Mikä minua ärsyttää? II

Olen kyllästynyt. Olen turhautunut. Olen vähän sitä ja tätä. Ympärillä pseudoaktiivisuutta, johon itsekin osallistun – täysin vapaaehtoisesti. Synnin taakka kasvaa omassakin selässä. On kokouksia, päätöksiä, aivan kaikenlaisia juttuja, mutta kohde pysyy samana kuin aloitettaessa: muuttumattomana. Eikä ketään tunnu kiinnostavan. Mitään ei koordinoida päämäärä mielessä. Gallupluvut kyllä kiinnostavat ja tulevat vaalit. Siinä se. Elävä kuollut, jonka raajat liikkuvat kuin marionetilla. 

“Tule mukaan muuttamaan maailmaa!” Paskat. Se tekisi mieli välillä vastata. Ala kyselemään muuttamisen perään ja saat huomata, että sille ei koskaan ole aikaa. On aina jotain tärkeämpää. On aina jotain, mikä pitää hoitaa ensin. Eikä se lista koskaan lopu. Ja jos lista uhkaakin loppua, marssii esiin rouva TINA, joka tekee selväksi, että muita mahdollisuuksia ei ole, ja ojentaa samalla uuden listan. Lista ei jumalauta lopu!

Maailma, jossa “klassiset” sosialidemokraattiset ehdotukset tulkitaan vaarallisen radikaaleiksi, on hämmentävä paikka. Herää kysymys, onko politiikassa mitään järkeä? Siis, jos on sosialidemokraatti. Mitä järkeä on kantaa tunnuksia ja puhua aatteesta, jos sen eteen ei oikeasti saa tehdä yhtään mitään? Juhlapuheissa kyllä taputetaan, jos sanoo jotain repäisevää, mutta esitäppä se toisaalla, niin hiljaisuus valtaa alaa. Aivan! Oli jotain tärkeämpää hoidettavaa kuin päämäärä. Onko tässä mitään järkeä?