Mitä minä tein?

Kun nyt tauon jälkeen kerta palasin kirjoittamisen pariin, niin ajattelin julkaista heti toisen kirjoituksen. Toivottavasti en sitten taas heti kyllästy. Mitä näet oikein puuhailin kun en kirjoittanut aktiivisesti politiikasta? Lupasin toki tehdä e-kirjan vuoden varrella kertyneistä teksteistä, mutta se on vielä kesken. Kuten usein sanotaan: “Ei nyt jotenkin nappaa!” Edelliset kokoelmat löytyy täältä, jos sattuu kiinnostamaan. Kyllä sekin prosessi joskus tulee maaliinsa, mutta se vaatinee jonkinlaisen innostuksen hetken tai itsensä pakottamisen. Toista täytyy odotella ja toinen, noh, ei vaan nappaa.

Mutta itse aiheeseen: en oikeastaan nakannut politiikan suuntaan kuin “pakolliset”. Olin tavallaan kovin kyllästynyt koko aiheeseen – enkä ole oikein varma, miten innoissani olen siitä nytkään. Aina silloin tällöin tulee kuitenkin pieni hetki, että jaksaa ajatella, ja toki myönnän odottavani innolla sitä hetkeä kun poliittisesti saan taas keskittyä yhteiskuntatieteellisempään tai filosofisempaan puoleen. Ehkä silloin taas sanatkin löytävät itsensä paremmasta järjestyksestä eikä kaikki ole niin väkinäistä puurtamista. Taidankin olla tulossa vanhaksi kun nostalgisoin vuosien takaisia hetkiä kun ajatukset olivat uusia ja jänniä. Kun niitä sai pyöritellä ja kokea oivalluksia. Hemmetti soikoon, itse asiassa! Tässähän on viime vuosina taitanut tyhmistyä.

Välihuomiona onkin todettava, että kirjoittaessani tätä tekstiä tunnen sormieni vipeltävän paljon vapaammin kuin vaikkapa aiemman tekstini osalta. Olen ehkä joskus taannoin todennut, etten tykkää siitä “äänestä”, jolla kirjoittelen politiikkaa. Se on aina niin perhanan äkäinen, mutta en tiedä voisiko se olla mitään muutakaan? Epäilen, etten silloin enää ottaisi asioita todesta. Enkä usko, että yhteiskunnallisista asioista tulisikaan kirjoittaa kevyesti.  Se taisi olla muuten Chesterton, joka kuvasi, että parhaat miehet harvemmin kiinnostuvat politiikasta, ja tämä on varmasti totta. En tunne olevani mitenkään “paras mies”, joten ehkä se likaviemäri on vain joidenkin meidän paikka. Katson kuitenkin edukseni sen, etten tunne oloani kotoisaksi.

Mutta niin, keskityin siis aivan toisenlaisiin juttuihin. Olin itselleni armollinen ja totesin, että elämästä saa nauttiakin eikä olla niin jumalattoman tiukkapipo koko ajan. Ihmisellä pitää olla harrastuksia. Tottahan toki minulla on ollut musiikki läsnä kaiken aikaa, mutta kenties tarvitsin jotain sellaista, mikä on ihan vain oma juttu. Palasinkin itse asiassa vanhan harrastukseni pariin. Tavallaan. Minulla on jonkinlaista taustaa moottoriurheilun puolelta, mutta siitä on jo aikaa. Oikean menopelin rattiin palaaminen ei ehkä kuitenkaan ole ajankohtaista, mutta saatoin alkaa hiljakseen keräilemään tarvittavia osia sim rigiä varten. Siitä onkin tullut ihan kiva. Mitä nyt tänään kärähti näytönohjaimen virtapiuha, mikä laittoi virtuaalisen menopelini telakalle hetkeksi. Välineurheilua tämäkin.

Ymmärrän hyvin, että kaikki eivät tätä harrastusta tajua. Eikä tarvitsekaan. Minulle simulaattorin ajo on kuitenkin eräänlainen henkireikä. En ole siinä vielä mitenkään kummoinen, koska treeniä tarvitsisi enemmän, mutta tärkeintä minulle on se hetken tunne, että paahdat menemään pitkin Zolderia. Siinä ei arkiset murheet paina ihan niin paljon, koska ajolinjojen ja jarrutuspisteiden maailmassa ei ehdi liikoja muuta ajattelemaan. Samalla minulle on avautunut aivan uusi maailma, josta en ollut kovinkaan tietoinen. Nykyisin tulee seurattua säännöllisen epäsäännöllisesti erilaisia autourheiluluokkia Youtubesta.

Jos olenkin aivan rehellinen, kiehtoo minua ajatus siitä, ettei tarvitsisi välittää niin paljon asioista. Saisi olla oman perheen kanssa ja puuhailla omia projekteja ja työstää kaikenlaisia harrastuksia. Tämä voi kuulostaa nyt hieman nössöltä, mutta esimerkiksi simulaattoriharrastuksen myötä on ollut mukava seurailla somessa erilaisia ryhmiä, joissa ei aina ole päällimmäisenä kyse politiikasta. Minun ei tarvitse olla kiinnostunut toisen poliittisista mielipiteistä ajaakseni kilpaa hänen kanssaan tai vaihtaessani ajatuksia yhteisestä mielenkiinnosta. Haluan kai sanoa, että ihminen tarvitsee harrastuksensa kaiken totisuuden keskellä. En minä toki koskaan taida päästä “kirouksestani” eroon, mutta ajattelin tulevaisuudessa tasapainottaa sitä enemmän ihan muilla jutuilla. Ehkä kirjoitan täälläkin yhä enemmän uudesta harrastuksesta. Katsotaan.

Kaikenlaista tapahtuu