Piketty pistelee hermoon

Piketty on onnistunut nostamaan itsensä kuin soihduksi tai raikkaaksi vedeksi vasemmistolaisille. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen käsityksensä pääomasta ei kestä tarkempaa tarkastelua. Ja mitä uusimmasta kirjasta olen saanut kuulla, niin myös ideologian käsitteen ymmärtämisessä on vajeita. Tunnen kuitenkin jonkinlaisen pistoksen sydämessäni aina kun avaan sanaisen arkkuni häntä vastaan. Onhan hän “meidän” taloustieteilijä. Kuten Nevalinna tokaisi viime kirjan kohdalla, vasemmisto tuntuu innostuvan Pikettystä samalla tapaa kuin porvarilliset tahot oikeistolaisesta taiteilijasta: kerrankin joku niistä on puolellamme! (Nevalinna 2014, 35). En kuitenkaan usko, että tekisin liikkeelle palvelusta olemalla hiljaa, vaikka se jostain saattaisi tuntua soveliaalta ratkaisulta. Mielestäni esimerkiksi Frédéric Lordon kirjoitti osuvasti aikanaan Pikettyn kirjasta Pääoma 2000-luvulla, että jos kirja olisi oikeasti kovin radikaali tai kiistanalainen, niin sitä tuskin ylistäisivät sellaiset lehdet kuin New York Times ja Washington Post. Piketty ei ole haastamassa vallitsevaa järjestystä, vaikka hän hieman kysyjästä riippuen on sen ja tuon ajatuksen takana. Silläkin uhalla, että seuraava kuuluisa lainaus saattaa minut joidenkin mielestä outoon valoon, niin ei tarvitsisi kuin vaihtaa nimet ja meillä on käsissämme vanha  tuttu tilanne, joka (huom!) tulee lukea hetkensä kontekstissa: “Jos olisin Krupp tai Scheidemann, Clémenceau tai Renaudel, niin rupeaisin maksamaan herra Kautskylle miljoonia, palkitsemaan häntä Juudaksen suudelmilla, kehumaan häntä työläisille ja suosittelemaan ‘sosialismin yhtenäisyyttä’ niin ‘kunnianarvoisten’ miesten kuin Kautskyn kanssa.” Mutta jos kerta “oikeistopoikkeama” sallitaan, niin käydäänpä poikkeamassa siis vasemmalla laidalla vastapainoksi, jotta saataisiin väännettyä keppi suoraksi. 

Piketty astuu kaikkiin niihin koloihin, joita olen muutamassa aiemmassa tekstissä käsitellyt. Jo aikanaan Marx kritisoi näitä taloustieteilijöitä siitä, että he järkeilevät asiat jokseenkin seuraavasti. He katsovat pääoman olevan ikuinen luonnon suhde. Miksi? Siksi, että pääoma on tuotannon instrumentti, kasaantunutta mennyttä työtä. Ainoa, mikä näiltä herroilta ja rouvilta jää huomaamatta, on se, että nyt tuo luonnollinen osa kaikkea tuotantoa käyttäytyy pääomana hyvin erilaisella tapaa kuin aiemmin. Tästä heidän “unohtamisestaan” on vedettävä se kummallinen johtopäätös, että kaikki aiemmat hallitsemismuodot ovat ylläpitäneet ovelasti ja pahansuovasti yllä jonkinlaista väärennöstä suhteessa tuotantosuhteisiin. (Marx 1993, 86.) Ajatella! Pirunmoinen urakka on ollut ihmiskunnalla taistella  itseensä kaiverrettua ikuista suhdetta vastaan! 

Jos on porvarillisella ajattelijalla joku tavoite on se, että tuotanto pyritään eriyttämään omaksi luonnolliseksi asiaksi ja näin tehdä ero esimerkiksi jakamisen suhteen. Näin sitä ovelasti salakuljetetaan joukko täysin porvarillisia suhteita yhteiskunnan perimmäiseen kerrokseen, tuotantoon. Mitä tekee vasemmisto? Jauhaa veroista ja kaikesta sellaisesta, joka kuuluu kierron vaan ei tuotannon piiriin, koska koukut ja siimat on syöty mahaan asti. Miten tässä on onnistuttu? Vasemmiston teoreettinen ajattelu on ollut sanalla sanoen sen valtavirtaisessa poliittisessa muodossa hävyttömän huonoa. Eikä siinä paljoa Pikettyn fanittaminen auta. On suorastaan harmillista, että kohteena tuntuu olevan se kuuluisa 1 %, jonka verottaminen kuiviin nähdään jonkinlaisena ratkaisuna. Ongelma on yhteiskunnallisessa suhteessa eikä ahneissa kapitalisteissa. 

 

Lähteet:

Marx Karl. 1993. Grundrisse. Penguin Classics. England.

Nevanlinna Tuomas 2014. Ravintoa kuvittelu- ja toimintakyvylle Marx-kysymyksiä Tuomas Nevanlinnalle. Kirjoittajat: Jaakko Belt, Paula Rauhala & Jarkko S. Tuusvuori. Teoksessa Niin & Näin 3/2014. s. 35-41

Ikuisuuden petollisuus

Kapitalismin syntyä selittävissä teksteissä on yleensä vahvoilla hyvin eurosentrinen näkemys. Syytä on kuitenkin kiinnittää myös tälle “vastakkaisiin” selityksiin. Ne ovat yleensä aivan yhtä puutteellisia, koska ne omaksuvat saman premissin: tie kapitalismiin on vääjäämätön. Tyypillistä on etsiä merkkejä siitä ja tästä kehityskulusta, miten esimerkiksi Aasiassa, Afrikassa tai Amerikoissa oltiin matkalla kapitalismiin kunnes eurooppalainen imperialismi tuli ja pysäytti kehityksen. (esim. Wood 2002.) Monia marxilaisia historian tulkintoja vaivaa aivan samanlainen ajattelu, vaikka niissä ei kapitalismille anneta samanlaista ikuista luonnetta. Voidaankin sanoa, että näennäisesti vastakkaiset ajattelutavat löytävät toisistaan hyvin paljon samankaltaisuutta tässä suhteessa. Molemmat hakevat eräänlaista varmuutta historialta. Toiselle kyse on kehitysasteista, jotka seuraavat toinen toistaan kun toiselle taas on kyse ikuisesta kapitalistisesta tendensistä, joka on hiljakseen vapautunut kahleistaan. 

Jos onkin toisinaan ollut marxilaisilla kova paikka selittää, miten historian deterministinen kulku on yhdistettävissä poliittiseen toimintaan, joka vaatii yksilöltä omistautumista, niin hieman samanlainen ongelma on myös porvarillisella laidalla. Miten yhdistää yksilön vapaus siihen, että taustalla vaikuttaa jonkinlainen ikuinen “liike”, joka kykenee itse korjaamaan itsensä ja tavallaan on aina ollut jo. Tämä valinnanvapauden seinä tuleekin vastaan hyvin äkkiä, jos ihminen tai yhteisö päättää vapaasti valita toisenlaisen tavan järjestää yhteiskuntansa ja tuotantonsa. Se kun loukkaa tätä perimmäistä “totuutta” (jota ei tietenkään voi tieteellisesti testata saati havainnoida, vaan siihen on uskottava). Markkinoiden pitää antaa toimia vapaasti! Miksi? Siksi! Vapaus vääntyy tässä pakon muotoon, mutta harva näkee tätä mustaa komediaa. Yksilön vapaus on siis asettua kasvottomien markkinoiden hallittavaksi, jossa hänen tulee valita siten, että nuo markkinat toimivat saumattomasti jne. Vaikuttaa, että vapaus asettuu perin uskonnolliseen muotoon, joka esimerkiksi kristillisessä kontekstissa tarkoittaa vapautta niistä paheista, jotka estävät ihmistä tulemasta eniten itsekseen. Porvarillinen vapaus on siis tulla ihmiseksi joka antaa pois oman tahtonsa ja tekee kunniaa pääoman kiertokululle aina suurenmoiseen uhrautuvaisuuteen asti! Hän luopuu niistä paheista, jotka ovat markkinayhteiskunnan tiellä. Kunnon porvari ja vulgaari-marxilainen ovatkin yllättävän lähellä toisiaan. Kumpikaan ei tunne mitään tunnontuskia avatessaan tietä ikuiselle liikkeelle. Esimerkiksi Juhana Vartiainen pienellä uudelleen virittämisellä voisi aivan hyvin olla piinkova neuvostokommunisti. Vaihtaa vain ikuisuuden liikkeen toiseen. Sama ylimielinen varmuus saisi olla aivan rauhassa, koska onhan taustalla suuri ja mahtava historia, ikuinen totuus! Nalle Wahlroos on tästä kenties hyvä toteutunut esimerkki toiseen suuntaan. Tämä saattaisi toimia jopa jonkinlaisena todistusaineistona sen suuntaan, että koko modernin ihmisen ajattelua vaivaa tämä luotto tyhjyyteen, joka kuitenkin liikkuu johonkin. Jumala on korvattu toisenlaisilla voimilla.

Wolfgang Streeck on myös todennut, että talousteorioiden maailmassa on vallalla olettamus, että kapitalismi olisi jotenkin luonnollinen asia. Tiedämme kuitenkin, jos vain haluamme tietää, että sen olemassaolon edellytys on aina riippuvainen siitä kykeneekö se institutioimaan sekä muilla tavoin legitimoimaan itsensä. Se on yhteiskunnallinen tila, joka on olemassa tietynlaisen vastavuoroisuuden kautta. Käytännössä sen pitää pystyä perustelemaan ajatus siitä, että yhdenlaisten ihmisten täytyy työskennellä noin 40 tuntia viikossa toisenlaisten ihmisten rikastumisen eteen. (Streeck 2014, xix, 24.) Kapitalismissa, kuten mm. Wood on huomauttanut, on kyse erityisestä yhteiskuntarakenteesta ja -muodostelmasta, jossa on vallalla sille tyypilliset tuotantosuhteet ja joka pakottaa taloudelliset toimijat toimimaan tietyin tavoin sekä tuottamaan tämän tietynlaisen liikkeen yhä uudelleen. Tämä vain pyritään unohtamaan, jolloin myös kysymys kapitalismin alkuperästä sivuutetaan. (ks. Wood 2002.) Samoin tuntuu käyvän taloustieteen kohdalla. Nämä suhteet sekä järjestelmän liike otetaan annettuna, jota ei itsessään tarvitse tutkia, vaan vain sen sisäistä toimintaa. Kapitalismin analyysin tarkoituksena on korjata tuo vaje. Sen tavoitteena on tarkastella järjestelmää nimenomaan kokonaisuutena kuin myös yhtä ei-luonnollisena kuin mitä tahansa muutakin yhteiskuntajärjestystä. Tässä tehtävässä myös alkuperällä on väliä. Esimerkiksi Marxin käsitys alkuperäisestä kasautumisesta ei ole vain pääomien kasautuminen sinänsä, vaan pääoman tuottaminen yhteiskunnallisena suhteena. Juuri tämä yhteiskunnallisen suhteen tuottamisen ja ylläpitämisen tarkastelu loistaa poissaolollaan aikamme valtavirtaisessa vasemmistossa. Onkin jokseenkin käsittämätöntä, miten muutosta yritetään hakea hyväksymällä kaikki perimmäiset lähtökohdat ja silti uskotella, että kyse on jostain muusta. Kuin puudelia puunaisi ja kuvittelisi, että nyt kun sillä on nätit villapallot, on se eri eläin. 

Myös Immanuel Wallerstein on todennut, että kapitalismi on erityinen yhteiskuntajärjestelmä. Pääomaa käytetään puhtaasti sen perimmäisenä tavoitteena tai tarkoituksena itsensä laajentuminen. Hän käyttää termiä historiallinen kapitalismi, jonka tarkoituksena on nähdä kapitalismi konkreettisena, aikaan ja paikkaan sidottuna tuotannollisten aktiviteettien yhteenliittymänä, jonka tavoitteena on pääoman loppumaton kasaantuminen. Se on sen taloudellinen tavoite ja laki. Tämä tavoite ja laki lävistää koko yhteiskunnallisen kudoksen, vaikka samaan aikaan onkin kehittynyt sille yhteiskunnallista vastustusta. (Wallerstein 1983.) Kapitalismissa ei ole mitään sen enempää ikuista kuin muissakaan yhteiskunnallisissa järjestelmissä, joita historian varrella on tavattu. Silti jopa aikamme vasemmistolaiset tuntuvat suhtautuvan siihen juuri tästä ikuisuuden näkökulmasta. He ottavat juuri sen näennäisen pienen ajatuksellisen virheaskeleen, mikä lävistää koko poliittisen projektin. Kun tietyt kategoriat, jotka voidaan todistaa ajallisiksi, hyväksytään ikuisina, niin lopputulos on mitä on. Näin heidän “sosialisminsa” on enemmän veroja ja enemmän sosiaalisia ohjelmia jne. Sokeuden määrä asian suhteen on kohtuudellakin todettuna mielen räjäyttävä. Mitä – anteeksi kielenkäyttöni – helvetin virkaa on vasemmistolaisella kritiikillä, joka hyväksyy kohteensa kaikki olettamukset siitä, miten yhteiskunta ja taloudellinen toimeliaisuus tulee pohjimmiltaan järjestää? Tai ei oikeastaan edes “miten ne tulee järjestää”, vaan hyväksyy koko virheellisen ajattelun siitä, että järjestelmällä ei varsinaisesti olisi alkua, vaan se on vain jonkin ikuisen lain asteittaista “vapautumista”. Nimittäin sillä hetkellä kun tajuaa, että joku on syntynyt tajuaa myös, että sen kohtalona on mitä todennäköisimmin kerran myös kuolla. Mistä tämä “kuolemattomuus” on siis hiipinyt ajatteluun? Sitä on saanut ihmetellä.

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York. 

Wallerstein Immanuel 1983. Historical Capitalism. Verso. Ebook edition. New York/London.

Wood Ellen Meiksins 2002- The Origin Of Capitalism – A Longer View. Verso. New York/London: Ebook. 

Sosialistin porvarilliset harhat

Historioitsija Ellen Meiksins Wood kirjoittaa kirjassaan The Origin Of Capitalism – A Longer View (2002), miten ihmiskunnan koko historian näkökulmasta kapitalismin materiaaliset ja sosiaaliset ulottuvuudet ovat olleet olemassa vain hyvin lyhyen aikaa. Ne myös eroavat suuresti aiemmista tavoista järjestää yhteiskunnallinen ja tuotannollinen elämä. Silti on olemassa joukko ihmisiä, jotka näkevät järjestelmän juuret syvällä perimmäisessä ihmisluonteessa ja jo muinaisissa ihmisyyden käytännöissä. Kuitenkaan, kuten Wood huomauttaa, harva näistäkään ihmisistä kehtaisi väittää, että kapitalismi olisi ollut olemassa ennen varhaista modernia aikakautta ja silloinkin vain alkuun läntisessä Euroopassa. Wood nostaakin esiin erään paradoksin. Järjestelmän synnystä kertovat kirjoitukset tyypillisesti käsittelevät aihetta siten kuin kyseessä olisi vain aina läsnäolleiden tendenssien luonnollinen toteutuma. Tästä syntyy eräänlainen kehä: jotta järjestelmän synty voidaan selittää, täytyy olettaa sen olemassaolo ennen järjestelmää. (Wood 2002.)

Useissa kapitalismin alkuperää käsittelevissä kirjoituksissa ei oikeastaan ole koko alkuperää. Kuvataan ennemmin, miten kapitalismi vain vapautui feodalismin kahleista tai miten markkinasuhteet aivan kuin vain täydellistyivät hiljakseen. Tätä yleensä ryyditetään poliittisilla mausteilla, jossa autokraattinen valtio sai väistyä yhdessä herrojensa kanssa luonnollisten markkinoiden ja vapauden tieltä. Valitettavasti myös osa marxilaisista tulkinnoista tuntuu menevän saman tarinan mukaisesti. Yhteistä tällaisille näkemyksille onkin, että historia nähdään jonkinlaisena luonnollisena teknologian kehityksenä jne. Kapitalismin erityisyys pyritään peittämään. Kapitalismi on kuitenkin aivan erityinen yhteiskuntajärjestelmä. Siinä vallitsee tavarafetisismi ja elämä itsessään on saatettu markkinariippuvaiseksi. Kyse ei ole vain markkinasuhteiden vaan myös muiden yhteiskunnallisten suhteiden sääntelystä. (Wood 2002.) Pääomasuhteesta muodostuu koko elämää hallitseva hegemoninen valta. Mitään tällaista ei ole ollut aina olemassa. Se on historiallista. Miksi sen pitäisi siis olla historian päätepiste?

Kyse ei suinkaan ole vain porvarien tai oikeistolaisten sokeudesta historian suhteen. Sen olen saanut huomata. Seuratkaapa, miten itseään sosialisteiksi tai vasemmistolaisiksi kutsuvat poliitikot puhuvat asioista. Se on suorastaan jännittävää, vaikka ehkä hieman raivostuttavaakin. Sitä ollaan näet välillä niin sosialistia, mutta aika usein saa ihmetellä, missä se sosialismi on. Siis Jos näet tehdään se aivan perustava olettamus, jonka luulisi olevan suorastaan pakollinen, että kyse ei ole vain kapitalismin alalajista. Samat “ikuiset suhteet” ovat jumittuneita aivolohkojen väliin. Jopa “hurjimmatkin” ehdotukset ahdetaan sen maailman yhteyteen, jossa tavarafetisismi on kaiken perusta. Kun siis puhutaan jostain sosialismin noususta maailmalla (esim. Sandersin ympärillä oleva ilmiö tai muut hetkelliset “ryöpsähdykset”), kyse on usein vain jonkinlaisesta humanistisesta kannanotosta. Jos sosialismi haluaa olla jotain muutakin kuin tällainen sielun myötätuntoinen henkäys ikävässä maailmassa, sen pitäisi osata katsoa hieman syvemmälle. Siinä auttaisi jo vaikka pieni katsaus historiaa, jotta edes päästäisiin alkuun historian kanssa. Olenkin hyvin vakuuttunut siitä, että sosialidemokraattinen liike (tai sosialistinen liike yleensä) tulee tarpomaan paikallaan niin kauan kunnes se päättää alkaa jälleen ajatella itsenäisesti. Se on niin tottunut juoksemaan tämän maailman asioiden kanssa, että on unohtanut, että vaikka tässä maailmassa pitää osata elää, osaksi sitä ei koskaan saisi tulla. 

Lähteet:

Wood Ellen Meiksins 2002- The Origin Of Capitalism – A Longer View. Verso. New York/London. Ebook. 

 

Sontaa voi puhua asiantuntijakin

Olen miettinyt viime aikoina paljon asiantuntijatietoa. Toisinaan pohdin, missä kohtaa asiantuntijaa ei enää tarvitsekaan kuunnella. Olen näet tehnyt erään huomion. Sama ihminen, joka toisessa yhteydessä suorastaan kyynel silmässä vaatii asiantuntijoiden kuuntelua, saattaa toisessa yhteydessä aivan hyvin kävellä kaikkien asiantuntijoiden yli. Ilmiössä on jotain samaa sen suhteen, miten toista saatetaan syyttää sen tai tämän asian politisoinnista, mutta itse tehdään aivan samoin kun tilaisuus vain koittaa. Säännöt ovat aina erilaiset toisille kuin itselle. Se nyt on vain tietysti politiikkaa, mutta ehkä se on hyvä joskus todeta ääneen. 

Mikä on oma suhtautumiseni asiantuntijoihin? Ehkä eräs kohta kolmannesta jaksosta Netflixin sarjasta Innocence project: Syyttömien puolesta kuvaa tätä hyvin. Siinä todetaan hyvin, että asiantuntijatodistajat eivät aina ole oikeassa. Hekin voivat puhua sontaa. Tämä on syytä muistaa. Vaikka lähtökohtaisesti asiantuntijalla on paremmat tiedot siitä tai tästä asiasta, ei mikään mahti maailmassa estä häntä puhumasta sontaa; tietämättään tai tietäen. Eräs esimerkki sarjassa oli puremajälkiin perehtyneen asiantuntijan kohtalo. Hän saattoi olla täysin vilpitön ja uskoa omaan tutkimusmenetelmään sekä tekemäänsä tutkimukseen. Hänellä riitti tutkintoja ja CV oli valtaisa. Silti hänen tekemänsä analyysin lopputulos ajoi syyttömän vuosikausiksi vankilaan – ehkä useammankin. Valamiehistö luotti tähän asiantuntijaan ja sillä selvä. Eikö sama ilmiö toistu myös esimerkiksi taloudessa? Kuinka moni asiantuntija osasi ennustaa vuoden 2008 kriisin? Taisipa tuo olla hyvin harva, koska suurin osa tutkijoista pyöri vain sallittujen “totuuksien” äärellä. Pelkästään nämä kaksi esimerkkiä luulisi herättävän hitaimmankin siihen, että hyvin perusteltu asiatuntijatiedon kritiikki ei ole “änkyröintiä”, “omien totuuksien viljelyä” tai jotain vastaavaa. Tietyissä tapauksissa se voi vapauttaa jopa syyttömän vankilasta. Eikö historiassa muutenkin monet suuret mullistukset ole alkaneet siitä, että jonkinlainen asiantuntija tai asiantuntijatieto on haastettu? 

Tarkoitukseni ei ole puolustaa niitä ihmisiä, jotka jakavat aivan reikäpäisiä asioita esimerkiksi viruksesta ja joka käänteessä ovat epäilemässä asiantuntijoita. Tarkoitukseni on ehkä ennemmin näpäyttää erästä itseriittoista porukkaa ja hieman problematisoida asiaa. Keitä nämä itseriittoiset ovat? Jokaisen tutuista löytyy varmasti vähintään yksi tällainen henkilö, joka päättää nousta muita päätä pidemmäksi ja mukamas kuin hykerrellen osoittaa jonkinlaista halveksuntaa toisia kohtaan. “Kas, kun kaikki tieto asuu täällä 😉 Kyllä minä luotan asiantuntijoihin! Huh huijakkaa sentään. Onko teillä tutkinto asiasta?” Entäs sitten kun kaksi asiantuntijaa tai asiantuntijatahoa ovat asioista eri mieltä? Olikohan käsite puhtaan järjen antinomia, jossa yhtä pätevillä järjellisillä kriteereillä voidaan päästä hyvinkin erilaisiin lopputulemiin. Ehkä ihmiset sitten vihaavat sitä “epätasapainoa”, mikä maailmassa asian suhteen on ja pyrkivät kuin kieltämään sen. Tiedä tuota, mutta olisi ihan mukavaa, jos itseään niin järkevinä ja tekonsa tietoon perustavina pitävät ihmiset pohtisivat tämänkin asian kertaalleen edes tähän pisteeseen ja jatkaisi sitten siitä.

Huono selitys

Wolfgang Streeckin teksti The Public Mission of Sociology (2017) oli enemmän kuin puhutteleva. Miksi sosiologit ovat hiljaa julkisessa keskustelussa? Kysymys on hyvä ja erityisen ajankohtainen nyt kun yhteiskunta on ajautumassa jälleen yhteen kriisiin. Eikä kysymys ole vain siitä, että sosiologeja sellaisenaan pitäisi kuunnella enemmän, vaan myös siitä, miten sosiologit itse asennoituvat tutkimuskohdettansa kohtaan. Onko siinä parantamisen varaa? Sama koskee tietysti laajemmin kaikkia yhteiskuntatieteitä, joista itselleni sattuneesta syystä yhteiskuntapolitiikka on tutuin “haara”. 

Streeck tarjoaa joitakin pointteja siihen syyhyn, miksi sosiologit keskustelevat mieluummin keskenään kuin maailmalle. Kyse on yksinkertaisesti käteen jaetuista korteista, jotka eivät ole ne kaikista parhaat. Tällä hetkellä yhteiskunnallista ilmatilaa hallitsevat aikamme “gurut” eli taloustieteilijät. Heitä ei turha vaatimattomuus vaivaa. He uskaltavat antaa desimaalinumeroiden tarkkuudella kaikenlaisia ennusteita. He esiintyvät kuin tietäisivät, mistä kahvasta tulee vetäistä, jotta rikkauksien hanat aukeavat. Eräs perimmäinen syy heidän asemansa vahvuudelle onkin siinä, että he ovat onnistuneet asettumaan osaksi yleistä tieteellistä ymmärrystä (tai paikoin väärinymmärrystä, kuten Streeck tarkentaa). Kyse on siitä, että tieteen nähdään paljastavan tiettyjä kausaliteetteja ja toimivan tietynlaisena teknisenä tietotaitona. Tämä tietenkin osuu hyvin yksiin homo economicuksen kanssa. Mikä sitten on sosiologian rooli? Se ottaa kohteekseen aina historiallisesti erityisen tilanteen, jossa lukuisat eri kausaliteetit vaikuttavat. Tästä syystä sosiologiset ennusteet ovat – jos sellaisia uskaltaa tehdä – hyvin rajattuja. Tulokset esitetään yleensä tukun huomautuksia kanssa koskien kontekstia (taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen…). Siksi julkisessa keskustelussa nämä tulokset saatetaan nähdä hieman pettynein silmin. Ne eivät paljastaneetkaan mitään suurta salaisuutta näkyvän maailman takana, joka ohjaisi meidän arkeamme. (Streeck 2017, 239-240.) 

Pitääkin huomata, että vaikka sosiologiassa on tällainen “vajavaisuus”, se pitäisi yhtälailla osata tunnistaa ja tunnustaa myös taloustieteessä (kärjistän nyt niputtamalla koko tieteen yhteen läjään), joka pyrkii jatkuvasti esiintymään jonkin sortin eksaktina tieteenä. Tämän taloustieteen eksaktiuden puutteen pystyy todistamaan esimerkiksi suuret yhteiskunnalliset muutokset. Jos sen tiettyjä käsityksiä ylläpitävät rakenteet revitään alas, menettää se selityskykynsä monelta osin. Voisiko fysiikalle käydä samoin? Ei voisi. Tässä kohtaa on myös syytä kuunnella, mitä eräällä taloustieteilijällä itsellään on asiasta sanottaavaa. Terry Burnham kirjoittaa tekstissään, että taloustiede on eksynyt ja sekaisin. Esimerkiksi, mitä tulee hallitusten harjoittamaan kulutukseen, toiset sanovat, että 1 dollari stimuloi taloutta ja toiset sanovat, että 1 dollari pitää tulla ensin taloudesta jne. Lopputulos on, että taloustiede toteaa, että tuon 1 dollarin kohtalo on kärjistetysti tuottaa “voittoa” tai “tappiota” väliltä -5 ja +5 taloudelle. Taloustieteilijät eivät siis tiedä kasvaako vai kutistuuko talous. Kirjoittaja tuo esiin tosielämän antaman kärjistävän esimerkin. Edes Nobel-palkittu taloustieteilijä Harry Markowitz ei käytä omaa teoriaansa. Mitä taas tulee niihin, jotka käyttävät? Myron Scholes ja Robert C. Merton tekivät näin ja siinä meinasi mennä koko talous. Tarkemmat tiedot aiemman linkin takaa. 

Palataan sosiologiaan. Sosiologia on ajanut itsensä nurkkaan monella tapaa myös aivan omasta syystään. Streeck tekee olennaisen huomion vuoden 2008 kriisin jäljiltä. Sosiologia ei kyennyt vastaamaan kriisiin, koska se oli monin paikoin ottanut kohteekseen yhteiskunnan vailla taloutta. Monet tärkeät sosiologian alahaarat olivat marginalisoitu tai jopa ulkoistettu. Eräs esimerkki tästä ulkoistuksesta on poliittisen taloustieteen luovuttaminen taloustieteilijöiden käsiin. Näitä ovat olleet haastamassa vain kourallinen politiikkaa tutkivia tieteilijöitä. Streeck painottaakin, että sosiologian tulisi ottaa talous osaksi kaikkia teorioita yhteiskunnasta eikä käsitellä sitä jonain neutraalina varallisuuden luomisen tekniikkana. (Streeck 2017, 242.) Kuka onkin pyörinyt yhteiskuntatieteiden parissa, onkin saattanut huomata tämän ilmiön, miten vähän joitakin kiinnostaa talous, mutta silti niin kovasti yhteiskunta. Saman voi tosin havaita myös politiikoissa. Osa on niin tavattoman kiinnostunut tuosta tai tästä asiasta, mutta jättää talouden aivan kuin omaksi “tekniseksi” asiakseen. Siksi olen aina hieman hämmentynein korvin kuunnellut, jos joku sanoo olevansa kiinnostunut sosiaalipolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta, kulttuuripolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta, ympäristöpolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta… Ymmärrätte pointin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoma muodostaa hegemonisen yhteiskunnallisen suhteen, niin miten sen edes voi ohittaa tutkittaessa sosiaalista tai tehtäessä politiikkaa? Tästä syystä minkäänlaista sosialistista politiikkaa ei aivan oikeasti voi tehdä, jos ei harjoiteta kapitalismin analyysia. Ilman sitä jää politiikka aina vääjäämättä pintason humanistiseksi moralisoinniksi.

Streeck esittelee tekstissään sitä historiaa, miten sosiologia ja talous erosivat toisistaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja miten Weberin jälkeen saksalainen sosiologia ei ole ottanut tehtäväkseen tutkia suuria teemoja talouden ja yhteiskunnan väliltä. Esittelen tässä lyhyesti erään “tuoreemman” esimerkin siitä, minkä takia tämä ero on päässyt syntymään. Meidän täytyy matkata 1960-luvulle ja sen sodan jälkeisiin kasvun vuosiin. Tuolloin syntyi käsitys, että talous ei enää ollut sosiologinen saati poliittinen kysymys. Keynesin vanavedessä oli alettu ajattelemaan, että taloustiede oli kuin hammaslääkäri: taitoa vaativa ammattilainen, joka kutsutaan hätiin ratkaisemaan ongelmaa. Samaan aikaan sosiologian piirissä tapahtui myös jotain kummaa. Frankfurtissa oli kapitalismi nimetty uudelleen katalyyttiseksi yhteiskunnaksi(?) (catallactic society). Oudosta termistä viis, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oltiin alettu uskomaan, että järjestelmä ei koskaan olisi enää haavoittuvainen taloudellisen kriisin johdosta. Muita kriisin syitä löydettiin kyllä. Taloudesta oli nyt tullut tekninen asia. (Streeck 2017, 244-245.) Nyt me tietenkin tiedämme, että järjestelmä on hyvinkin haavoittuvainen. Se on oikeastaan tietyllä tapaa pelottavan hauraalla pohjalla. Pelottavan? Kyllä. Siksi, että vaihtoehtoja ei ole mietitty enää vuosikymmeniin. Romahduksen vaara on todellinen vaara kaikkinensa, jos tätä vaihtoehtojen etsimistä ei aleta ottamaan uudelleen todesta. 

 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Jotta lapsikin sen tajuaisi

Selitetään asia nyt niin, että lapsikin sen ymmärtää. Kapitalismissa, tuossa eräässä yhteiskuntamuodostelmassa on ensisijainen taso ja toissijainen taso (primaari ja sekundaari). Toissijainen pitää sisällään esimerkiksi palkat, työllisyyden, tuottavuuden… Eli kaiken sen, mistä me yleensä puhumme kun puhumme taloudessa. Mikä sitten on tämä ensisijainen taso? Se on se taso, miten pääoma edes asettaa itsensä hegemoniseksi suhteeksi yhteiskunnassa. Pieni vilkaisu historiaan paljastaa, että monesti se on ollut hyvin verinen. Uudistaminen ei monesti paljoakaan verettömämpi. Kuten Holloway on osuvasti todennut, saatamme nähdä tämän prosessin pelkkänä historiana. Saatamme kauhistella, miten entisaikojen ihmisten kohtelu olikin niin kurjaa.  Kauhistelussa unohtuu vain se, että ne kurjat ovat ”me”. Ihmisten riistäminen mailtaan onkin kenties kapitalismin perimmäisin ja sovittamattomin synti. (Holloway 2010, 125.) Nyt tämä maan riistäminen saa vain uusia muotoja: pyrkimyksessä rajoittaa Internetiä, rajata pääsyä tietoon, tehdä kaikesta rahavälitteistä, lisätä ihmisten velallisuutta… Alkuperäinen kasautuminen elää ja voi hyvin. 

Monen itseään sosialistina pitävän helmasynti onkin tuijottaa pyörein silmin talouden kiertoa ja voivotella varallisuuden epätasaista jakautumista jne. Sitten otetaan ruutuvihko esiin ja yritetään ratkoa ongelmaa: “Kyllä tämän on varmaankin oltava matemaattinen ongelma! Porvari parka ei vain ole osannut laskea. Katsotaanpas!” Kyllä porvari osaa laskea. Monesti paljon paremmin kuin sosialisti. Ongelma ei ole matemaattinen, koska edellä esitetty “sovittamaton synti” ei ollut matemaattinen lauseke, joten sen oireita tuskin voidaan myöskään matemaattisesti ratkaista annetussa kontekstissa. Tuo synti perustui puhtaasti voimaan ja poliittisten suhteiden pystyttämiseen viime kädessä väkivaltaan turvautuen. 

Nyt sitten kun alamme tätä taloutta taas ratkomaan, niin varmaan verisuoni tulee räjähtämään päässä. Jo nyt on havaittavissa, että osa tovereista ei kerta kaikkiaan edes tajua asettaa kysymystä oikein. Mikä siinä on niin vaikeaa? Selittäkää nyt jumalauta! Jos pidät tiettyjä tunnuksia, laulat tiettyjä lauluja ja toteat tavalla tai toisella: “Kyllä tässä aatteen asialla ollaan!”, niin ole – helvetti vieköön – sitten sitä kanssa. Myönnän, että minulla alkaa mennä maltti. Minulla alkaa mennä usko. “Mutta Joonas, ala vaikuttamaan asioihin!”, kuuluu jostain. Totta vie! Sitä on tehty kohta vuosikymmen, mutta yhtä totta on se, että aatteen on toisinaan ollut vaikea löytää kiinnityspintaa. Ehkä aate on kuollut? Ei. Ei ole, mutta hämmästyttävän kattavasti unohdettu. 

Oletko vai et ole?

Wolfgang Streeck on käyttänyt aikamme uusliberalistisesta valtiosta termiä consolidation state. En tiedä onko käsitteelle olemassa virallista suomennosta, mutta käytetään tässä termiä vakauttamisvaltio. Käsitteenä se kuvaa hyvin sitä tilannetta, mikä meillä on ollut valtion suhteen ja luultavasti tulee olemaan. Pelkään pahoin, että tämä “vakauttaminen” tulee olemaan vieläkin näkyvämmässä roolissa kuin se oli ennen nykyistä kriisiä. Tulemme näet näkemään suuren kasvun julkisen velan kohdalla, mikä tietenkin aiheuttaa sen, että yhä kasvava osa julkisesta kulutuksesta menee näiden velkojen maksuun. Selkeä lopputulema on, että sosiaaliset kulut sekä julkiset investoinnit alkavat laahata pahasti perässä. Vaarallisin puoli tässä koko kehityksessä on kuitenkin se, minkä mahdollisuuden tämä julkisen puolen köyhyys avaa tietyille tahoille. Syntyy tilanne, jossa “oligarkkien hyväntekeväisyys” mahdollistuu muodostaen eräänlaisen neo-feodalistisen suhteen yksityisen varallisuuden ja julkisen tilan välille. (ks. Streeck 2017, 186-187.) Katsokaa vain niin suurpääoma tulee vielä saapumaan “pelastajana” paikalle julistamaan uutta uljasta aikakautta. Ihan sama, vaikka se itse on se samainen taho, jolta se on meitä tulossa pelastamaan. Luultavasti tulemme näkemään pelikirjan kaikki temput. Ensin vaaleilla peitellään asioiden todellista luonnetta, jolloin kunnon hayekimaiseen tyyliin markkinasuhteet ja pääoman valta laitetaan näyttämään “kansan valitsemalta”, vaikka koko asia olisi jo kauan sitten ollut demokraattisen päätännän tuolla puolen. Tuskin kukaan voi näet rehellisesti ajatella niin, että kaikki asiat voidaan muuttaa äänestämällä? Sitä saa olla kohtuullisen hyvä ottamaan raksun kuonon päältä, jos näin ajattelee.

Tiedättekö, minkä takia meillä oli olemassa hetken aikaa historian näkökulmasta aivan erityinen tilanne toisen maailmansodan jälkeen? Streeck avaa tätä hyvin. Ei kyse ollut siitä, että joukko viisaita päitä olisi lyönyt ajatuksensa yhteen ja alkaneet kehitellä hyvinvointivaltiota. Kyse oli tasan tarkkaan seuraavasta: luokkavoimasta. Kenties koskaan ei pääoma ollut ollut niin heikko ja työväenluokka niin vahva kuin tuona hetkenä. Hyvinvointivaltio on tulosta tästä kamppailusta. Se on kompromissi työvoiman ja pääoman välillä. (Streeck 2017, 190.) Sokeankin pitäisi nähdä otsallaan se, että samassa määrin kun työvoiman luokkavoima on kadonnut, on pääoma purkanut järjestelmällisesti yhden jos toisen hyvinvointivaltion peruspilarin. Jälleen kerran, jos tätä ei näe, täytyy osata antaa hienosti tassua pyydettäessä.

Maailma on siis sellaisessa tilanteessa, että en jaksa liiaksi asioiden kanssa kierrellä. Kysymys tulee asettumaan nyt sosialidemokratian kannalta yksinkertaiseen muotoon: ollako vai eikö olla? Joko sosialidemokraattinen liike löytää itsenäisyytensä ja alkaa kehittämään tietä ulos tästä taloudellisesta sopasta tai sitten se jatkaa kunnon koiran mentaliteetilla odottaen isännältä muutamaa raksua hyvin hoidetusta työstä. Tämä on niitä historiallisia hetkiä, jolloin juhlapuheet punnitaan. Mikäli sosialidemokraattinen liike väittää olevansa se sama liike, joka syntyi yli vuosisata sitten, on sen myös alettava käyttäytymään sen mukaisesti. Maailmaa huutaa hic Rhodus hic salta, joten olisi myös parasta osata hypätä. Jos edes tässä tilanteessa ei pystytä parempaan kuin kyselemään pääoman lakeijoiden ohjeita Bengt Holmströmiä myöden, niin on varmasti tehtävä tästä tietyt päätelmät.

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Ideologian rituaalit

Jotta tietyn yhteiskuntamuodostelman tuotannon edellytykset jatkuisivat, pitää ne tietenkin uusintaa tai peräti niitä tulee laajentaa. Tämä on selviö, mutta aivan liian usein jäämme puolitiehen tätä koskevan pohdinnan kanssa. Althusser on kirjoittanut aiheesta esseessään Ideologiset valtiokoneistot, joka on hyvä lähtökohta ymmärtää myös meidän aikaamme. Althusser tekee näet olennaisen huomion, että jos katseemme kiinnittyy liikaa pelkästään tuotantoon, syntyy “sitkeitä empiristisiä ideologisia itsestäänselvyyksiä, jotka siinä määrin vastaavat jokapäiväistä ‘tietoisuuttamme’, että uusintamisen näkökulman omaksuminen käy äärimmäisen vaikeaksi, ellei peräti mahdottomaksi.” (Althusser 1984, 86). 

Tämä vaikeus syntyy usein yhtälailla myös vasemmistolaisille ajattelijoille eikä se ole pelkästään porvarillisen ajattelun kompastuskivi. Jos näet seurataan politiikkaa, joka tapahtuu muualla kuin vasemmistolaisten akateemikkojen kirjoituksissa, voidaan huomata hyvinkin vahvana se, että tähän ideologiseen ulottuvuuteen, sen uusintamiseen ei oikeastaan puututa tuon taivaallista. Asioista on tullut niin “luonnollisia”. Ei toisin sanoen nähdä nykyisen yhteiskuntamuodostelman historiallista luonnetta siis sitä, että se on joskus syntynyt ja tulee kaikella todennäköisyydellä siis myös joskus kuolemaan. Tämän näköalattomuuden ydin tiivistyy hyvin Fredric Jamesonin suuhun laitettuun toteamukseen, että ihmiset eivät nykyään pohdi kapitalismille vaihtoehtoja vaan yleistä mielikuvitusta hallitsee ennemmin kaiken elämän lakkaaminen maapallolla. On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin edes pieni muutos tuotantomuotoon. Liberaali kapitalismi näyttäisi muodostavan ihmisten mielissä “reaalin”, joka selviäisi, vaikka maailmaa kohtaisi tuho (ks. Zizek 2012). Kyse on hämmästyttävästä ideologian voimasta. 

Miten nämä ideologiset valtiokoneistot sitten toimivat? Voidaan puhua eräänlaisista rituaaleista. Otetaan esimerkiksi kirkko. Onko tosiaan niin, että rituaalit toimivat sisäisen vakaumuksen merkkeinä vai luovatko rituaalit tuota vakaumusta? “Rukoile, polvistu ja usko saapuu”. (ks. emt.) Juuri näihin rituaaleihin on kiinnitettävä huomiota. Siihen, miten ne iskostavat “uskoa” ihmisiin. Tässä suhteessa esimerkiksi koulut eivät ole mitenkään neutraaleja tiloja. Eikö esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksen lisääminen ole merkki tästä? Tarkoitukseni ei ole nyt sanoa, että kyseessä on hurja ideologinen ase, joka ammutaan kohti nuoria viattomia mieliä, vaan ennemmin merkki siitä, että tiettyjä “rytmejä” ja “rituaaleja” tuotetaan koulussa, jotta yhteiskunnassa vallalalla olevat käsitykset olisivat  luonnollisia. Voisimme aivan hyvin kuvitella toisenlaisen yhteiskuntamuodostelman, jossa olisi jokin muu vastaava teema, jolla pyrittäisiin iskostamaan uskoa. 

 

Lähteet:

Althusser Louis 1984. Ideologiset valtiokoneistot. Vastapaino. Jyväskylä.

Zizek Slavoj 2012. Introduction – The Specter Of Ideology. Teoksessa Mapping ideology. Toim. Zizek Slavoj. Verso/New Left Review. London/New York 

Kohti pääoman sosialismia?

Tein sosiaalisen median puolella erään paljon puhuvan havainnon. Ei oikein sopisi epäillä talouden selvitystyöryhmän henkilöitä. He kun tietävät taloudesta. Ja totta, on liian aikaista tuomita tulos ennen tulosta, sen voi varmasti kaikki myöntää, mutta mielestäni on syytä kuitenkin olla edes uteliaan epäileväinen. Voidaan näet kysyä: “Mistä taloudesta?” Ihmiskunnan historian aikana on tuotantoa sekä taloutta järjestelty hyvin monenlaisin tavoin. Taloustiede ei tekisi paljoakaan selkoa antiikin Kreikassa, jossa jo pelkästään käsitteet työn suhteen olivat moninaiset. Ei se paljoa enempää tekisi selkoa keskiaikaisissa olosuhteissa. Ymmärrätte pointin.

Jos siis lähestymme mahdollisesti pistettä, jossa muutos on ovella, niin miksi rajoitamme itsemme tiettyihin käsitteisiin? Mitä jos nykyinen taloustiede on käsitteiltään liian ahdas? Mitä jos hukkaamme mahdollisuuden johonkin uuteen ja päädymme vain “lukitsemaan” ongelman jälleen rakenteisiin odottamaan vain seuraavaa hetkeä kun se taas räjähtää silmillemme? Vaarana tässä on näet se, että jälleen kerran kulut sekä tappiot tullaan kyllä sosialisoimaan, mutta siihen se sosialismi jääkin. Sosialismia rikkaille? Ainakin se näyttää kelpaavan pääomatahoille hämmästyttävän hyvin tällä hetkellä. Ettei todellakin – ei kai sentään – taloudessa olisi kyse myös yhteiskunnallisesta vallasta, eräänlaisesta yhteiskunnallisesta suhteesta?  Ja ei kai vain taloustiede toimi tuon vallan vahtikoirana antamalla suosituksiaan, “tieteellisen tarkkoja” tuloksiaan? Epäilevämpi mieli saattaisi tehdä nämä havainnot. Voisi ihmetellä samalla, miten mahdottomuudet muuttuivat mahdollisiksi yhdessä hetkessä ilman, että niitä rajoitti, mitkään “tieteelliset totuudet”.

Olisikin jo aika myöntää, että taloustiede on monella tapaa tiede, joka muokkaa maailmaa eikä ainoastaan selitä sitä. Sen avulla perustellaan tiettyjä poliittisia muodostelmia, instituutioita, tuotantosuhteita… Saa olla kohtuullisen sokea, jos ei tätä näe. Tällä en tarkoita, että kieltäisin sen käyttökelpoisuuden kaikkiaan. Kunhan tahdon korostaa, että kyseessä ei ole mikään fysiikkaan verrattava tieteenala. Ei tavaramuoto – eikä varsinkaan työvoima tavarana – ole mikään historian alkuhämäristä asti ollut talouden perusyksikkö. Ei työn kapitalistinen kaksoisluonne ole jokin alkuräjähdyksen tuottama vääjäämätön pakko, jota ei käy ohittaminen. Tästä syystä erinäisten kriisien keskellä ei voi olla niin, että taistelu käsitteistä unohdetaan, että päätämme jatkaa “kuten ennenkin” ja kuuntelemme pääoman papiston puheita sekä otamme heidän lääkkeitä, jotka omalta osaltaan tuottivat koko sairauden. Jos me emme edes tässä kohtaa pysty venyttämään omaa poliittista ajatteluamme yli annetun, niin en tiedä milloin sen teemme.

Onko kanttia todelliseen muutokseen?

Työ- ja elinkeinoministeriö yhdessä valtionvarainministeriön kanssa ovat asettaneet selvitystyöryhmän, jonka tarkoituksena on tuottaa analyysi siitä, mitkä ovat koronakriisin vaikutukset Suomen taloudelle kuin myös siitä, miten taloudelle aiheutuvat vauriot voidaan rajoittaa. Selvitystyöryhmä on ilmeisen tärkeä, mutta tiettyjä kysymyksiä herää. Koronakriisiä ei kukaan toki osannut sinänsä ennustaa, mutta kaikilla oli tiedossa (tai ainakin tuli olla) nykyisen talousjärjestelmän kykenemättömyys vastata tällaisiin shokkeihin. Kun pääoman kiertokulku lakkaa, on se kuin verenkierto pysähtyisi kehossa. Sitä alkaa nopeasti syntymään pahaa jälkeä. Onko siis tällä joukolla valmiutta katsoa ohi “annetun” vai pyritäänkö asia ratkaisemaan vanhassa kontekstissa? Oletuksella, että jotain ratkaisuja todella haetaan. Tämä on olennainen kysymys, jos mietimme tulevaisuutta. Anteeksi, jos esitän epäilykseni sen suhteen, että perimmäiseen logiikkaan ei aiota koskea. Syyttäkää sitten minua vaikka miksi. On kuitenkin turhan monta kertaa nähty se, miten paikalle saavutaan esittäen lääkettä, mutta unohdetaan, että kenties sairauskin on saman “tahon” aiheuttama. 

Ongelma tulee olemaan näet ideologinen; käsitteen kaikessa merkityksessä. Mitä tällä tarkoitan? Toistan tässä jo usein esiin tuodun määritelmän. Yhteiskunnallinen todellisuutemme rakentuu aina eräänlaiselle fantasialle. Voimme havaita sen tutussa lauseessa: ”En olisi nähnyt, jos en olisi uskonut.” Se on fantasia, joka ylläpitää jokapäiväisen elämämme todellisuuden kokemusta; ja sitä kutsutaan ideologiaksi. Sen perimmäisenä tarkoituksena on tarjota meille yhteiskunnallinen todellisuus. (esim. Zizek 2008, 30:45;49.) Ideologialla on vieläpä kolme erilaista momenttia. Ensimmäinen momentti on ideologia itsessään, missä erilaiset ideat ovat tärkeimmässä roolissa. Seuraavaksi tulee ideologia itseään varten, mikä viittaa pitkälti ideologisiin valtiokoneisiin. Kolmas momentti on itseään varten ja itsessään. Tämän momentin kohdalla ideologia tuntuu katoavan. Garcia ja Sanchzez ovat käyttäneet tästä esimerkkinä tavarafetisismiä, mikä on erityisen hyvä esimerkki, koska siinä näkyy selkeiten, miten kapitalistinen fantasia ottaa sosiaalisen käytännön muodon. [1] Ideologian puhtain ilmenemismuoto löytyykin siitä, kun se hyväksytään täysin spontaanisti. Sen vahvin muoto ottaa siis ei-ideologisen kaavun. Se esittää omaa vastakohtaansa. (Zizek 2012, 45-46.) Tämä näkyy erityisesti siinä, kun poliitikko väittää tekevänsä kaiken vain perustaen sen faktoihin, tutkimukseen ja analyysiin.

Ongelmaksi mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulee koitumaan se, että selvitystyöryhmä ei havaitse ideologian vaikutusta, vaan ottaa “spontaanisti” vastaan monta sellaista asiaa, jotka ovat täynnä politiikkaa – suoranaisesti jotain “teologista”. En jaksa uskoa, että esimerkiksi tavaramuodon “salaisuuteen” tullaan paneutumaan, vaan sen annetaan olla sellaisenaan. He lähtevät ratkomaan Gordionin solmua, mutta kenellekkään ei käy mielessä vetäistä sitä miekalla auki, koska kontekstia tuskin suodaan vaihdettavan. Pahoitteluni heti pessimismistä.

[1] http://www.zizekstudies.org/index.php/IJZS/article/download/125/125

Lähteet:

Zizek Slavoj 2008. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Nemo. Helsinki.