Kitara, kaaos & kontrolli

Kuuntelin äänikirjana Aleksi Laihon elämäkerran Kitara, kaaos & kontrolli (2019). Sen on kirjoittanut Petri Silas, mutta kirja on kirjoitettu siihen tyyliin, että Aleksi itse kertoo tarinansa. Ratkaisu on varmasti ollut oikea. Sitä tuntee pääsevänsä hyvin lähelle kirjan päähenkilöä. Syyt taas sille, että tartuin kirjaan juontuvat tietysti siitä, että Aleksi Laiho kuoli viime vuoden lopulla, mikä palautti hänet tietysti myös minun mieleeni surullisella tavalla. 

Kirjan mitta ei päätä huimaa. Se on aivan sopiva ratkaisu ainakin minunlaiselle satunnaiselle Laihon tuotannon kuuntelijalle. Jos näet viikon mittaan löytyy aina sieltä täältä sopiva hetki pistää kirja pyörimään, niin se on kahlattu läpi nopeasti. Tekstinä luettuna vieläkin vikkelämpää. Mittaa on sen 253 sivua. Siihen mahtuu kyllä aivan hyvin tärkeimmät käänteet. Varmasti moni suurempi fani olisi halunnut lisää. Pidin kuitenkin siitä, että saatoin saada nopeasti silmäyksen kitaristin elämään ilman, että hänen elämänsä kaikkia koukeroita olisi kaluttu läpi viimeistä myöten tai hänen jokaisesta levystä olisi tehty jonkinlainen syväanalyysi. 

Tietenkin kun puhutaan tai kirjoitetaan Aleksi Laihosta, ei voida ohittaa Children Of Bodomia. Näiden kahden välille voisi melkein vetää yhtäläisyysmerkit. En ole koskaan ollut bändin suuri fani. Viimeisimmät viisi levyä olivat minulta menneet täysin ohi. Jonkinlainen paikka bändillä on kuitenkin ollut myös minun elämässäni. Kun aloin tutustua metallimusiikin maailmaan, niin tarpeellisten klassikoiden jälkeen alkoi korviin kantautua myös COB. Se tuntui olevan kova juttu. Olikohan juuri ilmestynyt heidän albuminsa Hate Crew Deathroll. Ainakin se oli viimeisin. Sitä tulikin kuunneltua läpi varmasti koko heidän sen hetkinen tuotanto. Hieman tosin oli vielä tottumattomille korville työtä selvitä Aleksi Laihon laulusuorituksista, mutta kaikkeen tottuu. Eipä tuohon aikaan tosin minkäänlainen “dödis” tai “bläkkis” ollut vielä meikän juttu ollenkaan. Nyt kun sitten kirjan innoittamana aloitin pyörittämään Spotifysta COB:n tuotantoa, niin huomasin, miten syvälle tietyt biisit olivat mieleeni juurtuneet. Tuli oikeastaan todella hyvä mieli niitä kuunnellessa. Ehkäpä se aiheutti jonkinlaisen aikamatkan siihen kun kaikki tuo musiikki oli vielä uutta ja jännittävää. 

Lähes aina kun luen tai kuuntelen jonkun henkilön elämäkerran, niin mielenkiintoisin osio tuntuu sijoittuvan alkuun. Voisi sanoa, että näin se taisi olla myös tämän kirjan kohdalla. On jotenkin niin kovin mielenkiintoista saada tietää, miten hänestä tuli hän. Monesta muusta asiasta kun on saattanut kuulla jo aiemmin, jos on vain seurannut henkilön uraa. Kiinnostavaa oli myös Laihon oma filosofia suhteessa soittamiseen sekä biisien tekemiseen. Itse innokkaana amatöörinä, joka on aina ollut hieman laiska treenaamaan, niin Laihon ehdottomuus kitaran soittamista kohtaan tuntui paikoin jopa hieman piikittelevältä. Toisaalta sitä ei voi kuin kunnioittaa tai ihailla sellaista omistautumista omaa intohimoa kohtaan kuin Laiholla. Kaikille meille ei sellaista ole suotu – eikä tarvitsekaan. 

Osa kirjan sisällöstä muuttui traagisten tapahtumien takia surullisiksi. Kaikki ne kohdat, joissa Aleksi miettii omia tulevaisuuden suunnitelmia ja “eläkepäiviä” saivat aivan uudenlaisen luonteen. Niin sitä on elämä ohi hetkessä ilman, että se antaa itsestään liikoja ilmoitella. Tästä johtuen kirja herätteli monenlaisia ajatuksia, joita sen sivuilta ei suoraan löytynyt. Sitä alkaa miettimään elämää ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua.