Aika ajatella kokonaisuutta

Wolfgang Streeck kirjoittaa hyvin siitä, miten aikoinaan sosiologit ymmärsivät, että moderni yhteiskunta on nimenomaan kapitalistinen yhteiskunta. Tällä tarkoitetaan, että kapitalismi ei ole vain jokin taloudellinen järjestelmä ja moderni yhteiskunta taas omansa. Talous ja yhteiskunta ovat syvästi toisiinsa kietoutuneita. Nykyään sosiologeilla tuntuu olevan vaikeuksia viitata kapitalistiseen talouteen, vaikka varmasti erinäiset kriisit ovat väkisin avanneet silmiä. Streeck onkin sitä mieltä – ja tämä on helppo allekirjoittaa – että kapitalismin tutkimisessa olennaista ei ole sen tarkastelu taloutena vaan yhteiskuntana, jossa vallitsee tietyt sosiaaliset käytännöt sekä joukko erilaisia instituutioita. Tämä näkökulma asettuu osaltaan siihen 1800-luvulla syntyneeseen poliittisen taloustieteen traditioon, jossa pyritään havaitsemaan “taloudellisten lakien” taustalla vaikuttavat toimijat ja intressit. Streeck kuitenkin tähdentää, ettei saa ajautua siihen näkemykseen, että yhteiskuntaa käsitellään kuin taloutta, vaan on syytä kulkea niin sanotusti sosiologiasta taloustieteeseen. (Streeck 2017.)

Streeck erittelee asiaa tekstissään kattavasti, mutta tarkoituksiini nähden minun ei ole syytä referoida koko juttua. Siirryn tässä kohtaa politiikkaan. Mikä esimerkiksi sosialidemokraattista liikettä vaivaa, löytyy juuri tämän asian suhteen koetusta ymmärryksen puutteesta. On niitä, joita ehkä voisi kutsua “oikeistodemareiksi”, jotka katsovat maailmaa sellaisesta näkökulmasta, jossa talous on vain eräänlainen kone, jossa on omat input-output-systeeminsä. He kuvittelevat, että talous on lehmä, jota voi lypsää oikeilla otteilla eikä heidän suustaan kovin usein kuule sanaa kapitalismi tai kapitalistinen, koska asia on heille luonnollinen. He ovat niitä, jotka on oikein hyvin opetettu luultavasti kotona tai koulussa uskomaan siihen, että sosialismin ja kapitalismin ero typistyy siihen onko kaikki yhteistä vai ei. Mitään sen suurempaa ymmärrystä kapitalismista historiallisena ilmentymänä tai prosessina sekä yhteiskunnallisena suhteena saati sen arvonmuodostuksesta ohi “soveliaiden” talousoppaiden ei löydy. He yleensä esiintyvä taloudellisesti vastuullisina  tai jonkinlaisina rationaalisina toimijoina vastakohtana “vasemmistolaiselle idealismille”. Sitä en vain tiedä, miten paljon “järkeä” on siinä, että lennetään ilman tutkaa tai ei käytetä karttoja, jotka ovat saatavilla. Mutta jos olenkin hieman ilkeä (tai ihan vain rehellinen) vastuullisuus yleensä tarkoittaa heille sitä, että porvari voi hyväksyä heidän kantansa. Jos olette kuin minä, jolla on venähtänyt hieman pitkäksi tämä politiikan etnografinen tutkimus, niin ette voi olla huomaamatta tuota kaipuuta saada “isännän” hyväksyntää ja taputusta päälaelle. 

Sitten on tämä joukko, jotka ovat kiinnostuneita vain sosiaalipolitiikasta, kulttuuripolitiikasta, koulutuspolitiikasta…. Minun jakeluun ei mene, miten ihminen voi rajata itsensä poliittisesti huolehtimaan vain näistä asioista ja olla onnellisen tietämätön taloudesta. Jos joku voi selventää, miten tällainen temppu tehdään, niin olen kovin kiinnostunut. Heille saattaa olla niin kovin tärkeää tuo tai tämä asia, ehkä joku tapahtuma jossain tai hanke tuolla, mutta ajatus “kapitalistisesta yhteiskunnasta” ei edes häivähdä mielessä – paitsi jos rahaa ei tulekaan johonkin. Silloin vähän kitistään, mutta kovin syvällistä analyysia tilanteesta harvoin suoritetaan. Ennemmin todetaan: “Eivätkö he tajua, miten tärkeä asia x on, jotta…” Tähän ei voi oikein muuta sanoa kuin, että jos he itse pitävät asiaansa niin tärkeänä, niin ehkä sitten pitäisi myös ymmärtää katsoa asiaa laajemmin ja ymmärtää, ettei voi jumittua poliittisesti johonkin (valitse oma etuliitteesi)politiikan karsinaan. 

Reformistina minua huolestuttaakin kovin se, että työväenliikkeestä ja sen myötä sosialidemokratiasta on tullut eräänlainen jaottelun mestari, jossa eri politiikan osa-alueet eivät kerta kaikkiaan tunnu olevan missään keskinäisessä koordinaatiossa. Miten sosialidemokraattinen päämäärä saavutetaan, jos yhdet vetää kohti porvaristoa ja ne, jotka eivät tätä tee, pyörivät omassa pienessä rajatussa tilassaan? Olisiko aika työväenliikkeessäkin palata siihen, että asioita katsotaan kokonaisuutena ja sitä kautta tehtäisiin asioita suunnitelmallisesti eikä vain vaalikausien mittaisissa pyrähdyksissä. Tilannetta pahentaa se, että työväenliikkeen taloudellinen taistelu (ay-liike) ja poliittinen taistelu ovat myös yhä enemmän erillään. Sanalla sanoen pakka on aivan sekaisin. Reformistinen politiikka suhteessa sen klassiseen vastinpariin vallankumouksellisuuteen, voi onnistua vain jos se harjoittaa järkähtämätöntä suunnitelmallisuutta ja kuria päämäärän saavuttamiseksi. Jos näistä ei kumpaakaan löydy, niin meillä ei ole enää liikettä, vaan yksi ihan tavallinen porvarillinen touhuporukka. 

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2017. How Will Capitalism End? Verso. London/New York.