Pelkkää demokratiaa?

Vasemmistolaisen politiikan eräs suurimmista ongelmista on kenties se, että se on menettänyt näkemyksen siitä, mitä tulisi olla. Uskoakseni Jodi Dean onkin esittänyt oikein osuvaa kritiikkiä vasemmiston suuntaan tämän asian tiimoilta kirjassaan The Communist Horizon (2012). Vasemmisto puhuu puhumasta päästyään demokratiasta ja sen tavoittelusta. Dean nostaa aivan oikein esille sen, että onko vasemmisto unohtanut historian. Vaatimus demokratiasta oli radikaali silloin kun olosuhteet olivat vallan toiset. Ajatelkaa vaikka Ranskan, Haitin ja Venäjän vallankumouksia, jotka ovat merkkipaaluja taistelussa demokratian puolesta. Tuolloin asettuminen demokratian puolelle tarkoitti taistelua sellaista järjestelmää vastaan, joka kaikkinensa pyrki sulkemaan sen ulkopuolelleen. Jos nyt ihminen asettuu joka käänteessä vain demokratian puolustajaksi, asettuu hän vain tukemaan nykyistä tilannetta. Demokratia on se ympäristö, kuten Dean muistuttaa, jossa me elämme. Se muodostaa poliittisen elämämme hegemonian. (Dean 2012.) Tietenkin moni kiirehtii kertomaan, miten tämä ei ole “aitoa” demokratiaa. Mutta mitä jos se on? Mitä jos  demokratia kapitalistisessa yhteiskunnassa on tätä ja sillä selvä. Tämän “pidemmälle” ei demokratia etene tässä kontekstissa, mutta demokratiaa se silti on. Olen toki itsekin kirjoittanut demokratian puolustamisen tarpeesta, mutta Dean sai minut ajattelemaan. Mitä jos puhuminen demokratiasta, siihen takertuminen estää kulkemasta eteenpäin? Tämä ei tarkoita demokratian hylkäämistä, vaan sitä, että havaittaisiin, että sillä on erilaiset mahdollisuudet toisenlaisessa järjestelmässä. Ymmärrettäisiin se, että ongelmamme ei ole niinkään demokratian puutteessa vaan siinä, missä tilassa tuo demokratia toimii. Tämä ajattelun pieni kääntäminen ehkä vähintäänkin antaa tilaa poliittiselle mielikuvitukselle kun se erottaa enemmän tai vähemmän keinotekoisesti yhteiskunnallisesti tasot toisistaan.

Kun Dean erittelee kirjassaan niitä seikkoja, joiden kautta esimerkiksi hyvinvointivaltio sai alkunsa, hän osoittaa uskoakseni niiden keinojen menneen “yli” tavan demokratian. Puhutaan taistelusta, ei äänestämisestä.  Ennen vasemmistolla olikin näkemys, mitä kohti kulkea. Se pystyi kuvittelemaan toisenlaisen maailman ja taistelemaan sen puolesta. Dean korostaakin, ettei esimerkiksi hyvinvointivaltio ollut mikään annettu lahja. Se oli tulosta siitä, että työläiset järjestäytyivät ja käyttivät kollektiivista voimaansa. He taistelivat paremmat palkat, edut sekä eläkkeet ja työolosuhteet. Työläiset tekivät näitä vaatimuksia, taistelivat niiden puolesta ja pääoman oli maksettava. Ei pääoma, kuten Dean tähdentää, itseään kahlinnut tai rajoittanut. Sen tekivät työläiset ja kaikki ne, jotka osallistuivat taisteluun. Näin ollen pääoman nykyisin harjoittama strategia, joka kuuluu “meillä ei ole varaa”, on ainoastaan merkki siitä, että pääoma ei aio enää maksaa. Tätä väitettään pääoma tukee kääntämällä kaiken ylösalaisin. Järjestelmän omat virheet ja ongelmat se kääntää tavan ihmisten syyksi. Esimerkiksi Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi käännetään ympäri siten, että se ei suinkaan ollut leväperäiset pääomatahot, jotka epäonnistuivat. Ei! Köyhät tekivät kuulemma väärin kun he ottivat asuntolainoja, joita eivät voineet maksaa takaisin, vaikka niitä suorastaan työnnettiin heille. (Dean 2012.) Pääoma ei ota mitään vastuuta tempuistaan, vaan sysää syyn aina toisaalle – ja monet uskovat tämän. Jopa vasemmalla usein nielaistaan tämä “totuus” ja aletaan miettiä kaikenlaisia reformeja, joiden pohjalla on pääoman kirjoittama tarina. Odotankin vain sitä hetkeä, että edes jollain näkyvällä poliitikolla olisi pokkaa todeta se, mitä oikeasti on tapahtumassa: jättimäinen ryöstöretki. Uskoni tämän suhteen on kuitenkin vähäinen, kun yksikään näkyvä poliitikko esimerkiksi sosialidemokraateista ei saa suutansa auki vaikkapa EKP:n ja euron “valuvioista”, rahajärjestelmämme olemuksesta tai siitä, miten EU:n kaikki tekemiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän markkinaratkaisuja, jotka sopivat pääoman kirjoittamaan tarinaan. 

Toisaalta on aivan selviä merkkejä siitä, että demokratia itsessäänkin on vaarassa. Olisi ehkä naiivia väittää toisin ja kuvitella, että kerran voitettuaan se on luonamme aina ja ongelma olisi vain “konteksti”. Mutta miten tämä tulisi lukea? Ehkä yksi mahdollisuus on se, että kapitalismin ja demokratian välinen yhteinen matka on todella päättymässä. Se taas tarkoittaisi sitä, että demokratian puolustaminen ei todellakaan voi olla vain taistelua demokratian puolesta sinänä, vaan jonkin sellaisen puolesta, jossa se voisi elää eikä tuhoutuisi. Sitä suuremmalla syyllä siis vasemmiston pitäisi lopettaa pelkät puheet demokratiasta ja hankittava oma poliittinen mielikuvituksensa takaisin. Jos olet huolissasi demokratiasta, varaudu siihen, että se on “ylitettävä”, kuten tehtiin monelta osin hyvinvointivaltiota “rakennettaessa”. Tuotannon todellisuus, siellä se kamppailu käydään.

 

Lähteet:

Dean Jodi 2012. The Communist Horizon. Verso. London/New York. Ebook.