. Hän toteaa, että työläinen on aina pääomaa mahtavampi. Miksi näin? Työläinen ei ole juuriltaan osa vieraantumisen prosessia kun taas pääoma on. Hän on aina kapinassa tuota prosessia vastaan. (Marx 2008, 384.) Nykyisin tilanne on tietysti hieman monimutkaisempi. Moni työläinen omistaa tuotantovälineensä (esim. tietokone), mutta samaan aikaan raha näyttelee yhä kuristavampaa roolia. Pääsy rahaan pääomana ja pääsy rahaan rahana nousevat teemoina pintaan. Monella tapaa alistamisen mekanismi ei löydy enää välttämättä suorasta integroimisesta tuotantoprosessiin, vaan ennemmin rajaamisesta, kaappaamisesta tai vastaavasta ulkoisesta suhteesta pääoman ja työvoiman välillä. Pääoma hallitsee ympäristöä ja rahaa. Siksi rahaan kohdistuva politiikkaa on mitä olennaisinta. Raha ei ole vain kiertokulun väline, vaan näyttelee olennaista roolia yhteiskunnallisen suhteen näkökulmasta. Siksi on hämmentävää, miten vähän Suomen (ja koko maailman) vasemmistolaisissa piireissä (ainakin niissä parlamentaarisissa) keskustellaan rahasta

Marx nostaa esille monesti poliitikoilta unohtuvan seikan. Pääoma on arvo, joka on tiivistynyt/keskittynyt voimaksi. Sen avulla voidaan muokata työn objektiivisia olosuhteita ja alistaa työvoima palkkatyöhön, mikä on pääomalle olennainen työn muoto. Pääoma on se, joka käyttää työläistä eikä työläinen pääomaa. (Marx 2008, 385.) Meillä käydäänkin paljon arvokeskustelua, mutta todellista arvokeskustelua harvemmin. Arvo on paljon häijympi olento kuin monesti tahdotaan myöntää. Mitä näet arvo on? Viittaan tässä aiempaan kirjoitukseeni, jossa asiaa pohdin. Kannattaa lukea, jos asia yhtään kiinnostaa. 

Aina silloin tällöin onkin hyvä palata perusteisiin. Olen huomannut näet, että useiden poliitikkojen yhteiskunnallinen analyysi lähtee liikkeelle “liian myöhään”. He lähtevät liikkeelle tässä ja nyt, kun pitäisi kysyä, miten tuo tässä ja nyt on muodostunut. Kuten edellä esitettiin, on kapitalistikin olemassa vasta sitten kun työläinen (ja työvoima) on kiinnitetty osaksi pääoman arvonmuodostusta. Esimerkiksi voidaan siis kysyä, miten tämä kiinnittyminen tapahtuu? Mitkä ovat sen materiaaliset ehdot? Miten se uudistaa itsensä jne.? Suoraan sanottuna aikamme työväenliikkeen ongelma onkin, että se ottaa tämän suhteen annettuna ja lähtee liikkeelle siitä – aivan liian myöhään siis! Tämä on olennainen muutos mm. sosialidemokratian alkuperäiseen tavoitteeseen tuon kiinnittymisen murtamiseksi ja työn vapauttamiseksi. Tämä on se syy, miksi en voi olla tuntematta pienoista vaivautuneisuutta kun joku aloittaa puhumaan arvoista ja tykittää jonkinlaisen moraalisaarnaan ja kuvailee esim. sosialidemokratian luonnetta niiden pohjalta, mutta unohtaa tyystin tämän: sen, minkä takia sosialidemokratia ensinnäkään on erottunut aikanaan kaikenlaisista porvarillisista liikkeistä. Lopputulos uhkaa näet olla jotain yhtä älytöntä kuin väittäisi olevansa kristitty, mutta ei usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Tässä olenkin tiukka: joko olet “opin” asialla tai et ole. Ei ole olemassa välimuotoja. Se on aika ymmärtää. Näin työväenliike pääsisi eroon omasta velttoudestaan tai sitten – valitettavasti – edes tunnustaisi olevansa yksi porvarillinen taho muiden joukossa, jotta asia olisi ainakin selvä eikä tässä tulisi tuhlattua enää aikaa. 

 

Lähteet:

Karl Marx 2008. From The Results of the Immediate Process of Production. Teoksessa Capital. A new abridgement – Oxford world’s classics. Oxford university press. Great Britain.

Maltti on valttia, mutta mitä varten?

Sosialidemokratiaa kutsutaan usein maltilliseksi vasemmistolaiseksi liikkeeksi; ja siinä kutsuja on varmasti oikeassa. Sosialidemokratia on rauhallinen ja harkitsevainen. Myös kompromissin jalo taito kuuluu maltillisuuden työkalupakkiin. Kaikki piirteitä, joista on syytä olla ylpeitä. Varsinkin nyt kun rauhallisuus ja harkitsevaisuus tuntuvat olevan maailmalla kuin myös Suomessa valitettavan vähissä.

Olen tosin havainnut erään pirullisen piirteen, minkä maltillisuus tuo mukanaan salakavalasti. Joillekin tuntuu olevan näet liian vaikea ymmärtää, että maltillisuus kertoo vain tyylistä. Maltillisuus ei tarkoita sitä, että jotenkin pitäisi omaksua sen ja sen verran vastustajan näkemyksiä. Jos joukkuekin pelaa maltillisesti, on heidän tavoitteenaan kuitenkin voittaa eikä hakea maltillisesti tasapeliä tai jopa tappiota. Joukkueen harjoittama tyyli ei määritä päämäärää. Päämäärä on olemassa valitusta pelitavasta riippumatta. Sama koskee myös politiikkaa. Olla maltillinen vasemmistolainen ei tarkoita sitä, että olisi luopunut päämäärästä. Se ei tarkoita kompromissia päämäärän suhteen, vaikka sitä tavoitellessa tehtäisiin erilaisia kompromisseja. Onkin näet olemassa aina kompromisseja ja kompromisseja. 

Samoin sosialidemokratiaa kutsutaan edistykselliseksi. Edistystä hyvinkin, mutta mihin ja mistä? Edistystä voi olla vain, jos on olemassa käsitys päämäärästä ja pohja edistykselle on olemassa. Lukija varmaankin huomaa, että houkuttelen tässä pohtimaan, mitä varten sosialidemokratia edes on olemassa. Pelkkä humanistinen retoriikka ei tässä pelasta. Maltti on siis valttia, mutta mitä varten? Miltä maailma näyttäisi, jos sosialidemokratia onnistuisi täydellisesti? Onkin ikävä huomata, että poliittinen mielikuvitus on tämän osalta lähes kuollut. Osataan kyllä kuvitella maailmanloppu, mutta ei vaihtoehtoa nykyiselle järjestykselle. Poliittinen mielikuvitus tulisi herättää jälleen. Toistan: mitä varten me olemme sosialidemokraatteja? Sen pohtimisen aika on nyt kun puoluekokouskin lähestyy.

Politiikka onkin vaikea laji, jos suhtaudut siihen uskonnollisesti. Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että suhtautuisi asiaan ilman kritiikkiä, vaan sitä, että ymmärtää, mitä totuus tarkoittaa politiikassa. Pystyykö poliittinen ajatus toteuttamaan itsensä? Tämä tarkoittaa myös uskollisuutta aatteelle ja asialle. Olenkin seurannut nyt vuosia (oikeastaan koko puolueessa oloni ajan) surullisena sitä, miten vähän tätä kiihkoa oikein löytyy. Samalla kun työväenliike on kenties mennyt eteenpäin (kelataan sata vuotta taaksepäin ja eivät toverit istuneet sellaisilla penkeillä kuin nyt), on se myös menettänyt hiljakseen jotain olennaista. Se on antanut integroida itsensä järjestelmään aina siihen mittaan asti, että se on jo monella tapaa riippuvainen siitä. Miten tällaisessa tilanteessa voidaan päästä päämäärään? Tätä sopisi miettiä ihan rehellisesti, että onko aatteelle pitkässä juoksussa ollut miten hyväksi puolueen integroiminen täydellisesti valtiokoneistoon, joka rahoitetaan pääomalta kerätyillä veroilla jne. Kuka siis oikeasti pitelee koko yhteiskunnan elämänlankaa käsissään? Aivan. Jos pääoma tarvitsee vallankumouksen ylhäältä, se voi sen toteuttaa. Ja eikö se ole sen toteuttanutkin? Jos sosialidemokratialla on siis yhä päämääränsä, tulee sen suhtautua valtioon kriittisesti eikä niin ylistävästi kuin se monesti tuppaa tekemään.

Toveri Vatanen aatteen asialla

August Vatanen oli torpparin poika, joka oli tehnyt työkseen niin paimenen, rengin kuin kivimiehen töitä. Poliittisissa tehtävissä hän tuli tunnetuksi Työmies-lehden agitaattorina sekä puolueen puhujana kuin myös aikanaan kansanedustajana. Paljoa enempää en hänestä tiedäkään – paitsi erään tärkeän seikan! Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka näyttelivät tärkeää roolia työväenaatteen rantautumisessa Kuusankoskelle. 

Miksi näin vähäisellä tiedolla kirjoittaa Vatasesta? Tiedonmurut kuitenkin paljastavat jotain mielenkiintoista. Vatasen luokka-aseman oli selkeä, mutta niin näytti olevan myös hänen luokkatietoisuutensa. Kun hän näet asteli Kuusankoskelle vuonna 1903, oli hänellä mukanaan aate. Eikä se ollut mikä tahansa aate. Hän oli tuomassa tehdasyhteisöön marxilaisuuden. Vatanen oli sosialidemokratian asialla ja oli päättänyt voittaa paikallisväestön aatteen puolelle. 

Toisin kuin aiemmin alueella vaikuttaneessa wrightiläisyydessä, oli Vatasen tuomassa aatteessa kehotus työväenluokalle ottaa kohtalonsa omaan haltuun. Ei hän toki mitään pitkällisiä teoreettisia luentoja pitänyt, mutta istutti silti sosialismin siemenet otolliseen maaperään. Onkin olemassa herkkä tasapaino sen suhteen, miten paljon viestiä voi yksinkertaistaa, ettei se vapauta jotain aivan muuta kuin piti. Jos tiivistät sanoman muutamaan lauseeseen, voi olla, että innokkaimmat ja kiihkosieluisimmat lähtevät toimintaan ilman sen suurempia suunnitelmia – tai järkeä. Jos taas pidät pitkällisen puheen aatteen ja teorian koukeroista, voi yleisö kyllästyä ja tulla tulokseen, ettei tuollaisella puheella ainakaan maailmaa muuteta – saati edes välitöntä arkea. Vatanen varmaan onnistui kuitenkin tehtävässään vähintään kohtuullisesti. Eihän mennyt kauaakaan kun Kuusankosken Työväenyhdistys perustettiin, vaikka eipä se tapahtunut heti puheen loputtua tai pelkästä Vatasen ansiosta. Joka tapauksessa Työmies-lehti uutisoi asiasta heti perustamisen jälkeen numerossaan 3.8.1903 otsikolla “Rivit laajenevat”. Kokous päättyi lehtijutun mukaan kolminkertaiseen eläköön-huutoon perustetulle yhdistykselle. Työväenaate oli näin toden teolla saapunut Kuusankoskelle ja sen tehdasyhteisöön. Siihen tarvittiin osaltaan yksi mies, joka tuli ja selitti asioiden laidan. Mies, joka tiesi teoriasta jotain ja pystyi näin antamaan potkua myös konkreettisille teoille. Ehkä me tarvitsisimme tänä päivänä enemmän “vatasia”?