“…mutta tämä ei olekaan aitoa!”

Porvarilla on monesti kiire todistella, että jokainen joka vain suinkin osaa laskea tietää, miten suurissa taloudellisissa ongelmissa olemme. Tavallaan porvari ei ole väärässä. Ongelma onkin siinä, että asiaa ei ajatella tarpeeksi pitkälle – ja tämä ajattelemattomuus on puhtaasti poliittista. Ei kysytä, mikä muodostaa sen tilan, jossa näitä laskuja ratkaistaan. En kai koskaan lakkaakaan hämmästelemästä sitä, miten luontevasti ongelmien syy tarjoaa itseään ongelmien ratkaisuksi. Eikö koskaan mieleen livahda sellainen ajatus, että kyse ei olekaan laskuvirheestä? “Pyh, eihän tämä suinkaan ole aitoa kapitalismia, vaan sosialistien pilaama järjestelmä!”, voisi kuulua vastaus. Jos sosialisteilla on ollutkin paha tapa siirrellä maalitolppia ja kieltää kaikenlaiset ikävät asiat vetoamalla siihen, ettei kyse ollut aidosta sosialismista, niin on kumma, miten tätä aivan samaa ilmiöitä ei tunnuta huomattavan kapitalismissa ja porvariston jutuissa: “Jos vain aito kapitalismi olisi vallassa, niin maailma olisi niin mainio!”

Mutta mitä jos – ihan vain ajatuksena – tämä on sitä aitoa kapitalismia? Missään ei ole tapahtunut virhettä. Näin se vain toimii ja on matkalla mahdolliseen tuhoonsa. Itse tosin olen hylännyt jo kauan sitten kehitysuskon, en odota suuria “historialta”, joten hieman Rosa Luxemburgin hengessä edessä voi olla yhtä hyvin sosialismi kuin barbarismi – tai peräti jotain ihan muuta. Toivon tosin, että ensimmäisen kohdalla ei kuitenkaan toteudu vanha vitsi, jonka luin kerran jostain Zizekin tekstistä: “Sosialismi on ihmiskunnan historian kaikkein korkeimpien saavutusten synteesi: esihistoriasta se otti primitivismin, antiikista orjuuden, keskiajalta yhteiskunnan brutaalin hallitsemisen ja kapitalismilta riiston. Sosialismiltakin se otti jotain: nimen”. Toki vitsiä voi pitää yhtenä tapana puolustaa “aitoa” sosialismia, mutta lukisin sen niin, että lopulta se, mikä meillä on edessämme eikä se mitä toivomme (olkoot se unelma kapitalistisesta tai sosialistisesta utopiasta) ratkaisee. Emme voi jatkuvasti vain odottaa jotain aitoa ja kieltää ongelmat siihen vedoten, että tämä nyt ei ole aitoa. Sisäinen “totuus” ei ole mitään verrattuna ulkoisen totuuteen. Aivan samoin kuin ihmisen sisäisellä totuudella itsestään ei tee yhtään mitään. Pitäkööt itseään vaikka miten hyvänä ihmisenä, mutta jos on täysi kusipää, niin jälkimmäinen on totta, vaikka miten asiaa selittelisi. Mitä jos siis talousjärjestelmämme on tuo hölskyvä pää? Sitä sopii ainakin pohtia ja miettiä, mitä se mahtaisi tarkoittaa. 

Mutta myönnettäköön, että minusta tuntuu joskus vähän hassulta piikitellä tuota “yleistettyä porvaria”. Aivan samanlaista ajattelun vajautta on niiden keskuudessa, jotka kulkevat hieman punaisempien lippujen alla. Mutta vajaudella en tarkoita tyhmyyttä, vaan sitä, että ajattelu ei kanna tarpeeksi pitkälle. Se jää tavallaan jumiin tiettyyn pisteeseen eikä pääse hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Tässä olennaista on ideologia: se miten me hahmotamme tämän maailmaan. Se ei tarkoita välttämättä tietoisesti omaksuttua näkemystä vaan tavalla tai toisella luonnollistunutta tapaa nähdä se, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ongelma onkin sanojen puutteesta. Elämmehän kielemme kautta ja jos ei ole sanoja kuvata tai käsitteitä, joilla käsittää, niin asiat ovat monesti – noh – pirullisen käsittämättömiä. Mitä niin sanottu “marxilainen teoria” onkin minulle tarjonnut ei ole ollut ideologia (kuten monesti asian kohdalla kuvitellaan, vaikka halutessaan ihminen voi olla Marxin kanssa poliittisesti kaikesta eri mieltä ja silti tunnustaa teorian lähtökohdat) vaan tietynlainen lähtökohta alkaa purkamaan todellisuutta, eritellä sen eri osa-alueita kriittisesti. Kyse on ideologiakriittisestä lähestymisestä – ja sitä me tarvitsemme enemmän kuin koskaan.

…niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.

Kapitalismi on luultavasti ensimmäinen kultti, joka ei pyri anteeksiantoon vaan velallisuuteen. Näin tämä uskontojärjestelmä syöksyy mukaan valtavaan liikkeeseen. Hirvittävä velallinen tietoisuus, joka ei tiedä miten saisi anteeksi, turvautuu kulttiin, ei saadakseen syntinsä anteeksi vaan universalisoidakseen ne, moukaroidakseen tietoisuutta velalla ja ennen kaikkea sisällyttääkseen itsensä jumalan tähän velallisuuteen, jotta jumala itse lopulta alkaisi tavoitella anteeksiantoa.” Näin kirjoitti aikanaan Walter Benjamin. Hänen lyhyt tekstipätkänsä aiheesta on suositeltavaa luettavaa aikamme ihmisille, jotka haluavat ymmärtää sitä suoranaista uskonnollista huumaa, joka on nyt esimerkiksi oikeistolla päällä heidän suorittaessaan velkapopulismiaan jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Kuten Benjamin kirjoituksessaan tuo esille, on tällä uskonnolla lisäksi eräs perustavanlaatuinen ero kaikkiin aiempiin uskontoihin. Jos aiemmin uskonto pyrki uudistamaan olemassaolon, niin tämä Jumalan transsendenssin kadottanut uskonto pyrkii sen hajottamaan. Kyse on kulttiuskonnosta ilman selkeitä dogmeja tai teologiaa. Merkitys on vain suorassa yhteydessä kulttiin itseensä. Jos esimerkiksi seuraat sitä paloa, jolla Juhana Vartiainen osallistuu keskusteluun, voisit helposti ottaa hänestä kuvan ja piirtää pienet papin liperit ja kuva olisi vielä todenmukaisempi kuin todellisuus itse. Kyse ei ole enää ollut hänen kohdallaan aikoihin – jos koskaan – taloudesta sinänsä, vaan tästä kultista, jolle hän on omistautunut. Sama koskee yllättävän montaa “talousihmistä”, jotka eivät suinkaan käsittele taloutta tieteellisessä mielessä, siis kaikessa tarvittavassa ankaruudessa, vaan palvelijan näkökulmasta, eräänlaisena seremoniamestarina, jonka on tarkoitus saada taas yksi juhlapäivä käyntiin. Kuten Benjamin toteaa: “Kapitalismi on kultin harjoittamista sans trêve et sans merci. Kapitalismissa ei ole ”arkipäiviä”. Jokainen päivä on juhlapäivä suureellisten palvelusmenojen suorittamisen ja palvonnan äärimmäisen rasituksen kammottavassa mielessä.” 

Isä Meidän -rukouksen ekumeenisessa sanamuodossa todetaan: “Ja anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Benjamin itse käyttikin sanaa schuld (velka ja syyllisyys) kirjoittaessaan velallisuudesta ja huomautti sen “demonisesta kaksoismerkityksestä”. Kyse ei ole siis ajattelun venyttämisestä liiallisuuksiin tai perusteettomasta väitteestä, ettemmekö voisi huomata jotain perin uskonnollista porvarillisessa mielessä ja sen fiksaatiossa velkaan. Tämä nostaakin esiin erään perin huvittavan puolen asiaa. Yleensä oikeistolainen ylpeilee sillä, ettei hän ole ideologian vanki kuten vasemmistolainen, sosialisti, marxilainen… Huvittavaa on siis se, että tämä on yleensä merkki vain siitä, että hän on itse uppoutunut liian syvälle ideologiaan: ei enää osaa erottaa sen ja todellisuuden välistä häilyvää eroa. Fantasia on nielaissut hänet kokonaan. Tämä aiheuttaa jopa sellaisia perin ikäviä vaivoja, että ymmärrys historiastakin hämärtyy. Ei huomata “oman järjestelmän” nuppujen kehitystä, tapahtumia sen edellä ja pystyttämiseksi jne., vaan ajatellaan, että näin se maailma on ja on aina ollut. Velka, “juhlamenot”, koko helvetillinen kultti on siis normaalia. Mutta mitä jos alkaisimmekin pohtia “syntien” anteeksiantoa? Mitä jos lähtisimme kultista, koska se ei kuitenkaan aio tarjota meille pelastusta, minkäänlaista syntien anteeksiantoa?

Isokallio ja pikkuoravat

 

Eilen Kalle Isokallio julkaisi kirjoituksen otsikolla Numeroita ja rahan ymmärtämisen alkeita. Valitettavasti tekstissä ei ollut ymmärtämistä saati niitä alkeita. Ne Kalle olisi voinut hakea, vaikka Suomen Pankin sivuilta, mutta tärkeämpää on puhua pienten nisäkkäiden nahoista. Omat huvinsa kullakin. Ja jos oikein hulvattomaksi olisi kirjailijamme heittäytynyt, olisi hänen aina mahdollista tarttua kirjaan. Tällainen voisi olla vaikka Ann Pettiforin The Production of Money: How to Break the Power of Bankers (2018). Siinä tuodaan esille mm. Englannin pankin varmistamana, että pankit eivät tarvitse reservejä luotonantoa varten. Reservit, joista pankkien kohdalla puhutaan eivät oikeastaan ole säästöjä, kuten niin monesti mielletään.  Ne ovat resursseja, jotka ovat vain keskuspankkien lisenssoimien pankkiirien käytössä. Niiden tarkoituksena on helpottaa pankkien välisiä maksuja jne. Nämä keskuspankkireservit eivät koskaan jätä pankkijärjestelmää siirtyäkseen “oikean talouden puolelle”. Tämä voisi selventää Isokalliolle sen, miksi hänen vertauskuvansa ei kerta kaikkiaan toimi – vielä vähemmän valtiontalouden suhteen.

Voi kun Isokallio olisi vain poikkeus. Epäilemättä hän ei sitä kuitenkaan ole. Oravien kannattaa olla jatkossakin varpaillaan. Ihmiset näet aivan oikeasti laskevat vielä ns. oravannahkoja kun puhuvat esimerkiksi valtiontaloudesta. Liekö meidän peruskoulun opetuksen sisällössä puutteita kun sieltä marssitaan läpi ilman, että ymmärretään edes jollain tasolla yhteiskunnallisesti ehkä merkittävintä valtaa, rahaa. Kyynisempi voisi todeta, että se taitaa olla tarkoituskin. Poliittisesti tämä on tietysti ymmärrettävää – siis tiettyjen tahojen näkökulmasta – koska olisihan se nyt sangen ikävää, jos ihmiset oppisivat kyseenalaistamaan ja saattaisivat – ei kai nyt sentään! – vaatia demokratiaa, joka ei ole tilivelvollinen pankeille, luottoluokittajille jne. Vaatia demokratiaa, jonka tarkoituksena on ottaa selville se, mihin me ihmiskuntana pystymme eikä sitä, miten me nyt tuosta ja tästäkin velasta selvitään ja maksetaan tahoille, joille kansakunnat itse ovat luovuttaneet vallan, jonka ne täten voisivat myös ottaa pois. Eiköhän siis jätetä ne oravat rauhaan ja aleta vaatimaan demokratiaa, jota ei säilötä vain parlamentteihin turvallisesti leikkimään osaansa kauas taloutta todella määrittävistä asioista, kauas tuotannon todellisuudesta. On nykäistävä siitä kohtaa, jolla koko ketju lähtee liikkeelle ja se on monellakin tapaa juuri raha. 

Lähteet: 

Pettifor Ann 2018. The Production of Money: How to Break the Power of Bankers. Ebook. Verso. London/New York.

Lyhyt kommentti koviin otteisiin

Lindström kirjoittaa uusimmassa blogissaan: “Tässä käy vielä niin, että seuraava hallitus ja seuraavat hallitukset joutuvat, siis joutuvat synkän totuuden eteen. Taloutta on laitettava kuntoon kovalla kädellä. Ja aina vaikeammaksi se savotta käy, mitä pidemmälle päätöksiä venytetään.” Esitänkin tässä yhden kysymyksen: kuinka pitkälle esimerkiksi Lindström on valmis kovan kätensä kanssa menemään? Onkin näet harvinaisen yleistä, että kovien otteiden vaatijat eivät ihan aidosti halua kovia otteita. Se näet tarkoittaisi, että asioita täytyisi oikeasti muuttaa. Onko valmiuksia esimerkiksi kyseenalaistaa nykyinen rahajärjestelmä, jolle tyypillistä on mm. se, että jo 1970-luvulta lähtien pääosin kaikilta OECD-mailta kiellettiin menojen suora keskuspankkirahoitus, mikä on antanut rahan luomisen olennaisilta osin finanssimarkkinoiden käsiin, joille taas parhaat vakuudet eivät suinkaan ole työllistävissä investoinneissa vaan aivan jossain muualla. (esim. Vähämäki & Virén 2015, 67.) Kuten Lindström tekstissään itsekin totesi, eivät leikkaukset ja säästöt riitä, niin luulisi sitä suuremmalla syyllä olevan kiinnostunut niistä aidosti kovista otteista. Muuten käy hieman turhan selväksi kenen puolella tässä oikeasti ollaan: työvoiman vai pääoman? Vaihtoehtoisesti voi käydä selväksi se, että kysymyksen suhteen ei olla ensinnäkään kartalla. En tiedä kumpi on parempi vastaus kenenkin kannalta, mutta sen tiedän, että jos haluat voittaa sairauden, niin sinä et hoida pelkkiä oireita. 

Lähteet:

Virén Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Endgame?

Tere Sammallahti kysyy kirjoituksessaan, mikä on yhteiskuntamme endgame, jos olemme aikeissa velkaantua loputtomasti? Mielenkiintoinen kysymys porvarilliselta ajattelijalta, joka määritelmällisesti sitoutuu itse fantasiaan loputtomasta kasvusta ja pääoman ikuisuuteen. Ensinnäkin hänen kirjoituksensa ei ota huomioon velan ja rahan välistä yhteyttä. Ei se tunnu myöskään ymmärtävän, että raha tai velka ei ole jotain, jota löydät luonnosta. Se on suhde ja sopimus. Lisäksi hänen huumoriksi (uskoakseni) tarkoittama ajatus siitä, että lainaisimme vierailta Linnunradan sivilisaatioilta on erittäin paljastava. Mitä me heiltä lainaisimme ja mahdollisesti jättäisimme maksamatta? Jos jotain materiaalista, niin sitten tilanne on toinen, mutta jotenkin epäilen, että meidän täytyisi rahaa käydä lainaamassa vieraalta planeetalta. Tämä tosin paljastaa sen, että Sammallahti ei ymmärrä rahasta paljoakaan, jos kuvittelee sen olevan olento, jota löytyy universumin syövereistä eikä suhteen edustaja. Antakaa tämän upota hetki mieleenne. Onko yhteiskunnallisen keskustelun taso todella tätä? 

Hallitseva ideologia alkaakin tietyiltä kohdin rakoilla. Siinä sitä endgamea. Siitäkin huolimatta, että monet  tahot ovat enemmän tai vähemmän yhteisrintamassa peittelemässä totuutta esimerkiksi rahasta, velasta… Tällä tarkoitan sitä, että ideologia ei enää kykene ylläpitämään yhteiskunnallista kokemusta. Yhteiskunnallinen todellisuus on muutoksessa. Esiin kutsutaankin yötä päivää joukkoja puolustamaan sortuvaa linnaketta. Heidän kielensä kehittävät ja suut sylkevät ilmoille visvaisia valheita, joiden elinvoima pohjautuu ihmisten tietämättömyyteen. Se on uskomaton noitasapatti, jonka tuoksinassa ei varota lukemasta loitsukirjan tummimpia sivuja. En näet usko, että porvari voi olla tietämätön totuudesta. En ainakaan halua uskoa, että porvarillinen sivistys on alentunut sellaiselle tasolle, jossa se ei edes tunne “oman maailmansa” rakennuspalikoita. Tosin ei tämäkään minua enää hämmästyttäisi.

Aika ajatella kokonaisuutta

Wolfgang Streeck kirjoittaa hyvin siitä, miten aikoinaan sosiologit ymmärsivät, että moderni yhteiskunta on nimenomaan kapitalistinen yhteiskunta. Tällä tarkoitetaan, että kapitalismi ei ole vain jokin taloudellinen järjestelmä ja moderni yhteiskunta taas omansa. Talous ja yhteiskunta ovat syvästi toisiinsa kietoutuneita. Nykyään sosiologeilla tuntuu olevan vaikeuksia viitata kapitalistiseen talouteen, vaikka varmasti erinäiset kriisit ovat väkisin avanneet silmiä. Streeck onkin sitä mieltä – ja tämä on helppo allekirjoittaa – että kapitalismin tutkimisessa olennaista ei ole sen tarkastelu taloutena vaan yhteiskuntana, jossa vallitsee tietyt sosiaaliset käytännöt sekä joukko erilaisia instituutioita. Tämä näkökulma asettuu osaltaan siihen 1800-luvulla syntyneeseen poliittisen taloustieteen traditioon, jossa pyritään havaitsemaan “taloudellisten lakien” taustalla vaikuttavat toimijat ja intressit. Streeck kuitenkin tähdentää, ettei saa ajautua siihen näkemykseen, että yhteiskuntaa käsitellään kuin taloutta, vaan on syytä kulkea niin sanotusti sosiologiasta taloustieteeseen. (Streeck 2017.)

Streeck erittelee asiaa tekstissään kattavasti, mutta tarkoituksiini nähden minun ei ole syytä referoida koko juttua. Siirryn tässä kohtaa politiikkaan. Mikä esimerkiksi sosialidemokraattista liikettä vaivaa, löytyy juuri tämän asian suhteen koetusta ymmärryksen puutteesta. On niitä, joita ehkä voisi kutsua “oikeistodemareiksi”, jotka katsovat maailmaa sellaisesta näkökulmasta, jossa talous on vain eräänlainen kone, jossa on omat input-output-systeeminsä. He kuvittelevat, että talous on lehmä, jota voi lypsää oikeilla otteilla eikä heidän suustaan kovin usein kuule sanaa kapitalismi tai kapitalistinen, koska asia on heille luonnollinen. He ovat niitä, jotka on oikein hyvin opetettu luultavasti kotona tai koulussa uskomaan siihen, että sosialismin ja kapitalismin ero typistyy siihen onko kaikki yhteistä vai ei. Mitään sen suurempaa ymmärrystä kapitalismista historiallisena ilmentymänä tai prosessina sekä yhteiskunnallisena suhteena saati sen arvonmuodostuksesta ohi “soveliaiden” talousoppaiden ei löydy. He yleensä esiintyvä taloudellisesti vastuullisina  tai jonkinlaisina rationaalisina toimijoina vastakohtana “vasemmistolaiselle idealismille”. Sitä en vain tiedä, miten paljon “järkeä” on siinä, että lennetään ilman tutkaa tai ei käytetä karttoja, jotka ovat saatavilla. Mutta jos olenkin hieman ilkeä (tai ihan vain rehellinen) vastuullisuus yleensä tarkoittaa heille sitä, että porvari voi hyväksyä heidän kantansa. Jos olette kuin minä, jolla on venähtänyt hieman pitkäksi tämä politiikan etnografinen tutkimus, niin ette voi olla huomaamatta tuota kaipuuta saada “isännän” hyväksyntää ja taputusta päälaelle. 

Sitten on tämä joukko, jotka ovat kiinnostuneita vain sosiaalipolitiikasta, kulttuuripolitiikasta, koulutuspolitiikasta…. Minun jakeluun ei mene, miten ihminen voi rajata itsensä poliittisesti huolehtimaan vain näistä asioista ja olla onnellisen tietämätön taloudesta. Jos joku voi selventää, miten tällainen temppu tehdään, niin olen kovin kiinnostunut. Heille saattaa olla niin kovin tärkeää tuo tai tämä asia, ehkä joku tapahtuma jossain tai hanke tuolla, mutta ajatus “kapitalistisesta yhteiskunnasta” ei edes häivähdä mielessä – paitsi jos rahaa ei tulekaan johonkin. Silloin vähän kitistään, mutta kovin syvällistä analyysia tilanteesta harvoin suoritetaan. Ennemmin todetaan: “Eivätkö he tajua, miten tärkeä asia x on, jotta…” Tähän ei voi oikein muuta sanoa kuin, että jos he itse pitävät asiaansa niin tärkeänä, niin ehkä sitten pitäisi myös ymmärtää katsoa asiaa laajemmin ja ymmärtää, ettei voi jumittua poliittisesti johonkin (valitse oma etuliitteesi)politiikan karsinaan. 

Reformistina minua huolestuttaakin kovin se, että työväenliikkeestä ja sen myötä sosialidemokratiasta on tullut eräänlainen jaottelun mestari, jossa eri politiikan osa-alueet eivät kerta kaikkiaan tunnu olevan missään keskinäisessä koordinaatiossa. Miten sosialidemokraattinen päämäärä saavutetaan, jos yhdet vetää kohti porvaristoa ja ne, jotka eivät tätä tee, pyörivät omassa pienessä rajatussa tilassaan? Olisiko aika työväenliikkeessäkin palata siihen, että asioita katsotaan kokonaisuutena ja sitä kautta tehtäisiin asioita suunnitelmallisesti eikä vain vaalikausien mittaisissa pyrähdyksissä. Tilannetta pahentaa se, että työväenliikkeen taloudellinen taistelu (ay-liike) ja poliittinen taistelu ovat myös yhä enemmän erillään. Sanalla sanoen pakka on aivan sekaisin. Reformistinen politiikka suhteessa sen klassiseen vastinpariin vallankumouksellisuuteen, voi onnistua vain jos se harjoittaa järkähtämätöntä suunnitelmallisuutta ja kuria päämäärän saavuttamiseksi. Jos näistä ei kumpaakaan löydy, niin meillä ei ole enää liikettä, vaan yksi ihan tavallinen porvarillinen touhuporukka. 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Opi perusasiat, se ei riitä, mutta opi ne.

Kun nyt yksi jos toinen poliitikko huolehtii rahasta ja sen suhteesta työhön, niin pieni muistutus: raha ei synny työstä. Ihmiskunta on tehnyt työtä paljon ennen yhtäkään lyötyä kolikkoa tai seteliä saati bittiä näytöllä. Se mikä on ihmiskunnalle tuttua lähes ensimmäisistä hetkistä asti, on velka ja sen erinäiset järjestelyt. Siitä voi sitten lähteä purkamaan tätä tarinaa ja mikä rahan osuus siinä on. Se ei ole niin kovin vaikea tehtävä, jos ei satu olemaan juuttunut siihen perin lapselliseen mielenlaatuun, jota kuvaa aurinko kiertää maapalloa -ajattelu. Hieman tiivistetysti: on eri asia päästä käsiksi johonkin kuin se, miten tuo jokin syntyy. Joku päivä minulta vielä katkeaa verisuoni päästä, jos tätä asiaa joutuu poliitikoille jatkuvasti selittämään. Sitä voisi olettaa, että jos on kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta ja muutoksesta, niin ainakin perusteet opettelisi. 

Minua ärsyttääkin lukea joka aamu satuja, joita “vastuulliset poliitikot” jakavat toisilleen ja sitten taputtelevat toistensa selkiä: “Hyvin sanottu! Totta maar! Perhana, näin o!” Mikä siinä on niin tavattoman vaikeaa “abstrahoida”, jotta asiaan tulisi selko? Miten aikuiset ihmiset ovat voineet juuttua (tai kehtaavat juuttua) “konkreettiseen” kuin lapsi? Ehkä tämäkin kriisi on vain omiaan pudottamaan suomut silmiltä: he eivät todellakaan tiedä, mistä puhuvat. 

Niin, tämä oli vain nyt pieni avautuminen, koska kuka nyt jaksaa juhannusta viettää näppäimistön äärellä. Halusin vain tuoda esille sen puolen, että ihmisten olisi joskus hyvä pysähtyä ja oikeasti hieman miettiä. Mikään ei ole ärsyttävämpää kuin “touhuajat”, joilta puuttuu järkyttävä määrä ymmärrystä, juoksentelevat paikasta toiseen tekemässä hieman päätöksiä. Jos meillä on – kuten nyt on saattanut sosiaalista mediaa ja ihan vain mediaakin myöten huomata – rahan suhteen jo pallo hukassa (ei ymmärretä, mitä se on, mutta ollaan niin helvetin huolissaan), niin en tiedä paljonko toivoa on ihmiskunnalla. Ainakaan mistään muutoksesta parempaan ei kannata poliitikon jeesustella, jos ei ole kykeneväinen edes yhtä iltaa käyttämään asian selvittämisen.

Demokratian kohtalo

Wolfgang Streeck käy läpi tekstissä Comment on Wolfgang Merkel, ‘Is Capitalism Compatible with Democracy?’ (2017) W. Merkelin ajatuksia. Kirjoitus on uskoakseni tärkeä. Se ei kaunistele aikamme kuvaa, vaan kertoo rohkeasti, millaisessa tilanteessa olemme. 

Ohitan tässä kohtaa jo usein toistetun kapitalismin kehityskulun kertaamisen viimeisten vuosikymmenien ajalta. Menen suoraan siihen, mitä W. Merkel on listannut demokratian osalta. Hän nostaa esiin, että poliittinen osallistuminen on muuttunut asymmetriseksi. Alimmat luokat ovat eristetty poliittisesta osallistumisesta, mikä on ollut seurausta kasvaneesta epätasa-arvosta sekä köyhyydestä. Huomion arvoista on myös se, että demokraattinen politiikka ei tunnu enää tarjoavan mahdollisuutta estää taloudellisen eriarvoisuuden kasvua. Ongelmat eivät pääty näihin kahteen. Valtiosta on tullut “markkinoihin sopeutuvia demokratioita”. Kansalliset taloudet ovat finanssimarkkinoiden paineessa. Tämä kaikki yhdistettynä globalisaatioon on siirtänytkin valtaa pois parlamenteilta erilaisille toimeenpaneville elimille. Streeck lisää W. Merkelin listaan muutaman kohdan allekirjoittaen kaikki edelliset. On otettava huomioon, että kokonaiskasvun hidastuminen (jopa pysähtyminen tai kutistuminen) tuottaa jakoa koskevan konfliktin, mikä yhdistyy siihen tuttuun teemaan, miten paljon rikkaat ovat valmiita tekemään myönnytyksiä köyhille. Samalla on otettava huomioon valtioiden ja hallitusten heikentyminen. Sen eräs oire on siinä, että käytännössä rikkaat sekä yritykset voivat junailla veroasioitaan aina veroparatiiseihin asti. Tästä seuraakin jo tuttu keskustelu velkaantumisesta. Julkinen velka luokin mielenkiintoisen mahdollisuuden aikamme oligarkeille harjoittaa niin sanottua uutta neo-feodalismia samalla kun ovat itse olennainen osa koko ongelman syntyä. Filantrooppeina he saapuvat paikalle silloin kun julkinen sektori on köyhdytetty, mikä tietenkin vain tiukentaa heidän otettaan yhteiskunnasta. (Streeck 2017.) Tämä onkin eräs asia, mikä minua hämmästyttää. Hämmästyttää sikäli, että tästä ei puhuta paljoakaan. Haluankin hieman osoittaa kritiikkiä mm. omaa puoluettani kohtaan, joka kaikesta “rohkeuden” vaatimisesta huolimatta ei tunnu koskaan uskaltavan kurkistaa sinne, missä todellinen konflikti tapahtuu. Nytkin puhutaan kaikenlaisista “uuden kasvun eväistä jne”, vaikka meillä on aivan helvetin iso ongelma, joka hallitsee kaikkea tuota, mistä poliitikot puhuvat hyvin opeteltuja fraasejaan. On helppo olla rohkea, jos sitä ei koskaan testaa. 

Mutta ihmiset tunnetusti ovat vaikeasti vakuuteltavissa. Tämän tietää myös Streeck, joka kuvaa, miten ihmiset eivät tunnut ymmärtävän edes kaikkien oireiden keskellä, että demokratia on vaarassa. Tämä johtuu hänen mukaansa muutamasta seikasta. Ensinnäkin meillä on kuvitelma, että demokratian loppu tarkoittaa sitä, että vaaleja ei enää ole, oppositio vangitaan ja eri tavalla ajattelevat vangitaan tai teloitetaan. Toinen puoli asiaa on se, että meidät on opetettu siihen, että mikäli vain voimme puhua asioista sekä äänestää toisin vaaleissa, niin asioita voi muuttaa: kansan tahto tulee esille. (Streeck 2017.) Demokratiaa tulisi puolustaa, mutta juuri sen takia meidän pitäisi ymmärtää katsoa syvemmälle. Ihmisten tulisi tiputtaa suomut silmiltään ja katsoa todellisuutta niin suoraan kuin mahdollista. Lopettaa itselleen uskottelemasta, että asiat ovat pohjimmiltaan kunnossa, joten pitää vain äänestä seuraavalla kerralla toisin. 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.

Velkaan kiedottu maailma

 

Toisen maailmansodan jälkeinen “demokraattinen kapitalismi” ei ollut mikään ehyt kokonaisuus. Se sisälsi perustavanlaatuisia ristiriitoja pääoman ja äänestäjien tahdon välillä. Wolfgang Streeck kirjoittaa, että tätä ristiriita on onnistuttu lykkäämään “lainaamalla tulevaisuudelta”. Vuosikymmen toisensa jälkeen on kehitelty uusia tapoja. On matkattu läpi 1970-luvun inflaation kohti julkisen velkaantumisen alkua 1980-luvulla. Tämä taas sai vuorostaan rinnalleen ja jatkoksi 1990-luvun ja 2000-luvun alun yksityisen velkaantumisen. Lopulta saapui hetki, josta vuosi 2008 muistetaan. Koko homma räjähti. Tämän jälkeen ei ole ollut epäselvää, etteikö demokratian ja kapitalismin välinen suhde olisi alkanut purkautua vauhdilla. (Streeck 2017.) Historia 1970-luvulta eteenpäin pääoman kannalta kertookin tarinaa siitä, miten se vapauttaa itsensä sosiaalisen sääntelyn rakenteista, jotka sille oli asetettu vuoden 1945 jälkeen. (Streeck 2014, 19.) Tätä sääntelyn purkamista se ei ole kuitenkaan voinut toteuttaa yhdellä iskulla, koska järjestelmän oikeutuksellisuus olisi ollut vaarassa. Demokraattiset instituutiot piti jotenkin rahoittaa ja ihmisten ostovoima säilyttää samalla kun pääoma otti yhä suuremman osan tuotetusta arvosta itselleen. Siksi siis “lainaaminen tulevaisuudesta” ja koko maailman upottaminen velkaan. Kun seuraavan kerran oikeistolainen poliitikko – tai ihan kukana tahansa poliitikko – alkaa saarnaamaan velan moraalittomuudesta, niin kannattaa muistaa, mikä taho on ajanut velkavaltion syntyä pelastaakseen oman järjestelmänsä, jonka kurkusta työvoimalla oli napakka ote sinänsä ironisesti nimetyllä aikakaudella: “kapitalismin kolmekymmentä kultaista vuotta”. Kuten Streeck osuvasti toteaa – ja lukekaa tarkkaan – “mikäli julkinen velka olisi syntynyt massademokratian johdosta, kävisi mahdottomaksi selittää se, miksi mahdollisuudet ja vauraus on keskittynyt kuitenkin alhaalta ylöspäin.” (Streeck 2014). 

Otetaan eräs esimerkki tästä lykkäilystä. Streeck kirjoittaa hyvin, että jos ihmiset saisivat kunnollista palkkaa, pääsisimme eroon monista kulutusluottojen aiheuttamista ongelmista, kun niitä käytetään kompensoimaan paikallaan polkevia palkkoja. Tekisin tässä kohtaa huomion, että kulutusluottoa on toki helppo moralisoida, mutta jos mietimme, kuten käy selväksi “lykkäämisen historiasta”, on se olennainen osa lisäarvon realisointia. Jos yksityistä velkaantumista ei tapahtuisi, pääoman kiertokulku vaikeutuisi, koska iso osa ostovoimasta katoaisi. Erityisesti oikeiston velkaa koskeva kauhistelu onkin siinä mielessä mielenkiintoista, että se on osa “heidän” järjestelmän tapaa lykätä omaa kriisiään. No, tämä kulutusluotto-ongelma on toki“helppo” ratkaista, mutta palkkojen nostamiseksi täytyisi ammattiyhdistysliikkeen saada voimansa takaisin. Ay-liikkeen avulla saavutetut paremmat elämis- ja työskentelyolosuhteet voisivat lievittää myös tarvetta kaikenlaiselle kulutukselle, joilla hoidetaan statusta koskevaa ahdistusta, kilpailullista painetta sekä kasvavaa epävarmuutta. (Streeck 2017.) Kaikesta hyvästä huolimatta, en kuitenkaan ole kovin varma, että ay-liike on ihan äkkiä saamassa voimiaan takaisin. Se edellyttäisi näet edes jonkinlaista yhteiskunta-analyysia sekä luokkanäkökulmaa, mikä on kadonnut sen hiljakseen sulauduttua pääomaan. Asian ilmaiseminen toisin olisi vain totuuden pettämistä. Työväenliikkeeltä puuttuukin kaikkinainen koordinaatio. Yhdet puuhaavat toista (juoksevat vaalista toiseen) ja toiset toista (huolehtivat “palkkalaista” ja “sekundaarisesta” ulottuvuudesta) eikä mitään taktista tai strategista suunnittelua ole. Onko siis mikään ihme, että silloinkin kun pääoma ottaa osumaa sen, minkä kerkeää, ei sille löydy haastajaa? 

Mutta niin, aiempi olisi ratkaisu siis yksityiseen velkaantumiseen. Entä julkinen? Streeck kirjoittaa, että meidän tulisi lopettaa julkisten kulujen kattaminen velkarahoituksella ja keskittyä verotuksen tehostamiseen niiden osalta, jotka ovat olleet liberalisaation voittajia. Miksi valtioiden pitäisi suorittaa velvoitteensa kansalaisille velkarahalla? Valtiot joutuvat maksamaan korkoineen sen takaisin tahoille, jotka keräävät näin aina vain kasvavaa omaisuutta, joka siirtyy myöhemmin heidän lapsilleen. Näin syntyy kasvava yhteiskunnallinen jakautuminen. (Streeck 2017.) Toki tässä keskustelussa aina herää kauhea huuto, että verotus on jo tapissaan. Tuskin se kuitenkaan näiden voittajien osalta on? He tuskin ajautuvat köyhyyteen sen takia. Ja eikö asiat hieman tasapainoittuisi, jos tekisimme sen, mikä yksityisten velkaantumisen kohdalla on olennaista? 

Politiikan eräs suurimmista ongelmista onkin se, että moni on tullut muuttamaan maailmaa, mutta todellisuudessa heillä on vain kiire tehdä jotakin, ettei tarvitsisi puhua itse asiasta. Esimerkiksi tämä velkaantumisen historia on suurimmalle osalle joko tuntematon tai he eivät välitä siitä. Eivät ymmärrä, että se paljastaa jotain olennaista yhteiskunnasta. Jos se ei kiinnosta, niin minkä takia edes olla mukana minkäänlaisessa politiikassa? Onko jollain oikeasti suurikin halu olla vain siivoamassa järjestelmän jätteitä? Otetaan nyt vaikka kuntapolitiikka ja kuntien talousvaikeudet. Kyllä, valtuustoissa ei tätä asiaa ratkaista, mutta luulisi poliittisesti edes kiinnostavan, mistä se “paska oikein valuu.” Ja tästä luulisi seuraavan halu muuttaa tuota asiaa siellä jossain muualla. 

 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York. Ebook edition.

Kirje M. F. Sokoloville

 Leninin kirje M. F. Sokoloville on mielenkiintoinen ikkuna Venäjän vallankumouksen jälkeiseen aikaan. Aikaan, jolloin asiat piti saada jotenkin rullaamaan, mutta haasteita oli kertynyt riittämiin. Ehkä kuvaavaa olisi kutsua tätä hetkeä vallankumouksen krapulaksi tai peräti varsinaiseksi vallankumoukseksi: vanha valta on kaadettu, mutta uusi yhteiskunta pitäisi saada syntymään. 

Kirjeessä käsitellään pääasiassa kahta asiaa: maiden vuokraamista sekä byrokratiaa. Aloitetaan jälkimmäisestä. Sokolov on yksi niistä, jotka tahtoivat kiirehtiä sen hävittämistä. Hänen mielestään massojen itsenäinen aktiivisuus ei ole mahdollista ennen kuin “…hävitetään tuo haava, joka on byrokraattiset päähallinnot sekä keskushallinnot.” Eikä Lenin asetu sinänsä ajatusta vastaan. Hän vain tekee huomion, että tämän haavan hoidossa leikkaaminen olisi absurdia. Nyt tarvitaan hiljalleen etenevää hoitoa, jossa ei saa antaa periksi. Jos epäonnistut, niin yrityksiä ei tule laskea kahdessa tai kolmessa. Pitää yrittää 20-30 kertaa. Pitää aina aloittaa alusta ja pitää huoli siitä, että vaillinaiset keinot korjataan oikeilla. Lenin tähdentääkin: “Byrokraatit ovat fiksuja kaveruksia, joiden joukoissa on monia äärimmäisen juonittelevia konnia. Sinä et nappaa heitä paljain käsin.” Siihen nähden, mitä Neuvostoliitosta monilta osin lopulta tuli, ovat sanat pelkän huomion lisäksi ehkä jopa ikävän profeetalliset. 

Mitä taas tulee vuokraamiseen, siinä mielestäni tulee esiin eräs Leninin viisaus, joka kasvoi realiteettien ymmärtämisen jälkeen. Hän ei ollut ideologi, joka ei olisi ymmärtänyt perääntyä siellä, missä on peräännyttävä, jotta kaikki ei valuisi tyhjiin typerän itsepäisyyden takia. Ensinnäkin maiden vuokraaminen, kuten hän Sokoloville korostaa, ei tarkoita yksityisomaisuuden palauttamista tai valtiokapitalismin syntyä. Lenin korostaa, että kapitalismin tuominen takaisin hallitusti ja säädelleen ei tarkoita maanomistajien palauttamista. Kyse on vuokrasopimuksesta, joka tehdään tietylle ajalle ja maat pysyvät työläisvaltion omistuksessa. Tämä asia vertautuu uskoakseni muihin niistä neuvostovaltion yrityksistä integroida niin sanottu spetsy (osaava, erikoistunut sekä koulutettu väestö), joka oli jäänyt tavallaan ulkopuolelle siinä ratkaisussa, mikä koski vlastia ja soglashenienia. Lars T. Lih onkin korostanut, että se, minkä me tunnemme mensevikkien ja bolsevikkien välisenä “opillisena” riitana, oli ennemmin käytäntöä koskeva riita. Mensevikit olivat valmiita tekemään kompromissin suhteessa valtaan (pitkälti siis porvarillinen vallankumous, jonka kautta sosialismia rakennettaisiin). Bolsevikit eivät tästä ajatuksesta pitäneet, koska epäilivät porvarillisten tahojen halua oikeasti lopulta rakentaa sosialismia. Ainainen vastavallankumous olisi vaarana. Lopulta hekin joutuivat myöntymään sen suhteen, että ilman spetsya on vaikea rakentaa valtiota. Tämä myöntyminen ei taas tarkoita sitä, että mensevikit olisivat olleet oikeassa. Ennemmin kyse oli valinnasta, jota ei voinut tehdä oikein. Kuten Lars T. Lih kirjoittaa, oli kompromissi yhtäaikaa pakollinen ja mahdottomuus: todellinen tragedia. 

Lähteet:

Lenin V.I. To M. F. Sokolov. Teoksessa Slavoj Zizek presents: Lenin – The Day After the Revolution. Verso 2018. Ebook.