Aihearkisto: Juttuja

Hiljaiset sankarit

Sen verran erehdyn viittaamaan tuleviin kuntavaaleihin, että haluan nostaa esille ne hiljaiset sankarit kaikenlaisen yhteiskunnallisen vaikuttamisen takana. Ainakin kaikkien niiden osalta, joilla on perhettä ja lapsia hoidettavana. Vaikuttamistyö vie näet aikaa. Se vei (ja vie vielä hetken) minultakin, vaikka en edes kuulunut niin sanottuun ykkösketjuun. Voin vain kuvitella, mitä se on, jos vaikuttaa niissä tärkeimmissä pöydissä. Töiden jälkeen vapaa-aika muuttuu erittäin niukaksi resurssiksi. 

Jos esimerkiksi vaimoni ei olisi ottanut niin paljon vastuuta kodista ja perheestä, en minäkään olisi voinut istua iltamyöhään kokouksissa, tai muuten vain vatvomassa erinäisiä kysymyksiä. Kun ei se vaikuttaminen tai poliittinen toiminta ole pelkästään vain juuri ne tietyt kokoukset. Taustalla on kaikenlaista ja jos sattuu olemaan aktiivinen vielä yhdistyskentällä, niin työtä riittää. 

Jos minut onkin saanut joskus kiinni siitä, että kiemurtelen kokouksessa tuolissani aivan kuin puoliksi jo kotiin lähtemässä, johtuu se siitä, että olisi paljon muutakin tekemistä. En tahdo kuulostaa kiittämättömältä tai poliittista vaikuttamista väheksyvältä. Sitä ei vain oikein jaksaisi kuunnella sitä kymmenettä puheenvuoroa, joka toistaa jo vähintään yhtä monesti kuullut asiat. Kokouksen venyminen ei näet vaikuta vain minuun tai kanssakokoustajiin, vaan myös moniin muihin ihmisiin, jotka ovat mahdollisesti tavalla tai toisella kiinnittyneitä näiden penkkien kuluttajien tekemisiin. 

Mielestäni poliittisessa toiminnassa pitäisikin ottaa paremmin huomioon se, että sitä varten ei täytyisi luopua niin paljosta muusta elämästä. Moni poliitikko on kuitenkin siellä puhtaasti halusta vaikuttaa eikä luoda toista työuraa oman työnsä jälkeen. Sitä en tarkkaan osaa sanoa, miten tällainen temppu tehtäisiin. Toki on ne urapoliitikot, jotka haluavat sanoa aina jotain ja näyttäytyä aina jossain. Annettakoon se heille. Politiikka ei kuitenkaan nykyisellään houkuttele ruuhkavuosia eläviä, jos heitä sattuu kiinnostamaan yhtään mikään muukin kuin politiikka. Ja jotenkinhan se olisi suotavaa, että ihmisellä olisi muitakin mielenkiinnonkohteita.

Ajat ovat muuttuneet

Päivänä eräänä korviini kantautui ajatuksia herättelevä toteamus. Kyse oli siitä, miten ennen vanhaan ilkeimmät ja ikävimmät kommentit kirjoitettiin nimimerkin takaa, mutta nyt ne samat ajatukset kirjoitetaan avoimesti omalla nimellä. Mieleen ei voinut olla juolahtamatta Kylähullujen kappaletta Nörtin surma vuodelta 2004, jossa todettiin seuraavaa: 

Nimimerkin takana on kiva vittuilla

Paskaa nettiin laukoa, ei tarvii puheistansa vastata

Ajat ovat siis muuttuneet.


Lopetinkin itse jokin aika sitten sosiaalisen median käyttämisen (mikäli pikaviestimiä, kuten Whatsappia tai Signalia ei lasketa). Enkä ole tekemässä paluuta kovin pian. Syy ei tosin ollut itselläni se, että olisin kärsinyt jonkinlaisesta vittuilusta. Ennemmin kyse oli yleisestä ilmapiiristä, mitä some tuntuu ruokkivan. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että meidän ihmisten ei kuulu olla lähes jatkuvassa kanssakäymisessä keskenämme. Sopivan matkan päästä voimme aina harjoittaa kohteliasta välinpitämättömyyttä toisiamme kohtaan. Olen myös miettinyt sitä, mitä jatkuva toisten katseen alla eläminen (siis ainakin teoriassa, koska ihan oikeasti me välitämme toistemme asioista hyvin vähän) tekee sille, että ihminen esimerkiksi kykenisi keksimään itsensä uudelleen. En tarkoita tällä mitään täyttä muutosta, mutta jos koko somen historia (tai paremmin sen ihmiselle luoma rooli) ja parhaimmillaan vuosikymmenten takaisten ihmistenkin “virtuaalinen läsnäolo” roikkuu mukana, niin selkeitä katkoksia ei elämään synny. Sitä on yhä tietyllä tapaa tekemisissä sellaistenkin ihmisten kanssa, joilla ei pitäisi olla mitään roolia elämässäsi. Ajattelen asian jotenkin niin, että todellista menneisyyttä ei pääse syntymään, jolloin myös tulevaisuus kapenee.

Aivan alussa

Minun on pakko myöntää, että musiikinopettajat eivät jättäneet koulussa minulle kovin hyvää kuvaa. Yksi joko tiedostamattaan tai tiedostaen tuhosi pitkäksi ajaksi innon edes kokeilla mitään soitinta. Hyvä, ettei saanut vihaamaan musiikkia. Lähellä se oli. Toinen taas antoi seiskan todistukseen, vaikka olin saanut pistettä vaille täydet kokeesta. Sellaista se teettää kun rumpujen soitto ei luonnistunut. Enkä oikein muutenkaan nauttinut niistä tunneista. Erityisesti yläasteella ne tuntuivat olevan sitä, että ne, jotka osasivat soittaa, niin he soittivat ja muut sitten siinä vieressä vähän katselivat. Kaikessa oli jonkinlainen elitismin maku. Mutta niin, tämä on toki vain oma kokemukseni. Taa-taa-vitun-taa.

Jossain kohtaa sitten tartuin kuitenkin kitaraan. Äitini vanha akustinen pääsi takaisi  palvelukseen. Taisi olla yhdeksäsluokka. Aloitin soittamisen siis suhteellisen myöhään. Hetken päästä olin jo kuitenkin hankkinut ensimmäisen sähkökitaranani, joka on itse asiassa yhä minulla. Tuo BC Richin Warlock odottaakin tällä hetkellä maalausta ja uusia mikkejä. On tosin odottanut jo vuosia. Se on 150 € kitaraksi oikein hyvä. Pääsin tosin joskus testaamaan erään tutun vastaavaa ja huomasin jotain eroja. Olenkin tullut tulokseen, että oma keppini sattui olemaan positiivinen “maanantaikappale”. Joskus käy tuuri ja rahalle saa vastinetta.

En ole koskaan käynyt tunneilla, mikä varmasti näkyy negatiivisesti soitossani. Kaiken opettelin itsekseni tai toisilta hieman mallia katsoen. Tärkeintä minulle kuitenkin on aina ollut pitää hauskaa kitaran kanssa ja kehittää juttuja. Harjoitinkin harrastustani alkuun pitkään salassa. Kun esimerkiksi eräs kaverini tuli käymään, niin kiirehdin piilottamaan soittovehkeet. Kerran en tätä ehtinyt tekemään ja hän sai selville, ja hyvä niin. Hän tarjosi muutamia vinkkejä ja myi lopulta minulle jopa yhden vahvistimen sekä antoi Troy Stetinan kirjan, josta sitten opettelin asioita. Hän oli ja on taitava soittaja ja jotenkin kai minä en halunnut, että joutuisin heti vertailun kohteeksi alkumetreilläni. Jälkikäteen ajatellen vähän outoa käytöstä minulta, mutta sellaista se oli. 

Jonkin aikaa soittelin sitten itsekseni. Varmaan sellaisen vuoden verran kunnes lukiossa tuli kaksi mahdollisuutta liittyä bändiin. Toinen oli hardcore punk-bändi, jonka myötä sain myös “taitelijanimeni” Honkste. Tosin siinä oli tuolloin vielä hävytön etuliite. Toinen oli taas covereita soittava poppoo, jossa soi Iron Maiden ja Judas Priest sekä hieman jotain muutakin kasariheviä. Ensin mainitussa soitin tosin bassoa. Jälkimmäisessä sitten kitaraa. Myöhemmin mukaan tuli raskaammat kuin myös kevyemmät viritykset. On tullut soitettu hard rockia ja death metalia. Hard rockin parissa tuli vedettyä ensimmäiset keikatkin, mutta se homma lopahti. Olen siihen itse syyllinen. Olin muuttanut toiselle paikkakunnalle ja matkaaminen treeneihin tai keikoille lähes joka viikko yli 300 kilometrin päästä alkoi ärsyttämään. Lopetin kuin seinään, mikä oli tavattoman tyylitöntä minulta. Olen siitä pahoillani. Myöhemmin tosin kokoonnuimme vielä yhteen heittämään pari keikkaa. Välit ovat hyvät kaikkiin entisiin bändikavereihin. 


Ehkä kerron vielä tarkemmin näistä päivistä. Kerron ainakin siitä, miten tarina tästä jatkui, koska sen jälkeen mukaan ovat ilmestyneet minulle tärkeimmät bändit: Blooming Red ja Verminspawn, jotka täysin erilaisista lähtökohdista huolimatta löytävät yhteisen nimittäjän. Oikeastaan jotain tästä aiheesta voi lukea täältä.

Kitara, kaaos & kontrolli

Kuuntelin äänikirjana Aleksi Laihon elämäkerran Kitara, kaaos & kontrolli (2019). Sen on kirjoittanut Petri Silas, mutta kirja on kirjoitettu siihen tyyliin, että Aleksi itse kertoo tarinansa. Ratkaisu on varmasti ollut oikea. Sitä tuntee pääsevänsä hyvin lähelle kirjan päähenkilöä. Syyt taas sille, että tartuin kirjaan juontuvat tietysti siitä, että Aleksi Laiho kuoli viime vuoden lopulla, mikä palautti hänet tietysti myös minun mieleeni surullisella tavalla. 

Kirjan mitta ei päätä huimaa. Se on aivan sopiva ratkaisu ainakin minunlaiselle satunnaiselle Laihon tuotannon kuuntelijalle. Jos näet viikon mittaan löytyy aina sieltä täältä sopiva hetki pistää kirja pyörimään, niin se on kahlattu läpi nopeasti. Tekstinä luettuna vieläkin vikkelämpää. Mittaa on sen 253 sivua. Siihen mahtuu kyllä aivan hyvin tärkeimmät käänteet. Varmasti moni suurempi fani olisi halunnut lisää. Pidin kuitenkin siitä, että saatoin saada nopeasti silmäyksen kitaristin elämään ilman, että hänen elämänsä kaikkia koukeroita olisi kaluttu läpi viimeistä myöten tai hänen jokaisesta levystä olisi tehty jonkinlainen syväanalyysi. 

Tietenkin kun puhutaan tai kirjoitetaan Aleksi Laihosta, ei voida ohittaa Children Of Bodomia. Näiden kahden välille voisi melkein vetää yhtäläisyysmerkit. En ole koskaan ollut bändin suuri fani. Viimeisimmät viisi levyä olivat minulta menneet täysin ohi. Jonkinlainen paikka bändillä on kuitenkin ollut myös minun elämässäni. Kun aloin tutustua metallimusiikin maailmaan, niin tarpeellisten klassikoiden jälkeen alkoi korviin kantautua myös COB. Se tuntui olevan kova juttu. Olikohan juuri ilmestynyt heidän albuminsa Hate Crew Deathroll. Ainakin se oli viimeisin. Sitä tulikin kuunneltua läpi varmasti koko heidän sen hetkinen tuotanto. Hieman tosin oli vielä tottumattomille korville työtä selvitä Aleksi Laihon laulusuorituksista, mutta kaikkeen tottuu. Eipä tuohon aikaan tosin minkäänlainen “dödis” tai “bläkkis” ollut vielä meikän juttu ollenkaan. Nyt kun sitten kirjan innoittamana aloitin pyörittämään Spotifysta COB:n tuotantoa, niin huomasin, miten syvälle tietyt biisit olivat mieleeni juurtuneet. Tuli oikeastaan todella hyvä mieli niitä kuunnellessa. Ehkäpä se aiheutti jonkinlaisen aikamatkan siihen kun kaikki tuo musiikki oli vielä uutta ja jännittävää. 

Lähes aina kun luen tai kuuntelen jonkun henkilön elämäkerran, niin mielenkiintoisin osio tuntuu sijoittuvan alkuun. Voisi sanoa, että näin se taisi olla myös tämän kirjan kohdalla. On jotenkin niin kovin mielenkiintoista saada tietää, miten hänestä tuli hän. Monesta muusta asiasta kun on saattanut kuulla jo aiemmin, jos on vain seurannut henkilön uraa. Kiinnostavaa oli myös Laihon oma filosofia suhteessa soittamiseen sekä biisien tekemiseen. Itse innokkaana amatöörinä, joka on aina ollut hieman laiska treenaamaan, niin Laihon ehdottomuus kitaran soittamista kohtaan tuntui paikoin jopa hieman piikittelevältä. Toisaalta sitä ei voi kuin kunnioittaa tai ihailla sellaista omistautumista omaa intohimoa kohtaan kuin Laiholla. Kaikille meille ei sellaista ole suotu – eikä tarvitsekaan. 

Osa kirjan sisällöstä muuttui traagisten tapahtumien takia surullisiksi. Kaikki ne kohdat, joissa Aleksi miettii omia tulevaisuuden suunnitelmia ja “eläkepäiviä” saivat aivan uudenlaisen luonteen. Niin sitä on elämä ohi hetkessä ilman, että se antaa itsestään liikoja ilmoitella. Tästä johtuen kirja herätteli monenlaisia ajatuksia, joita sen sivuilta ei suoraan löytynyt. Sitä alkaa miettimään elämää ja sitä, miten siihen tulisi suhtautua.