Huono selitys

Wolfgang Streeckin teksti The Public Mission of Sociology (2017) oli enemmän kuin puhutteleva. Miksi sosiologit ovat hiljaa julkisessa keskustelussa? Kysymys on hyvä ja erityisen ajankohtainen nyt kun yhteiskunta on ajautumassa jälleen yhteen kriisiin. Eikä kysymys ole vain siitä, että sosiologeja sellaisenaan pitäisi kuunnella enemmän, vaan myös siitä, miten sosiologit itse asennoituvat tutkimuskohdettansa kohtaan. Onko siinä parantamisen varaa? Sama koskee tietysti laajemmin kaikkia yhteiskuntatieteitä, joista itselleni sattuneesta syystä yhteiskuntapolitiikka on tutuin “haara”. 

Streeck tarjoaa joitakin pointteja siihen syyhyn, miksi sosiologit keskustelevat mieluummin keskenään kuin maailmalle. Kyse on yksinkertaisesti käteen jaetuista korteista, jotka eivät ole ne kaikista parhaat. Tällä hetkellä yhteiskunnallista ilmatilaa hallitsevat aikamme “gurut” eli taloustieteilijät. Heitä ei turha vaatimattomuus vaivaa. He uskaltavat antaa desimaalinumeroiden tarkkuudella kaikenlaisia ennusteita. He esiintyvät kuin tietäisivät, mistä kahvasta tulee vetäistä, jotta rikkauksien hanat aukeavat. Eräs perimmäinen syy heidän asemansa vahvuudelle onkin siinä, että he ovat onnistuneet asettumaan osaksi yleistä tieteellistä ymmärrystä (tai paikoin väärinymmärrystä, kuten Streeck tarkentaa). Kyse on siitä, että tieteen nähdään paljastavan tiettyjä kausaliteetteja ja toimivan tietynlaisena teknisenä tietotaitona. Tämä tietenkin osuu hyvin yksiin homo economicuksen kanssa. Mikä sitten on sosiologian rooli? Se ottaa kohteekseen aina historiallisesti erityisen tilanteen, jossa lukuisat eri kausaliteetit vaikuttavat. Tästä syystä sosiologiset ennusteet ovat – jos sellaisia uskaltaa tehdä – hyvin rajattuja. Tulokset esitetään yleensä tukun huomautuksia kanssa koskien kontekstia (taloudellinen, sosiaalinen, kulttuurinen…). Siksi julkisessa keskustelussa nämä tulokset saatetaan nähdä hieman pettynein silmin. Ne eivät paljastaneetkaan mitään suurta salaisuutta näkyvän maailman takana, joka ohjaisi meidän arkeamme. (Streeck 2017, 239-240.) 

Pitääkin huomata, että vaikka sosiologiassa on tällainen “vajavaisuus”, se pitäisi yhtälailla osata tunnistaa ja tunnustaa myös taloustieteessä (kärjistän nyt niputtamalla koko tieteen yhteen läjään), joka pyrkii jatkuvasti esiintymään jonkin sortin eksaktina tieteenä. Tämän taloustieteen eksaktiuden puutteen pystyy todistamaan esimerkiksi suuret yhteiskunnalliset muutokset. Jos sen tiettyjä käsityksiä ylläpitävät rakenteet revitään alas, menettää se selityskykynsä monelta osin. Voisiko fysiikalle käydä samoin? Ei voisi. Tässä kohtaa on myös syytä kuunnella, mitä eräällä taloustieteilijällä itsellään on asiasta sanottaavaa. Terry Burnham kirjoittaa tekstissään, että taloustiede on eksynyt ja sekaisin. Esimerkiksi, mitä tulee hallitusten harjoittamaan kulutukseen, toiset sanovat, että 1 dollari stimuloi taloutta ja toiset sanovat, että 1 dollari pitää tulla ensin taloudesta jne. Lopputulos on, että taloustiede toteaa, että tuon 1 dollarin kohtalo on kärjistetysti tuottaa “voittoa” tai “tappiota” väliltä -5 ja +5 taloudelle. Taloustieteilijät eivät siis tiedä kasvaako vai kutistuuko talous. Kirjoittaja tuo esiin tosielämän antaman kärjistävän esimerkin. Edes Nobel-palkittu taloustieteilijä Harry Markowitz ei käytä omaa teoriaansa. Mitä taas tulee niihin, jotka käyttävät? Myron Scholes ja Robert C. Merton tekivät näin ja siinä meinasi mennä koko talous. Tarkemmat tiedot aiemman linkin takaa. 

Palataan sosiologiaan. Sosiologia on ajanut itsensä nurkkaan monella tapaa myös aivan omasta syystään. Streeck tekee olennaisen huomion vuoden 2008 kriisin jäljiltä. Sosiologia ei kyennyt vastaamaan kriisiin, koska se oli monin paikoin ottanut kohteekseen yhteiskunnan vailla taloutta. Monet tärkeät sosiologian alahaarat olivat marginalisoitu tai jopa ulkoistettu. Eräs esimerkki tästä ulkoistuksesta on poliittisen taloustieteen luovuttaminen taloustieteilijöiden käsiin. Näitä ovat olleet haastamassa vain kourallinen politiikkaa tutkivia tieteilijöitä. Streeck painottaakin, että sosiologian tulisi ottaa talous osaksi kaikkia teorioita yhteiskunnasta eikä käsitellä sitä jonain neutraalina varallisuuden luomisen tekniikkana. (Streeck 2017, 242.) Kuka onkin pyörinyt yhteiskuntatieteiden parissa, onkin saattanut huomata tämän ilmiön, miten vähän joitakin kiinnostaa talous, mutta silti niin kovasti yhteiskunta. Saman voi tosin havaita myös politiikoissa. Osa on niin tavattoman kiinnostunut tuosta tai tästä asiasta, mutta jättää talouden aivan kuin omaksi “tekniseksi” asiakseen. Siksi olen aina hieman hämmentynein korvin kuunnellut, jos joku sanoo olevansa kiinnostunut sosiaalipolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta, kulttuuripolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta, ympäristöpolitiikasta, mutta ei talouspolitiikasta… Ymmärrätte pointin. Kapitalistisessa yhteiskunnassa pääoma muodostaa hegemonisen yhteiskunnallisen suhteen, niin miten sen edes voi ohittaa tutkittaessa sosiaalista tai tehtäessä politiikkaa? Tästä syystä minkäänlaista sosialistista politiikkaa ei aivan oikeasti voi tehdä, jos ei harjoiteta kapitalismin analyysia. Ilman sitä jää politiikka aina vääjäämättä pintason humanistiseksi moralisoinniksi.

Streeck esittelee tekstissään sitä historiaa, miten sosiologia ja talous erosivat toisistaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja miten Weberin jälkeen saksalainen sosiologia ei ole ottanut tehtäväkseen tutkia suuria teemoja talouden ja yhteiskunnan väliltä. Esittelen tässä lyhyesti erään “tuoreemman” esimerkin siitä, minkä takia tämä ero on päässyt syntymään. Meidän täytyy matkata 1960-luvulle ja sen sodan jälkeisiin kasvun vuosiin. Tuolloin syntyi käsitys, että talous ei enää ollut sosiologinen saati poliittinen kysymys. Keynesin vanavedessä oli alettu ajattelemaan, että taloustiede oli kuin hammaslääkäri: taitoa vaativa ammattilainen, joka kutsutaan hätiin ratkaisemaan ongelmaa. Samaan aikaan sosiologian piirissä tapahtui myös jotain kummaa. Frankfurtissa oli kapitalismi nimetty uudelleen katalyyttiseksi yhteiskunnaksi(?) (catallactic society). Oudosta termistä viis, mutta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta oltiin alettu uskomaan, että järjestelmä ei koskaan olisi enää haavoittuvainen taloudellisen kriisin johdosta. Muita kriisin syitä löydettiin kyllä. Taloudesta oli nyt tullut tekninen asia. (Streeck 2017, 244-245.) Nyt me tietenkin tiedämme, että järjestelmä on hyvinkin haavoittuvainen. Se on oikeastaan tietyllä tapaa pelottavan hauraalla pohjalla. Pelottavan? Kyllä. Siksi, että vaihtoehtoja ei ole mietitty enää vuosikymmeniin. Romahduksen vaara on todellinen vaara kaikkinensa, jos tätä vaihtoehtojen etsimistä ei aleta ottamaan uudelleen todesta. 

 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.