Uusia (ja vanhoja) harrastuksia

Minulla on jonkinlainen tausta autourheilun parista. Ajoin useamman vuoden kartingia. Muistaakseni aloittelin ehkä siinä noin kymmenen vanhana. Luultavasti vähän vanhempana, mikäli muistan oikein, minkä luokan autoa ajoin ja milloin. Lopettelin vuorostaan sitten siinä täysi-ikäisyyden paikkeilla. Viimeiseksi autoksi jäi Rotax Max 125 cc. Mukaan oli tullut tuossa kohtaa yhä vahvemmin jo musiikki ja halu tehdä muitakin asioita kesällä kuin olla viikonloput radalla. Kaiken kaikkiaan harrastuksesta on jäänyt hyvät muistot, vaikka mitään kummoista menestystä ei koskaan tullut. Erityisesti isän kanssa vietetty aika on noussut muistoissa siihen tärkeimpään osaan. 

Autourheilulla on siis oma erityinen paikkansa minun sydämessä. Viimeisen vuoden aikana olenkin löytänyt sen luokse uudelleen. Tällä kertaa tosin virtuaalisesti. Tästä on kai “kiittäminen” maailmamme ikävää tilaa, joka nosti myös minun silmien eteen erinäiset virtuaaliset kilpailut. Ensin seurasin muutamia F1-pelin ympärille rakentuneita tapahtumia, mutta ei mennyt kauaa kun aloin ymmärtämään, että on olemassa jotain enemmän. Kai sitä tuli jostain kommenttikentästä luettua, että “tämä on täyttä arcadea!” ja sitä sitten alkoi pohtimaan, mikä ei sitä mahtaisi olla. Eikä siihenkään mennyt kauaa kun nämä asiat alkoivat selvitä. 

Tällä hetkellä minulla taitaa olla kaikki olennaisimmat simulaattorit hankittuna Steamissa. Ainakin ne tuoreimmat, joista osa on toki jo useamman vuoden vanhoja (suhteellinen käsite). Näiden ympärille tietysti rakentuu kaikenlaista “fanipoika”-ilmiötä, mutta itselle ei ole muodostunut sitä yhtä ykköstä. Aloittelin toki Assetto Corsalla ja Assetto Corsa Competizionella. Myöhemmin sitten mukaan tulivat rFactor 2 ja RaceRoom. Mutta ei tällä kertaa enempää. Tästäkin aiheesta tulen kirjoittamaan lisää.

Aivan alussa

Minun on pakko myöntää, että musiikinopettajat eivät jättäneet koulussa minulle kovin hyvää kuvaa. Yksi joko tiedostamattaan tai tiedostaen tuhosi pitkäksi ajaksi innon edes kokeilla mitään soitinta. Hyvä, ettei saanut vihaamaan musiikkia. Lähellä se oli. Toinen taas antoi seiskan todistukseen, vaikka olin saanut pistettä vaille täydet kokeesta. Sellaista se teettää kun rumpujen soitto ei luonnistunut. Enkä oikein muutenkaan nauttinut niistä tunneista. Erityisesti yläasteella ne tuntuivat olevan sitä, että ne, jotka osasivat soittaa, niin he soittivat ja muut sitten siinä vieressä vähän katselivat. Kaikessa oli jonkinlainen elitismin maku. Mutta niin, tämä on toki vain oma kokemukseni. Taa-taa-vitun-taa.

Jossain kohtaa sitten tartuin kuitenkin kitaraan. Äitini vanha akustinen pääsi takaisi  palvelukseen. Taisi olla yhdeksäsluokka. Aloitin soittamisen siis suhteellisen myöhään. Hetken päästä olin jo kuitenkin hankkinut ensimmäisen sähkökitaranani, joka on itse asiassa yhä minulla. Tuo BC Richin Warlock odottaakin tällä hetkellä maalausta ja uusia mikkejä. On tosin odottanut jo vuosia. Se on 150 € kitaraksi oikein hyvä. Pääsin tosin joskus testaamaan erään tutun vastaavaa ja huomasin jotain eroja. Olenkin tullut tulokseen, että oma keppini sattui olemaan positiivinen “maanantaikappale”. Joskus käy tuuri ja rahalle saa vastinetta.

En ole koskaan käynyt tunneilla, mikä varmasti näkyy negatiivisesti soitossani. Kaiken opettelin itsekseni tai toisilta hieman mallia katsoen. Tärkeintä minulle kuitenkin on aina ollut pitää hauskaa kitaran kanssa ja kehittää juttuja. Harjoitinkin harrastustani alkuun pitkään salassa. Kun esimerkiksi eräs kaverini tuli käymään, niin kiirehdin piilottamaan soittovehkeet. Kerran en tätä ehtinyt tekemään ja hän sai selville, ja hyvä niin. Hän tarjosi muutamia vinkkejä ja myi lopulta minulle jopa yhden vahvistimen sekä antoi Troy Stetinan kirjan, josta sitten opettelin asioita. Hän oli ja on taitava soittaja ja jotenkin kai minä en halunnut, että joutuisin heti vertailun kohteeksi alkumetreilläni. Jälkikäteen ajatellen vähän outoa käytöstä minulta, mutta sellaista se oli. 

Jonkin aikaa soittelin sitten itsekseni. Varmaan sellaisen vuoden verran kunnes lukiossa tuli kaksi mahdollisuutta liittyä bändiin. Toinen oli hardcore punk-bändi, jonka myötä sain myös “taitelijanimeni” Honkste. Tosin siinä oli tuolloin vielä hävytön etuliite. Toinen oli taas covereita soittava poppoo, jossa soi Iron Maiden ja Judas Priest sekä hieman jotain muutakin kasariheviä. Ensin mainitussa soitin tosin bassoa. Jälkimmäisessä sitten kitaraa. Myöhemmin mukaan tuli raskaammat kuin myös kevyemmät viritykset. On tullut soitettu hard rockia ja death metalia. Hard rockin parissa tuli vedettyä ensimmäiset keikatkin, mutta se homma lopahti. Olen siihen itse syyllinen. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja matkaaminen treeneihin tai keikoille lähes joka viikko yli 300 kilometrin päästä alkoi ärsyttämään. Lopetin kuin seinään, mikä oli tavattoman tyylitöntä minulta. Olen siitä pahoillani. Myöhemmin tosin kokoonnuimme vielä yhteen heittämään pari keikkaa. Välit ovat hyvät kaikkiin entisiin bändikavereihin. 


Ehkä kerron vielä tarkemmin näistä päivistä. Kerron ainakin siitä, miten tarina tästä jatkui, koska sen jälkeen mukaan ovat ilmestyneet minulle tärkeimmät bändit: Blooming Red ja Verminspawn, jotka täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta löytävät yhteisen nimittäjän. Oikeastaan jotain tästä aiheesta voi lukea täältä.

Kitara, kaaos & kontrolli

Kuuntelin äänikirjana Aleksi Laihon elämäkerran Kitara, kaaos & kontrolli (2019). Sen on kirjoittanut Petri Silas, mutta kirja on kirjoitettu siihen tyyliin, että Aleksi itse kertoo tarinansa. Ratkaisu on varmasti ollut oikea. Sitä tuntee pääsevänsä hyvin lähelle kirjan päähenkilöä. Syyt taas sille, että tartuin kirjaan juontuvat tietysti siitä, että Aleksi Laiho kuoli viime vuoden lopulla, mikä palautti hänet tietysti myös minun mieleeni surullisella tavalla. 

Kirjan mitta ei päätä huimaa. Se on aivan sopiva ratkaisu ainakin minunlaiselle satunnaiselle Laihon tuotannon kuuntelijalle. Jos näet viikon mittaan löytyy aina sieltä täältä sopiva hetki pistää kirja pyörimään, niin se on kahlattu läpi nopeasti. Tekstinä luettuna vieläkin vikkelämpää. Mittaa on sen 253 sivua. Siihen mahtuu kyllä aivan hyvin tärkeimmät käänteet. Varmasti moni suurempi fani olisi halunnut lisää. Pidin kuitenkin siitä, että saatoin saada nopeasti silmäyksen kitaristin elämään ilman, että hänen elämänsä kaikkia koukeroita olisi kaluttu läpi viimeistä myöten tai hänen jokaisesta levystä olisi tehty jonkinlainen syväanalyysi. 

Tietenkin kun puhutaan tai kirjoitetaan Aleksi Laihosta, ei voida ohittaa Children Of Bodomia. Näiden kahden välille voisi melkein vetää yhtäläisyysmerkit. En ole koskaan ollut bändin suuri fani. Viimeisimmät viisi levyä olivat minulta menneet täysin ohi. Jonkinlainen paikka bändillä on kuitenkin ollut myös minun elämässäni. Kun aloin tutustua metallimusiikin maailmaan, niin tarpeellisten klassikoiden jälkeen alkoi korviin kantautua myös COB. Se tuntui olevan kova juttu. Olikohan juuri ilmestynyt heidän albuminsa Hate Crew Deathroll. Ainakin se oli viimeisin. Sitä tulikin kuunneltua läpi varmasti koko heidän sen hetkinen tuotanto. Hieman tosin oli vielä tottumattomille korville työtä selvitä Aleksi Laihon laulusuorituksista, mutta kaikkeen tottuu. Eipä tuohon aikaan tosin minkäänlainen “dödis” tai “bläkkis” ollut vielä meikän juttu ollenkaan. Nyt kun sitten kirjan innoittamana aloitin pyörittämään Spotifysta COB:n tuotantoa, niin huomasin, miten syvälle tietyt biisit olivat mieleeni juurtuneet. Tuli oikeastaan todella hyvä mieli niitä kuunnellessa. Ehkäpä se aiheutti jonkinlaisen aikamatkan siihen kun kaikki tuo musiikki oli vielä uutta ja jännittävää. 

Lähes aina kun luen tai kuuntelen jonkun henkilön elämäkerran, niin mielenkiintoisin osio tuntuu sijoittuvan alkuun. Voisi sanoa, että näin se taisi olla myös tämän kirjan kohdalla. On jotenkin niin kovin mielenkiintoista saada tietää, miten hänestä tuli hän. Monesta muusta asiasta kun on saattanut kuulla jo aiemmin, jos on vain seurannut henkilön uraa. Kiinnostavaa oli myös Laihon oma filosofia suhteessa soittamiseen sekä biisien tekemiseen. Itse innokkaana amatöörinä, joka on aina ollut hieman laiska treenaamaan, niin Laihon ehdottomuus kitaran soittamista kohtaan tuntui paikoin jopa hieman piikittelevältä. Toisaalta sitä ei voi kuin kunnioittaa tai ihailla sellaista omistautumista omaa intohimoa kohtaan kuin Laiholla. Kaikille meille ei sellaista ole suotu – eikä tarvitsekaan. 

Osa kirjan sisällöstä muuttui traagisten tapahtumien takia surullisiksi. Kaikki ne kohdat, joissa Aleksi miettii omia tulevaisuuden suunnitelmia ja “eläkepäiviä” saivat aivan uudenlaisen luonteen. Niin sitä on elämä ohi hetkessä ilman, että se antaa itsestään liikoja ilmoitella. Tästä johtuen kirja herätteli monenlaisia ajatuksia, joita sen sivuilta ei suoraan löytynyt. Sitä alkaa miettimään elämää ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua.