Seremoniamestari hädässä

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmisten poliittinen mielikuvitus on hieman samaa luokkaa kuin entisaikojen hovin hätääntyneellä seremoniamestarilla: “Totta kai meillä täytyy olla kuninkaalisia! Mitä virkaa muuten seremoniamestarilla olisi?!” Syystä tai toisesta ei riitä ymmärrys, että uusi maailma tuo mukanaan myös uudet hahmot. Siinä ei tarvita hovin seremoniamestaria. 

Hieman samaa sukua on järkeily, jonka voi kuulla erityisesti porvarilta, mutta myös toisinaan sellaiselta työläiseltä, jonka pääkoppaa ei liika tieto pakota. Jos yhtään eksyy juttelemaan radikaalimpia, niin nousee esiin kova – ja huikealla varmuudella varustettu – toteamus:  “Mutta tarvitaanhan me kapitalisteja! Miten meillä muuten olisi töitä?” Unohtuu, että palkkatyö on työn yksi erityinen muoto. Siihen he kuitenkin viittaavat. Se on tässä seremoniamestari hädässä. Tämän ymmärtäminen ei vaadi sen kummempaa aivojumppaa kuin tutkia hieman työn historiaa. Lisäksi jopa työväenliikkeen jäseniltä monesti unohtuu, että alkuperäinen tavoite on ollut tuhota palkkatyö, siis eräs työnteon muoto. Tämä ei taas tarkoita, että jokaisesta tulee työtön tai porvari. Täytynee se todeta, koska ei sovi koskaan yliarvioida ihmisten kykyä ymmärtää. Aivan samalla tavalla kuin orja ottaessaan oman elämänsä haltuun, katkaistuaan kahleensa ja saavuttaen vapautensa, tuhoaa kaksi asiaa: herran ja orjan. Työ arvona työväenliikkeessä on viitannut ihmisen olemukseen. Hän muokkaa luontoa itselleen sopivaksi tekemällä työtä. Kyse on eräänlaisesta aineenvaihdunnasta, jossa työ muokkaa luontoa ja luonto muokkaa työtä (huomiota on syytä kiinnittää myös “toiseen luontoon”, kuten tietoverkot jne.). Yhtä vähän kuin pääoma on ikuinen suhde, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, sama tilanne on palkkatyöllä. Tekisi ihan rehellisesti mieli kysyä, mikä siinä on, anteeksi kieleni, niin saatanan vaikeaa ymmärtää? 

Tähän liittyen. Yleensä, jos päädyt yhtään piikittelemään vallitsevan tilanteen totuuksia, saat maineen utopistina. Tämä on jokseenkin outoa, mutta kuten edellä olen esittänyt, ei ihmiseltä liikoja kannata odottaa. Ensinnäkin kritiikki ei tarkoita vielä sitä, että kirjoittaisi reseptejä tulevaisuuden keittiöön. Toiseksi on jokseenkin hauskaa, että eniten utopisti syytteitä jakelevat ne tahot, jotka itse kuvittelevat ratkaisevansa edessä olevat ongelmat vanhassa kontekstissa ja ovat valmiita venyttämään tai silpomaan yhteiskunnan sen mukaisesti, että se mahtuisi heidän Prokrusteen vuoteeseen.