Velkaan kiedottu maailma

 

Toisen maailmansodan jälkeinen “demokraattinen kapitalismi” ei ollut mikään ehyt kokonaisuus. Se sisälsi perustavanlaatuisia ristiriitoja pääoman ja äänestäjien tahdon välillä. Wolfgang Streeck kirjoittaa, että tätä ristiriita on onnistuttu lykkäämään “lainaamalla tulevaisuudelta”. Vuosikymmen toisensa jälkeen on kehitelty uusia tapoja. On matkattu läpi 1970-luvun inflaation kohti julkisen velkaantumisen alkua 1980-luvulla. Tämä taas sai vuorostaan rinnalleen ja jatkoksi 1990-luvun ja 2000-luvun alun yksityisen velkaantumisen. Lopulta saapui hetki, josta vuosi 2008 muistetaan. Koko homma räjähti. Tämän jälkeen ei ole ollut epäselvää, etteikö demokratian ja kapitalismin välinen suhde olisi alkanut purkautua vauhdilla. (Streeck 2017.) Historia 1970-luvulta eteenpäin pääoman kannalta kertookin tarinaa siitä, miten se vapauttaa itsensä sosiaalisen sääntelyn rakenteista, jotka sille oli asetettu vuoden 1945 jälkeen. (Streeck 2014, 19.) Tätä sääntelyn purkamista se ei ole kuitenkaan voinut toteuttaa yhdellä iskulla, koska järjestelmän oikeutuksellisuus olisi ollut vaarassa. Demokraattiset instituutiot piti jotenkin rahoittaa ja ihmisten ostovoima säilyttää samalla kun pääoma otti yhä suuremman osan tuotetusta arvosta itselleen. Siksi siis “lainaaminen tulevaisuudesta” ja koko maailman upottaminen velkaan. Kun seuraavan kerran oikeistolainen poliitikko – tai ihan kukana tahansa poliitikko – alkaa saarnaamaan velan moraalittomuudesta, niin kannattaa muistaa, mikä taho on ajanut velkavaltion syntyä pelastaakseen oman järjestelmänsä, jonka kurkusta työvoimalla oli napakka ote sinänsä ironisesti nimetyllä aikakaudella: “kapitalismin kolmekymmentä kultaista vuotta”. Kuten Streeck osuvasti toteaa – ja lukekaa tarkkaan – “mikäli julkinen velka olisi syntynyt massademokratian johdosta, kävisi mahdottomaksi selittää se, miksi mahdollisuudet ja vauraus on keskittynyt kuitenkin alhaalta ylöspäin.” (Streeck 2014). 

Otetaan eräs esimerkki tästä lykkäilystä. Streeck kirjoittaa hyvin, että jos ihmiset saisivat kunnollista palkkaa, pääsisimme eroon monista kulutusluottojen aiheuttamista ongelmista, kun niitä käytetään kompensoimaan paikallaan polkevia palkkoja. Tekisin tässä kohtaa huomion, että kulutusluottoa on toki helppo moralisoida, mutta jos mietimme, kuten käy selväksi “lykkäämisen historiasta”, on se olennainen osa lisäarvon realisointia. Jos yksityistä velkaantumista ei tapahtuisi, pääoman kiertokulku vaikeutuisi, koska iso osa ostovoimasta katoaisi. Erityisesti oikeiston velkaa koskeva kauhistelu onkin siinä mielessä mielenkiintoista, että se on osa “heidän” järjestelmän tapaa lykätä omaa kriisiään. No, tämä kulutusluotto-ongelma on toki“helppo” ratkaista, mutta palkkojen nostamiseksi täytyisi ammattiyhdistysliikkeen saada voimansa takaisin. Ay-liikkeen avulla saavutetut paremmat elämis- ja työskentelyolosuhteet voisivat lievittää myös tarvetta kaikenlaiselle kulutukselle, joilla hoidetaan statusta koskevaa ahdistusta, kilpailullista painetta sekä kasvavaa epävarmuutta. (Streeck 2017.) Kaikesta hyvästä huolimatta, en kuitenkaan ole kovin varma, että ay-liike on ihan äkkiä saamassa voimiaan takaisin. Se edellyttäisi näet edes jonkinlaista yhteiskunta-analyysia sekä luokkanäkökulmaa, mikä on kadonnut sen hiljakseen sulauduttua pääomaan. Asian ilmaiseminen toisin olisi vain totuuden pettämistä. Työväenliikkeeltä puuttuukin kaikkinainen koordinaatio. Yhdet puuhaavat toista (juoksevat vaalista toiseen) ja toiset toista (huolehtivat “palkkalaista” ja “sekundaarisesta” ulottuvuudesta) eikä mitään taktista tai strategista suunnittelua ole. Onko siis mikään ihme, että silloinkin kun pääoma ottaa osumaa sen, minkä kerkeää, ei sille löydy haastajaa? 

Mutta niin, aiempi olisi ratkaisu siis yksityiseen velkaantumiseen. Entä julkinen? Streeck kirjoittaa, että meidän tulisi lopettaa julkisten kulujen kattaminen velkarahoituksella ja keskittyä verotuksen tehostamiseen niiden osalta, jotka ovat olleet liberalisaation voittajia. Miksi valtioiden pitäisi suorittaa velvoitteensa kansalaisille velkarahalla? Valtiot joutuvat maksamaan korkoineen sen takaisin tahoille, jotka keräävät näin aina vain kasvavaa omaisuutta, joka siirtyy myöhemmin heidän lapsilleen. Näin syntyy kasvava yhteiskunnallinen jakautuminen. (Streeck 2017.) Toki tässä keskustelussa aina herää kauhea huuto, että verotus on jo tapissaan. Tuskin se kuitenkaan näiden voittajien osalta on? He tuskin ajautuvat köyhyyteen sen takia. Ja eikö asiat hieman tasapainoittuisi, jos tekisimme sen, mikä yksityisten velkaantumisen kohdalla on olennaista? 

Politiikan eräs suurimmista ongelmista onkin se, että moni on tullut muuttamaan maailmaa, mutta todellisuudessa heillä on vain kiire tehdä jotakin, ettei tarvitsisi puhua itse asiasta. Esimerkiksi tämä velkaantumisen historia on suurimmalle osalle joko tuntematon tai he eivät välitä siitä. Eivät ymmärrä, että se paljastaa jotain olennaista yhteiskunnasta. Jos se ei kiinnosta, niin minkä takia edes olla mukana minkäänlaisessa politiikassa? Onko jollain oikeasti suurikin halu olla vain siivoamassa järjestelmän jätteitä? Otetaan nyt vaikka kuntapolitiikka ja kuntien talousvaikeudet. Kyllä, valtuustoissa ei tätä asiaa ratkaista, mutta luulisi poliittisesti edes kiinnostavan, mistä se “paska oikein valuu.” Ja tästä luulisi seuraavan halu muuttaa tuota asiaa siellä jossain muualla. 

 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York. Ebook edition.