“…mutta tämä ei olekaan aitoa!”

Porvarilla on monesti kiire todistella, että jokainen joka vain suinkin osaa laskea tietää, miten suurissa taloudellisissa ongelmissa olemme. Tavallaan porvari ei ole väärässä. Ongelma onkin siinä, että asiaa ei ajatella tarpeeksi pitkälle – ja tämä ajattelemattomuus on puhtaasti poliittista. Ei kysytä, mikä muodostaa sen tilan, jossa näitä laskuja ratkaistaan. En kai koskaan lakkaakaan hämmästelemästä sitä, miten luontevasti ongelmien syy tarjoaa itseään ongelmien ratkaisuksi. Eikö koskaan mieleen livahda sellainen ajatus, että kyse ei olekaan laskuvirheestä? “Pyh, eihän tämä suinkaan ole aitoa kapitalismia, vaan sosialistien pilaama järjestelmä!”, voisi kuulua vastaus. Jos sosialisteilla on ollutkin paha tapa siirrellä maalitolppia ja kieltää kaikenlaiset ikävät asiat vetoamalla siihen, ettei kyse ollut aidosta sosialismista, niin on kumma, miten tätä aivan samaa ilmiöitä ei tunnuta huomattavan kapitalismissa ja porvariston jutuissa: “Jos vain aito kapitalismi olisi vallassa, niin maailma olisi niin mainio!”

Mutta mitä jos – ihan vain ajatuksena – tämä on sitä aitoa kapitalismia? Missään ei ole tapahtunut virhettä. Näin se vain toimii ja on matkalla mahdolliseen tuhoonsa. Itse tosin olen hylännyt jo kauan sitten kehitysuskon, en odota suuria “historialta”, joten hieman Rosa Luxemburgin hengessä edessä voi olla yhtä hyvin sosialismi kuin barbarismi – tai peräti jotain ihan muuta. Toivon tosin, että ensimmäisen kohdalla ei kuitenkaan toteudu vanha vitsi, jonka luin kerran jostain Zizekin tekstistä: “Sosialismi on ihmiskunnan historian kaikkein korkeimpien saavutusten synteesi: esihistoriasta se otti primitivismin, antiikista orjuuden, keskiajalta yhteiskunnan brutaalin hallitsemisen ja kapitalismilta riiston. Sosialismiltakin se otti jotain: nimen”. Toki vitsiä voi pitää yhtenä tapana puolustaa “aitoa” sosialismia, mutta lukisin sen niin, että lopulta se, mikä meillä on edessämme eikä se mitä toivomme (olkoot se unelma kapitalistisesta tai sosialistisesta utopiasta) ratkaisee. Emme voi jatkuvasti vain odottaa jotain aitoa ja kieltää ongelmat siihen vedoten, että tämä nyt ei ole aitoa. Sisäinen “totuus” ei ole mitään verrattuna ulkoisen totuuteen. Aivan samoin kuin ihmisen sisäisellä totuudella itsestään ei tee yhtään mitään. Pitäkööt itseään vaikka miten hyvänä ihmisenä, mutta jos on täysi kusipää, niin jälkimmäinen on totta, vaikka miten asiaa selittelisi. Mitä jos siis talousjärjestelmämme on tuo hölskyvä pää? Sitä sopii ainakin pohtia ja miettiä, mitä se mahtaisi tarkoittaa. 

Mutta myönnettäköön, että minusta tuntuu joskus vähän hassulta piikitellä tuota “yleistettyä porvaria”. Aivan samanlaista ajattelun vajautta on niiden keskuudessa, jotka kulkevat hieman punaisempien lippujen alla. Mutta vajaudella en tarkoita tyhmyyttä, vaan sitä, että ajattelu ei kanna tarpeeksi pitkälle. Se jää tavallaan jumiin tiettyyn pisteeseen eikä pääse hyödyntämään kaikkea potentiaaliaan. Tässä olennaista on ideologia: se miten me hahmotamme tämän maailmaan. Se ei tarkoita välttämättä tietoisesti omaksuttua näkemystä vaan tavalla tai toisella luonnollistunutta tapaa nähdä se, mikä on mahdollista ja mikä ei. Ongelma onkin sanojen puutteesta. Elämmehän kielemme kautta ja jos ei ole sanoja kuvata tai käsitteitä, joilla käsittää, niin asiat ovat monesti – noh – pirullisen käsittämättömiä. Mitä niin sanottu “marxilainen teoria” onkin minulle tarjonnut ei ole ollut ideologia (kuten monesti asian kohdalla kuvitellaan, vaikka halutessaan ihminen voi olla Marxin kanssa poliittisesti kaikesta eri mieltä ja silti tunnustaa teorian lähtökohdat) vaan tietynlainen lähtökohta alkaa purkamaan todellisuutta, eritellä sen eri osa-alueita kriittisesti. Kyse on ideologiakriittisestä lähestymisestä – ja sitä me tarvitsemme enemmän kuin koskaan.