Hiljaiset sankarit

Sen verran erehdyn viittaamaan tuleviin kuntavaaleihin, että haluan nostaa esille ne hiljaiset sankarit kaikenlaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen takana. Ainakin kaikkien niiden osalta, joilla on perhettä ja lapsia hoidettavana. Vaikuttamistyö vie näet aikaa. Se vei (ja vie vielä hetken) minultakin, vaikka en edes kuulunut niin sanottuun ykkösketjuun. Voin vain kuvitella, mitä se on, jos vaikuttaa niissä tärkeimmissä pöydissä. Töiden jälkeen vapaa-aika muuttuu erittäin niukaksi resurssiksi. 

Jos esimerkiksi vaimoni ei olisi ottanut niin paljon vastuuta kodista ja perheestä, en minäkään olisi voinut istua iltamyöhään kokouksissa, tai muuten vain vatvomassa erinäisiä kysymyksiä. Kun ei se vaikuttaminen tai poliittinen toiminta ole pelkästään vain juuri ne tietyt kokoukset. Taustalla on kaikenlaista ja jos sattuu olemaan aktiivinen vielä yhdistyskentällä, niin työtä riittää. 

Jos minut onkin saanut joskus kiinni siitä, että kiemurtelen kokouksessa tuolissani aivan kuin puoliksi jo kotiin lähtemässä, johtuu se siitä, että olisi paljon muutakin tekemistä. En tahdo kuulostaa kiittämättömältä tai poliittista vaikuttamista väheksyvältä. Sitä ei vain oikein jaksaisi kuunnella sitä kymmenettä puheenvuoroa, joka toistaa jo vähintään yhtä monesti kuullut asiat. Kokouksen venyminen ei näet vaikuta vain minuun tai kanssakokoustajiin, vaan myös moniin muihin ihmisiin, jotka ovat mahdollisesti tavalla tai toisella kiinnittyneitä näiden penkkien kuluttajien tekemisiin. 

Mielestäni poliittisessa toiminnassa pitäisikin ottaa paremmin huomioon se, että sitä varten ei täytyisi luopua niin paljosta muusta elämästä. Moni poliitikko on kuitenkin siellä puhtaasti halusta vaikuttaa eikä luoda toista työuraa oman työnsä jälkeen. Sitä en tarkkaan osaa sanoa, miten tällainen temppu tehtäisiin. Toki on ne urapoliitikot, jotka haluavat sanoa aina jotain ja näyttäytyä aina jossain. Annettakoon se heille. Politiikka ei kuitenkaan nykyisellään houkuttele ruuhkavuosia eläviä, jos heitä sattuu kiinnostamaan yhtään mikään muukin kuin politiikka. Ja jotenkinhan se olisi suotavaa, että ihmisellä olisi muitakin mielenkiinnonkohteita.

Ajat ovat muuttuneet

Päivänä eräänä korviini kantautui ajatuksia herättelevä toteamus. Kyse oli siitä, miten ennen vanhaan ilkeimmät ja ikävimmät kommentit kirjoitettiin nimimerkin takaa, mutta nyt ne samat ajatukset kirjoitetaan avoimesti omalla nimellä. Mieleen ei voinut olla juolahtamatta Kylähullujen kappaletta Nörtin surma vuodelta 2004, jossa todettiin seuraavaa: 

Nimimerkin takana on kiva vittuilla

Paskaa nettiin laukoa, ei tarvii puheistansa vastata

Ajat ovat siis muuttuneet.


Lopetinkin itse jokin aika sitten sosiaalisen median käyttämisen (mikäli pikaviestimiä, kuten Whatsappia tai Signalia ei lasketa). Enkä ole tekemässä paluuta kovin pian. Syy ei tosin ollut itselläni se, että olisin kärsinyt jonkinlaisesta vittuilusta. Ennemmin kyse oli yleisestä ilmapiiristä, mitä some tuntuu ruokkivan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän ihmisten ei kuulu olla lähes jatkuvassa kanssakäymisessä keskenämme. Sopivan matkan päästä voimme aina harjoittaa kohteliasta välinpitämättömyyttä toisiamme kohtaan. Olen myös miettinyt sitä, mitä jatkuva toisten katseen alla eläminen (siis ainakin teoriassa, koska ihan oikeasti me välitämme toistemme asioista hyvin vähän) tekee sille, että ihminen esimerkiksi kykenisi keksimään itsensä uudelleen. En tarkoita tällä mitään täyttä muutosta, mutta jos koko somen historia (tai paremmin sen ihmiselle luoma rooli) ja parhaimmillaan vuosikymmenten takaisten ihmistenkin “virtuaalinen läsnäolo” roikkuu mukana, niin selkeitä katkoksia ei elämään synny. Sitä on yhä tietyllä tapaa tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joilla ei pitäisi olla mitään roolia elämässäsi. Ajattelen asian jotenkin niin, että todellista menneisyyttä ei pääse syntymään, jolloin myös tulevaisuus kapenee.