Kasvukipuja

Politiikan kentällä  puhutaan taloudellisen kasvun palauttamisesta. Kasvun “stimulointi” ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen asia. Sitä ei vain mennä ja laiteta taloutta kasvuun, vaikka olisi minkälaista pakettia tarjolla. Miten meillä ensinnäkään olisi kriisejä, lamoja ja taantumia, jos tämä temppu olisi tuosta kiinni?

Tahtoisin jälleen palauttaa mieliin sen, että kapitalismi on kapitalismia. Pääoma on yhteiskunnallinen suhde sekä prosessi eikä asia.  Pääoma “virtaa” läpi tuotannon ja tuosta virtauksesta me voimme uuttaa esille kuusi erilaista kohtaa, joissa asiat voivat mennä prosessin kannalta pieleen: 

  1. Mahdollisesti meiltä puuttuu tarvittava määrä rahaa. 
  2. Ehkä meillä ei ole tarpeellisia tuotantovälineitä. 
  3. Mahdollisesti työvoiman saatavuudessa on häiriöitä. 
  4. Kenties tuotantoprosessissa on havaittavissa jonkinlaista tehottomuutta tai vastarintaa.
  5. Mahdollisesti markkinoilla ei ole kysyntää. 
  6. Meillä on käytössämme vääränlaista teknologiaa tai tuotantorakenteet eivät ole kunnossa. (ks. Harvey 2010, 47.)

Kun siis puhumme kasvusta, tulisi meidän käsitellä koko kokonaisuutta. Tämä taas tuo esiin paljon poliittisempia kysymyksiä kuin äkkiseltään haluttaisiin varmasti myöntää. Esimerkiksi pitäisikö työläisten totella mukisematta ja näin ollen lopettaa kaikki vaatimukset, jotka voivat häiritä prosessia? Nykyisen kriisin kohdalla on myös syytä kysyä, pitääkö yrityksiä tekohengittää, jos niiltä on kadonnut kysyntä? Miksi pääoman kiertokulun ei anneta sopeutua uuteen “normaaliin” ja löytää tuottavampia “seutuja”? Olkoot miten tuhoisaa tahansa. Kasvu kapitalismissa tarkoittaa kuitenkin aina pääoman kasvua. Pääoman kiertokulun, sen eri “metamorfoosien” tulee tapahtua ja kasvattaa pääomaa tai se kuolee ja samalla lakkaa verenkierto yhteiskunnassa. Kaikki muu on tämän suhteen toissijaista ja voi tapahtua vasta kun tämä prosessi on onnistuneesti suoritettu. Siinä yksinkertaisesti kapitalistisen talouden vastuullinen hoitaminen. Tässä mielessä porvari on monesti aivan oikeassa esittäessään tylyjä huomioita taloudesta. Kun pelaat kapitalismin säännöillä, ei ole olemassa jotain ulkopuolista, jonka avulla toteutetaan esimerkiksi jotain “sosialistisia” uudistuksia. Nekin rahat haetaan kapitalistiselta sektorilta. Sama “sääntöjen” unohtaminen vaivaa joskus myös kovimpia osuuskunta-aktivisteja, jotka pitävät niitä jotenkin erityisen sosialistina ratkaisuina. Aivan samalla tavalla ne joutuvat tottelemaan pääoman arvonmuodostusta kuin mikä tahansa muukin yritys. 

Mutta älkää käsittäkö väärin minun poliittista asemaani. En ole järjestelmän fani, mutta en ala valehtelemaan itselleni, että se toimisi jotenkin toisin kuin se toimii. Siksi olen yrittänyt herätellä kaikkina näinä vuosinani työväenliikkeessä toverikuntaa pohtimaan ei-tavaramuotoista tuotantoa, jonka kehittämiseksi olisi kuitenkin olennaista ensin ymmärtää se, että kapitalismi ei ole luonnollinen olotila yhtään sen enempää tai vähempää kuin vaikkapa feodalismi. Kun tämän muurin yli joskus kiivettäisiin niin asiat alkaisivat ehkä aueta, mutta siihen asti me varmasti keskustelemme erinäisistä sosiaalisista ohjelmista ja ihmettelemme kun ne romuttuvat joka kerta kun pääoman kiertokulku häiriintyy, mutta samalla kuitenkin näön vuoksi heilutamme nyrkkiä pääomalle ja “ahneille porvareille”. En valitettavasti voi sille mitään, että tästä muodostuu kuva lapsesta, joka kiukuttelee vanhemmilleen, mutta ei kuitenkaan ole valmis itsenäistymään. 

Lähteet:

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford University Press.

Kurinalainen vapaus

Slavoj Zizek käsittelee esipuheessaan Sophie Wahnicin kirjaan In Defense Of Terror lyhyesti elokuvaa 300, joka taiteellisin vapauksin perustuu historialliseen tapahtumaan: spartalaiset taistelevat ylivoimaista vihollista vastaan Thermopylain solassa. Elokuvassa korostetaan, miten spartalaiset asettuvat puolustamaan käsityksiään arvokkuudesta, järjestä ja vapaudesta. Tämän on nähty toisinaan luovan absurdin kuvan kun tämä liitetään spartalaisten harjoittamaan äärimmäiseen armeijan kurinalaisuuteen läpi yhteiskunnan. Zizek antaa kuitenkin erään selityksen. Tämä absurdius on hinta vapaudesta. Vapaus säilyy ainoastaan, jos olet valmis kamppailemaan, valmis riskeeraamaan kaiken sen puolesta. Näin ollen spartalaiset eivät suinkaan muodosta jonkinlaista vastakohtaa ateenalaiselle demokratialle, vaan kurinalaisuus on demokratian ennakkoehto. Todellinen vapaa toimija voi syntyä vain säälimättömän itsekurin kautta. Onkin helppo ajatella, että vapaus on vapautta valita kuin kuluttaja, mutta mitä jos vapaus on jotain paljon syvällisempää? Tämä tuo minulle mieleen kirkkoisien näkemyksen vapaudesta, jossa vapaus on vapautta niistä paheista, jotka estävät ihmisen täyttymyksen. 

Vapaus ei ole kuiskinut korvaani vain tämän pienen lukuhetken takia. Sosiaalisessa mediassa kohtasin päivityksen, jossa pohdittiin, miten puolueet eivät enää vaadi aatteellisuutta (kuka tahansa saa liittyä). Eivätkä myöskään yleisesti yhdistyksetkään pahemmin kysele liittyvien sitoutumista yhdistyksen tehtäviin sekä tavoitteisiin. Kirjoittaja totesi, että kirkko taitaa olla ainoita, jotka liittyvältä näitä kyselee. Tämä sai minut pohtimaan, että onko aikamme käsitys vapaudesta vääristynyt. Se ei ole enää itsekuria ja sitoutumista, vaan vapautta toimia siten kuin sattuu juuri haluamaan. Kuka tahansa, joka kykenee ilmoittautumaan jäseneksi pääsee jäseneksi, mihin tahansa “kerhoon”. Tälle liittymiselle ei ole lopulta mitään muuta hintaa kuin ehkä jäsenmaksu. Eikö tällöin riskinä ole se, että alkuperäinen ajatus hautautuu “vapauden” alle?

Jos siis vapaudesta puuttuu kurinalaisuus, saa kaikki paheet kulkea läpi, miten lystäävät. Yhtäkään ei pysäytetä ovella. Samalla tämä vapaus (josta ei makseta mitään hintaa) syövyttää kaikki liikkeet edessään. Ei ole oikeaa eikä väärää, koska sen osoittaminen olisi vapauden rajoittamista. Tällainen vapaus lepääkin “alkuperäisen olemattomuuden” päällä. Sitten ihmiset ihmettelevät kun heidän elämällään ei ole koordinaatteja. Kaikesta muuttuu merkityksetöntä puuhastelua, koska siltä puuttuu mittatikku, johon se voisi itseään verrata. Kaikki voidaan neuvotella uusiksi, jos niin halutaan, vaikka joka aamu. Tätä “olemattomuutta” pyritään tietenkin paikkailemaan. Puhutaan ja puhutaan arvoista, mutta kukaan ei määrittele niitä sen tarkemmin. Niitä ei aseteta todelliseen suhteeseen maailman kanssa, koska sillä samaisella hetkellä jouduttaisiin jo määrittelemään paljon muutakin kuin vain kirjainten järjestys, joilla voidaan kirjoittaa haluttu sana. Ihmiset ovat niin omistautuneita keinotekoiselle yhteneväisyydelle, että lopulta jokainen seisoo sanan ympärillä tumput suorina tai puuhastelevat ihan mitä lystäävät, koska kaikki muu loukkaisi kuulemma vapautta.

Ottaisiko todesta?

Eilinen teksti velasta tuotti muutaman mielenkiintoisen kommentin sosiaalisen median puolella. Siksipä ajattelin hieman jatkaa asiasta. Kun näet keskustellaan esimerkiksi velasta, joka eittämättä on vakava asia, ei sopisi unohtaa siihen liittyvää huumoria. Ei sopisi unohtaa ihmisyyteen kaikkinensa liittyvää huumoria, vaikka se usein on samalla tragedia – monesti enemmän juuri sitä. Me puuhailemme täällä maailmassa aina uskon varassa ja olemme maailmaan heitettyjä. Luotamme symbolisen tilaan eräänlaisena mittatikkuna: on se sitten Jumala, kansakunta, vapaus… Mutta kuten Zizek kirjoittaa, tämä suuri Toinen on lopulta hyvin hauras ja tarvitsee aina jonkinlaisen subjektiivisen oletuksen. Se on olemassa vain, koska toimin kuin se olisi olemassa. Se antaa kuitenkin meille elämään horisontin, mutta vain niin pitkälle kun uskomme siihen. Sitä ei oikeasti ole olemassa. Ainoastaan yksilöt ja heidän toimintansa ovat olemassa. (Zizek 2007, 9-10.) Tämä tuli mieleeni kun velan luomaa ongelmaa hieman ratkottiin keskustelussa ja pohdittiin sen luonnetta.

Yleensä tällaisissa keskusteluissa esiin nousee myös jotain ideologista. Mitä tällä tarkoitan? Ideologia on “korkeimmassa” muodossaan pitkälti asioiden hyväksymistä luonnollisina, vaikka ne eivät sitä olisi, vaan sisältäisivät päälakeen asti kaikenlaista poliittista. Suhtautuminen esimerkiksi velkaan tarjoaa tähän hyvän ikkunan. Sanotaan esimerkiksi, että velka on aina maksettava, mutta uskallan veikata, että ihmiskunnan historiassa aika on vienyt monet velat hautaansa ilman täyttymystä ja monia velkoja on annettu myös anteeksi. Väite ei siis pidä täysin paikkaansa. Velka ei ole olemassa sellaisenaan. Se on suhde ei asia. Kun suhde on ratkaistu tavalla tai toisella, niin ei missään maahan romahda kuollut velka-olento. Toki jos tuota suhdetta ei noudata tai kunnioita (kuten mitä tahansa sopimusta tai käytäntöä), muodostaa se oman kysymyksensä. Samoin kuin siitä syntyvät seuraukset. Tämän ei kuitenkaan sopisi antaa hämärtää todellista kysymystä taustalla. Jos esimerkiksi kaikki maailman velat nollattaisiin hetkessä, ei mikään räjähtäisi välittömästi taivaan tuuliin tai katoaisi. Seurauksia sillä toki varmasti olisi, jotka löytäisivät tiensä materiaaliseen maailmaan, mutta silloinkin on jälleen kyse suhteesta eikä asiasta. Ihmiset ehkä unohtavat liian usein sen, miten kielellisessä maailmassa me elämme. Eikö pappi julista avioparin? Eikö koulusta saatu todistus ole sanoja paperilla, joka julistaa sen ja sen henkilön siksi ja täksi arvoltaan? Esimerkkejä löytyy lukuisia, joissa tukeudumme ihan vain siihen, että joku jossain sanoo jotain ja me otamme sen todesta. Tämä ei tietenkään tee asioista “valheellisia”. Taustalla on aina tekoja. On se sitten päätös mennä naimisiin tai ankara opiskelu. Lopulta joku kuitenkin julistaa jotain. Jokuhan saattaa tietää asiasta x hyvin paljon, mutta kukaan ei suostu julistamaan häntä siksi tai täksi, jolloin hänen asemansa yhteiskunnassa on hyvin erilainen kuin samalla tietomäärällä tai taidolla varustetulla julistetulla.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

Velka turmelee

Tällä hetkellä väläytetään poliittisella kentällä isoja velkataakkoja: 500 miljadia euroa. Siinä on iso summa yhteisvastuullisestikin jaettavaksi. Tai katsotaan nyt, mistä tässä elpymisrahastossa on kaikkien sananvalintojen ja kiemuroiden jälkeen kyse. Kirjoitetaan kuitenkin hetki siitä, mistä tällaisissa julkisissa veloissa on kyse. Velka on näet olennainen tekijä uusliberaalien yhteiskuntasuhteiden pystyttämiseksi, kuten Lazzarato on kirjoittanut. Se muodostaa kaksinkertaisen anastamisen ulottuvuuden. Edustuksellisen demokratian mahdollisuudet käyttää poliittista valtaa kapenevat, mutta myös kaikki se varallisuus, joka on onnistuttu “repäisemään kapitalistisesta kasautumisesta”, on jälleen nälkäisen  pääoman lautasella. Samalla tulevaisuus asettuu anastettavien “maiden” joukkoon. Meidän aikamme myydään. Tällainen velka on valtasuhde, joka ei toki “teknisesti” erottele työssäkäyvää tai työtöntä, rikasta tai köyhää, mutta syventää silti yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Lazzarato kutsuu tätä epätasa-arvoa luokkaeroiksi. 

Onko tällainen velkataakan kasvattaminen sitten pakollista? Mahdollisesti, mutta asia pitää ymmärtää laajemmin. Jos sinulle sanotaan rahat tai henki, niin varmasti luovutat rahat, koska muuten menisi molemmat. Tämä on pakollista. Se taas ei ole mitenkään pakollista, että tällaiset rosvot saavat kulkea yhteiskunnassa. Heidät voi yhteiskunta laittaa kuriin, asettaa rangaistuksia, joiden pelotteen jo toivotaan osaltaan ehkäisevän tällaisia rikoksia. Miksi siis kerta toisensa jälkeen maailmassa, jossa on mahtavat tuotantovoimat, annamme itseltämme vaatia rahoja tai henkeä? Miksi veitsi on aidan meidän kurkullamme vaan ei rosvon? 

Annamme toisin sanoen kietoa itsemme velkaan, joka ei ole muuta kuin yhteiskunnallinen suhde. Ei se löydä tietänsä maailmaan mistään kivenkolosta ja ala ryömimään pitkin poikin yhteiskunnan katuja tarttuen varomattomien ihmisten jalkoihin. Jos muinaiset yhteiskunnat Babyloniasta lähtien ymmärsivät tämän, niin miten itseään niin sivistyneenä pitävä nykyihminen ei näe velan turmelevaa vaikutusta, vaan antautuu sille kerta toisensa jälkeen? Eikö ihminen enää hallitse omaa hienoa luomustaan? Onko järjestelmä, jonka piti kuulemma kulkea käsikkäin demokratian kanssa, noussut luojaansa vastaan kuin Frankensteinin hirviö?

ps/edit:

Minun on ehkä syytä tarkentaa tiettyä näkemystä, joka jäi vähän puolitiehen tekstissä. Sille kuuluisan ”oletuksen” tasolle. Raha ja velka kulkevat käsikkäin ja rahan luomisen prosessit ovat tässä olennaisia. Esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneet laajat muutokset OECD-maissa suhteessa keskuspankkien rooliin on eräs osa-alue, mikä pitäisi pitää mielessä. Sekä euron ”valuviat”. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut ”moralisoida” velalla, vaan nostaa esille se, että on olemassa myös ”velattomia” ratkaisuja. Viittaus Babyloniaan taas koski velkojen anteeksiantoa.

Mikä minua ärsyttää? II

Olen kyllästynyt. Olen turhautunut. Olen vähän sitä ja tätä. Ympärillä pseudoaktiivisuutta, johon itsekin osallistun – täysin vapaaehtoisesti. Synnin taakka kasvaa omassakin selässä. On kokouksia, päätöksiä, aivan kaikenlaisia juttuja, mutta kohde pysyy samana kuin aloitettaessa: muuttumattomana. Eikä ketään tunnu kiinnostavan. Mitään ei koordinoida päämäärä mielessä. Gallupluvut kyllä kiinnostavat ja tulevat vaalit. Siinä se. Elävä kuollut, jonka raajat liikkuvat kuin marionetilla. 

“Tule mukaan muuttamaan maailmaa!” Paskat. Se tekisi mieli välillä vastata. Ala kyselemään muuttamisen perään ja saat huomata, että sille ei koskaan ole aikaa. On aina jotain tärkeämpää. On aina jotain, mikä pitää hoitaa ensin. Eikä se lista koskaan lopu. Ja jos lista uhkaakin loppua, marssii esiin rouva TINA, joka tekee selväksi, että muita mahdollisuuksia ei ole, ja ojentaa samalla uuden listan. Lista ei jumalauta lopu!

Maailma, jossa “klassiset” sosialidemokraattiset ehdotukset tulkitaan vaarallisen radikaaleiksi, on hämmentävä paikka. Herää kysymys, onko politiikassa mitään järkeä? Siis, jos on sosialidemokraatti. Mitä järkeä on kantaa tunnuksia ja puhua aatteesta, jos sen eteen ei oikeasti saa tehdä yhtään mitään? Juhlapuheissa kyllä taputetaan, jos sanoo jotain repäisevää, mutta esitäppä se toisaalla, niin hiljaisuus valtaa alaa. Aivan! Oli jotain tärkeämpää hoidettavaa kuin päämäärä. Onko tässä mitään järkeä?

Seremoniamestari hädässä

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmisten poliittinen mielikuvitus on hieman samaa luokkaa kuin entisaikojen hovin hätääntyneellä seremoniamestarilla: “Totta kai meillä täytyy olla kuninkaalisia! Mitä virkaa muuten seremoniamestarilla olisi?!” Syystä tai toisesta ei riitä ymmärrys, että uusi maailma tuo mukanaan myös uudet hahmot. Siinä ei tarvita hovin seremoniamestaria. 

Hieman samaa sukua on järkeily, jonka voi kuulla erityisesti porvarilta, mutta myös toisinaan sellaiselta työläiseltä, jonka pääkoppaa ei liika tieto pakota. Jos yhtään eksyy juttelemaan radikaalimpia, niin nousee esiin kova – ja huikealla varmuudella varustettu – toteamus:  “Mutta tarvitaanhan me kapitalisteja! Miten meillä muuten olisi töitä?” Unohtuu, että palkkatyö on työn yksi erityinen muoto. Siihen he kuitenkin viittaavat. Se on tässä seremoniamestari hädässä. Tämän ymmärtäminen ei vaadi sen kummempaa aivojumppaa kuin tutkia hieman työn historiaa. Lisäksi jopa työväenliikkeen jäseniltä monesti unohtuu, että alkuperäinen tavoite on ollut tuhota palkkatyö, siis eräs työnteon muoto. Tämä ei taas tarkoita, että jokaisesta tulee työtön tai porvari. Täytynee se todeta, koska ei sovi koskaan yliarvioida ihmisten kykyä ymmärtää. Aivan samalla tavalla kuin orja ottaessaan oman elämänsä haltuun, katkaistuaan kahleensa ja saavuttaen vapautensa, tuhoaa kaksi asiaa: herran ja orjan. Työ arvona työväenliikkeessä on viitannut ihmisen olemukseen. Hän muokkaa luontoa itselleen sopivaksi tekemällä työtä. Kyse on eräänlaisesta aineenvaihdunnasta, jossa työ muokkaa luontoa ja luonto muokkaa työtä (huomiota on syytä kiinnittää myös “toiseen luontoon”, kuten tietoverkot jne.). Yhtä vähän kuin pääoma on ikuinen suhde, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, sama tilanne on palkkatyöllä. Tekisi ihan rehellisesti mieli kysyä, mikä siinä on, anteeksi kieleni, niin saatanan vaikeaa ymmärtää? 

Tähän liittyen. Yleensä, jos päädyt yhtään piikittelemään vallitsevan tilanteen totuuksia, saat maineen utopistina. Tämä on jokseenkin outoa, mutta kuten edellä olen esittänyt, ei ihmiseltä liikoja kannata odottaa. Ensinnäkin kritiikki ei tarkoita vielä sitä, että kirjoittaisi reseptejä tulevaisuuden keittiöön. Toiseksi on jokseenkin hauskaa, että eniten utopisti syytteitä jakelevat ne tahot, jotka itse kuvittelevat ratkaisevansa edessä olevat ongelmat vanhassa kontekstissa ja ovat valmiita venyttämään tai silpomaan yhteiskunnan sen mukaisesti, että se mahtuisi heidän Prokrusteen vuoteeseen.