Aihearkisto: Historia

Verta Talvipalatsin edessä

“Pieni kymmenvuotias poika, joka kantoi kirkkolyhtyä, kaatui luodin lävistämänä, mutta piteli yhä lyhtyä tiukasti kiinni ja koetti taas nousta, kun toinen laukaus iski hänet maahan.” (Gapon 1905/1967, 24). Tämä oli vain yksi niistä traagisista tapahtumista, joita todistettiin vuonna 1905 Venäjällä. Tapaus sattui siinä yhteydessä kun Georgi Gapon nimisen papin myötävaikutuksesta oli saatu kokoon joukko työläisiä ja heidän perheitään viemään anomusta Nikolai II:lle. Anomuksessa mainittiin mm. seuraavaa: “…meitä halveksitaan eikä tunnusteta ihmisolennoiksi. Meitä kohdellaan kuin orjia, joiden on kestettävä kohtalonsa ja oltava vaiti. Me olemme kärsineet kauhistuttavia asioita, mutta meitä painetaan yhä syvemmälle köyhyyden ja tietämättömyyden ja oikeudettomuuden kuiluun.” (Gapon 1905/1976, 21.) Ja kuten historia meille osaa kertoa, ei heitä oltu aikeissa kohdella vieläkään ihmisinä. Tsaarin joukkojen luodit olivat valmiita ampumaan vaikka lapsen, jotta “laillinen valta” ei tulisi haastetuksi edes anomuksen muodossa. Sellainen oli tsaari. 

Rosa Luxemburg kuvailee samoja tapahtumia kirjoituksessaan The Uprising of The Petersburg Proletariat (1905/2019). Tekstissä hän kuvaa, miten tämä Gaponin myötävaikutuksesta syntynyt valtava liike oli saanut alkunsa tavanomaiseen vallankumouksellisen ajan tyyliin: pienen tapauksen johdosta. Vuonna 1904 oli Pietarissa perustettu laillinen työläisten yhdistys, jonka oli vieläpä hyväksynyt sisäisten asioiden ministeri. Yhdistyksellä itsellään oli puhtaan taloudelliset tavoitteet, joiden avulla pyrittiin parantamaan työläisten jokapäiväistä elämää. Pyörät lähtivät kuitenkin todenteolla pyörimään kun eräässä suuressa metallialan tehtaassa, joka työllisti 12 000 työläistä, oli tapahtunut neljän henkilön irtisanomiset. Nämä neljä miestä kuuluivat kyseiseen yhdistykseen. Tietenkin työläisten työtoverit vaativat heidän palkkaamistaan takaisin. Mutta mitä tapahtui? Johto itsepäisesti piti kiinni kannastaan, joten työläiset vastasivat siihen lakolla. Lakon myötä syntyi kahdentoista kohdan vaatimus, joka piti sisällään mm. kahdeksan tunnin työpäivän sekä vaatimuksen paremmista työolosuhteista. Tämän lakon vaikutukset, kertoo Rosa Luxemburg, levisivät kuin metsäpalo muihin tehtaisiin. Pian taloudellisista syistä alkanut lakko saikin poliittisia piirteitä. Muodostuikin lisäksi seuraavat poliittiset vaatimukset:

  1. Kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä
  2. Henkilön loukkaamattomuus
  3. Omantunnon- ja uskonvapaus
  4. Poliittisista syistä vangittujen vankien vapauttaminen
  5. Lehdistön vapaus
  6. Kokouksen koolle kutsuminen, johon kuuluvat kansan valitsemat edustajat, joille annetaan oikeus lopettaa (Venäjä-Japani) sota. 

Saattue siis saapui lopulta Talvipalatsille, jossa heitä jo odottikin jalka- ja ratsuväki. Hetkeä myöhemmin kasakkakomppania aloitti verilöylynsä. Ihmisiä alkoi kaatua kuin puita, kertoo Gapon. Punaiset veritahrat näkyivät selkeästi lumessa. Pelkkien miekkojen lisäksi olivat kivääritkin alkaneet laulamaan. Tuolloin Gapon totesi: “Kauhu hiipi sydämeeni. Ajatus välähti aivoissani: ‘Ja tämä on meidän isäsemme tsaarin työtä.’ — ‘Meillä ei ole enää tsaaria!’”. Sanomattakin on selvää, että Gapon pakeni Venäjältä tuon kokemuksen jälkeen. Hänen suuntansa oli Geneve, jossa hän tutustui vallankumouksellisiin piireihin. (Gapon 1905/1967, 23-26.) 

Tapahtuma on traaginen, mutta kiehtova. Se kertoo hyvin selkeästi, miten mustasukkainen voi valta olla. Toisaalta on huomioitava, että taustalla painoi vieläpä Japania vastaan käytävän sodan häpeälliset tappiot. Rosa Luxemburg kuvaakin kirjoituksessaan, miten aseiden ja sotilaiden määrää kasvatettiin suuresti, vaikka Pietarissa ennestään armeija oli vahvasti läsnä. Valta päätti näyttää valtansa kohdistaen väkivaltansa työläisiin. Kohdattu nöyryytys siirrettiin työläisiin lyijyn ja teräksen avulla. Venäjän tapahtumat ovat myös siitä kiinnostavia, että niissä nähdään keskellä sinänsä jo modernia maailmaa vielä taistelu vanhaa yhteiskuntamuotoa vastaan. Jos tämä ei riittäisi, niin erityisen mielenkiintoista tässä on työväenliikkeen osuus, joka on syntynyt muualla porvariston vastinpariksi, mutta Venäjällä sen kohtaloksi tuntui muodostuvan se, mihin porvaristo ei ollut kyennyt (tai ollut halukas): kaatamaan tsaari. Historia kulki kuin epätahdissa tuossa valtavassa valtakunnassa, mikä loikin omat haasteensa, vaikka historiaa ei ole syytä kuvata vääjäämättömänä kehityskulkuna. 

Lähteet:

Gapon Georgi 1905/1967. Teoksessa Venäjän vallankumous silminnäkijäin kuvaamana. Toimittanut Pethybridge Roger. Werner Söderstöm Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki. 

Luxemburg Rosa 1905/2019. The Uprising of The Petersburg Proletariat. Teoksessa The Complete Works of Rosa Luxemburg – Volume III: Political writing 1 – On revolution 1897-1905.

1914

Otto Bauer pohti vuonna 1920 tekstissään Bolshevismi vai sosialidemokratia?, että onko köyhälistön kaikkialla seurattava Venäjän esimerkkiä vai onko se kenties vain Venäjän olosuhteille tyypillinen vallankumous. Tämä oli iso kysymys kansainvälisen sosialismin piirissä tuolloin. Siihen etsittiinkin kovasti vastausta. Selvää tämän etsinnän piirissä kuitenkin oli se, että niin sosialidemokraateilla kuin kommunisteilla nähtiin olevan sama päämäärä: köyhälistön asian ajaminen sekä sosialismin saavuttaminen. Kyse ei ollut siis onko tavoite oikea, vaan menettelytavasta siihen pääsemiseksi. Itse päämäärä ei ollut neuvottelu- tai äänestyskysymys. Olavi Borg kirjoittikin kirjassaan Suomen Puolueideologiat (1965), miten sama poliittinen ideologia voi olla useamman puolueideologian lähtökohtana. Eräs esimerkki on juurikin sosialismi. Se käy poliittiseksi ideologiaksi niin sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Syytä on tosin huomata, että vuorostaan yksi ja sama puolueideologia on mahdollisesti kyhätty kokoon erilaisista poliittisista ideologioista. (Borg 1965, 6.) Ero sosialidemokraattien ja kommunistien välillä sijaitsee siis puolueideologian tasolla ei poliittisen ideologian tasolla. Siksi siis Bauerkin asettaa kysymyksen koskemaan menettelytapaa. 

Jaottelu puolueideologian ja poliittisen ideologian välillä onkin mahdollisesti hedelmällinen tutkittava asia. Jos ajatellaan vuoden 1914 katastrofia, niin näemme siinä nimenomaan kahden erillisen puolueideologian synnyn saman poliittisen ideologian pohjalta. Vuonna 1914 kokonainen maailma katosi, kuten esimerkiksi Zizek on asiaa osuvasti kuvannut. Ei silloin tuhoutunut vain porvariston idyllinen usko kehitykseen, vaan myös yhtälailla kehitykseen uskonut sosialistinen liike. (Zizek 2018.) Rosa Luxemburgin kerrotaan todenneen sotalainoja koskevan äänestyksen jälkeen, että Saksan sosialidemokratia on nyt löyhkäävä ruumis. Paljoa eivät painaneet vuoden 1912 Baselin manifestin sanat. Sen hengellä pyyhittiin lattioita tuona hetkenä, jolloin toverit ainakin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa totesivat, että on ihan ok lähteä katkomaan toistensa kauloja. Tätä näet tuskin tarkoitettiin manifestissa esillä olleella sodan vallankumouksellisella hyödyntämisellä, mikäli sota kaikesta huolimatta syttyisi. Tulevat kommunistit pitivätkin mm. SPD:n tekoja petoksena eivätkä siinä suuremmin väärässä olleet. He alkoivat valmistautua uudenlaiseen järjestykseen. Toisaalla taas sota teki tehtävänsä ja sosialidemokraattisten puolueiden integraatio kapitalististen valtioiden elimiin tapahtui niin hyvässä kuin pahassa. Selvää on kuitenkin se, että kumpikaan näistä tahoista ei oikeastaan edustanut enää Toisen Internationaalin perintöä. Jotain perustavaa oli menetetty. Oli syntynyt kaksi uutta puolueideologiaa, jotka kävivät monin paikoin toistensa kurkkuihin kiinni, vaikka vastustajia olisi riittänyt varmasti muuallakin. Sosialidemokraatit menettivät itsenäisyyden ja kommunistien luoma uudenlainen puolueideologia päätyi lopulta tuottamaan monia kammottavia asioita sekä epäonnistumaan. 

Toisaalta vaikka Toinen Internationaali oli erittäin tärkeä työväenliikkeen kehittymisen kannalta, saadaan sitä myös ikävä kyllä kiittää myös yhdestä suuresta virheestä. Se kun meni luomaan marxismin 1800-luvun lopulla. Marx oli ollut kuolleena jo tovin, kun tuota uutta ”ismiä” alettiin toden teolla kasaamaan. Sen tyypillisiin piirteisiin kuuluivat tökerösti yhteen kudottu materialismi, porvarillinen kehitysusko ja erinäiset modulaariset palat marxilaista terminologiaa. Tämä kaikki yhdistettiin sitten yksinkertaisiin kaavoihin sekä maailmaa koskeviin selityksiin. Heinrich onkin todennut aivan oikein, että tällä marxismilla ei ollut paljoakaan tekemistä Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin kanssa. (Heinrich 2012, 24-25.) Kaikesta tästä huolimatta suhtaudun Toiseen Internationaliin kaukaisen nostalgisesti. Olisiko mahdollista löytää sen osoittama yhteneväisyys uudelleen? Olisiko mahdollista työväenliikkeen “aloittaa alusta”? Olisiko mahdollista rakentaa uusi Internationaali, joka todella olisi sitä eikä jokin väljä keskustelukerho? Tiedä tuota, mutta vuoden 1914 katastrofi kaikuu yhä korvissamme ja se pitäisi korjata.

 

Kirjallisuutta:

Borg Olavi 1965. Suomen Puolueideologiat. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki.

Heinrich Michael 2012. An Introduction to the Three Volumes of Karl Marx's Capital. Monthly Review Press. New York.

Zizek Slavoj 2018. Introduction: Remembering, Repeating and Working Through. Verso. London. Teoksessa Lenin – The Day After the Revolution. Verso. Ebook.