Aihearkisto: Politiikka

Miksi teoria? –  Kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. 

Miksi jokainen liike, joka pyrkii muuttamaan maailman, tarvitsee teorian? Eikö teoriasta puhuminen ja asioiden filosofoiminen ole jopa hieman elitististä, jos pyrkimyksenä on voittaa suurten joukkojen tuki ja ennen kaikkea muuttaa heidät itsensä aktiivisiksi toimijoiksi? Äkkiseltään näin voi tietenkin ajatella. Totuus on kuitenkin toinen. 

Työväenliikkeen sisällä teoria on toki kokenut monenlaisia kohtaloita. Se on toiminut useiden erilaisten väittelyiden kohteena. Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea John Hollowayn mainio teksti The Tradition of Scientific Marxism, missä hän tekee hyvin selkoa siitä, minkälaisen kohtalon Marxin teoria sai erityisesti Toisen Internationaalin aikana. Itse haluan lainata tuosta tekstistä erityisesti yhden kohdan, jolla pyrin valaisemaan, mitä tarkoitan kun puhun teoriasta ja sen tarpeellisuudesta.

Marxin käsitys tieteestä on hieman erilainen kuin, miksi marxilainen teoria monin paikoin muodostui hänen jälkeensä. Syyllisiä tälle muutokselle on toki useita, joista ei ehkä vähäisimpänä eräät Engelsin kirjoitukset. Holloway kirjoittaakin tekstissään, että Marxille tiede on negatiivista. Mitä tällä mahdetaan tarkoittaa? Marxille tiede on keino kumota asioiden väärän (false) ilmeentymisen (appereance) sisältämät epätotuudet. Tässä olennaista on ymmärtää fetisismin käsite. Holloway toteaakin, että tämä Marxin teorialle olennainen piirre on lähes kadonnut valtavirtaisesta marxilaisesta traditiosta. Tiedettä pidetään vain todellisuutta koskevan tiedon ymmärtämisenä. Hän päätyy jopa korostamaan, että tämä tieteen positivisaatio saa aikaan sen, että hallitseva valta (power-over) lävistää koko vallankumouksellisen teorian ja tekee siitä kykenemättömän. Tässä tehtävässä kyseinen muutos, Holloway kärjistää, toimii paremmin kuin yksikään hallituksen peitetehtävissä oleva agentti vallankumouksellisessa organisaatiossa. Sellaisen organisaation kanssa ei tässä olla tekemisissä, mutta aivan yhtälailla se lamaannuttaa valtavirtaisenkin työväenliikkeen, minkä olen omakohtaisesti saanut havaita monin paikoin. 

Mutta mikä sitten on tämä fetisismi? Marxin käsitystä fetisismistä on syytä lähteä avaamaan siitä näkemyksestä, että se on eräänlainen naamio tai häiriö, joka estää näkemästä, mitä todella tapahtuu ympärillämme (esim. Harvey 2014, 4). Se on kuitenkin siitä mielenkiintoinen ”häiriö”, että ihminen voi elää aivan hyvin sen luomien merkkien ja merkitysten varassa. Harvey on käyttänyt esimerkkiä, jossa ihminen voi ostaa tavaroita kaupasta miettimättä sen suuremmin niitä itseään tai rahan olemusta.. (Harvey 2014, 6.) Asian on tiivistänyt hyvin myös  Zizek kirjoittaessaan Marxin tavarafetisismin käsitteestä. Kyse on eräänlaisesta väärintunnistuksesta (misrecognition) tietyn verkoston ja yhden sen elementin välillä. Tuossa verkostossa yksi sen elementeistä näyttää pitävän sisällään jotain sellaista sisäsyntyistä, mikä näyttäytyy kuin olisi olemassa ilman tuota verkostoon liittyvää suhdetta. Esimerkkinä Zizek käyttää ”kuninkaana olemista”. Verkostossa kuningas vaikuttaa pitävän sisällään jotain ”kuninkaallista”, miksi muut häntä kuninkaana pitävät, vaikka todellisuus tuo verkoston sisältämä suhde luo hänen kuninkuuteensa. (Zizek 2008, 19-20.) Tavarafetisismi muodostaakin kapitalistisen fantasian peruspilarin. Se on uskomus, joka pyörittää meidän yhteiskuntaamme. Eikö näet kaikki rikkaus yhteiskunnassamme näyttäydy tavaran kaavussa? (ks. Marx 2008, 13). Ehkä meidän siis pitäisi kysyä joukko kysymyksiä. Miten tavaramuoto syntyy? Miten työvoimasta tulee tavara muiden joukossa jne.? 

Debord on uskoakseni oivaltanut Marxin teoriasta olennaisen todetessaan, että: “Se, mikä yhdistää Marxin teorian läheisesti tieteelliseen ajatteluun, on yhteiskunnassa todella vaikuttavien voimien rationaalinen ymmärtäminen. —- kyse ei ole lain, vaan taistelun ymmärtämisestä.” (Debord 2005, 76.) Teorian avulla pyritään siis erittelemään yhteiskuntaa, jotta se voitaisiin muuttaa eikä siksi, että voitaisiin jälleen kerran kirjoittaa yksi uusi sosiologinen teos, jossa maailmasta otetaan tavallaan kuin valokuva ja se siitä. Aikamme politiikkaa uskoakseni vaivaa juuri tämä pysähtynyt ajattelu. Moni poliitikko kyllä sanoo, että meidän pitäisi luottaa enemmän tieteeseen, mutta kysymys kuuluu millä tavalla? Sitenkö, että listaamme paperille, mitä sen avulla on saatu selville vai siten, että pyrimme näkemään asioiden taakse, osoittamaan niiden poliittisuuden ja muuttamaan maailmaa? Työväenliikkeen kohdalla teorian ymmärtämisen puutteen saattaakin havaita siitä, että minkäänlaista ideologiakriittistä ajattelua ei enää harjoiteta. Asiat vain ovat. Kertaankin niin useasti lainaamani ajatuksen: Yhteiskunnallinen todellisuutemme rakentuu aina eräänlaiselle fantasialle. Se on fantasia, joka ylläpitää jokapäiväisen elämämme todellisuuden kokemusta; ja sitä kutsutaan ideologiaksi. Sen perimmäisenä tarkoituksena on tarjota meille yhteiskunnallinen todellisuus. (esim. Zizek 2008, 30:45;49.) Voidaankin sanoa, että eräs Marxin teorian olennainen piirre on juuri tuon fantasian osoittaminen fantasiaksi. 

Ongelmat työväenliikkeen kyvyssä haastaa oikeistolainen hegemonia juontuukin uskoakseni juuri teorian hylkäämisestä. Työväenliike elää hauraassa kehitysuskossa. Se ei edes pyri näkemään verhon toiselle puolelle – ja se on vakava puute. Teorian korostaminen ei ole siis millään tapaa elitististä haihattelua, jonka tarkoituksena on pyöritellä käsitteitä, vaan mitä lähimmin käytännönläheistä työtä. Ilman sitä on aivan turha kuvitella, että minkäänlaisia kestäviä muutoksia saadaan aikaan. Olen kokenut ja nähnyt sen muutoksen, mikä tapahtuu kun suomut alkavat tippua silmiltä. Kun maailma alkaa hahmottua toisella tavalla. Eikä kyse todellakaan ole mistään “uskonnollisesta” kokemuksesta. Kyse on tieteen ymmärtämisestä negaationa. Kuten Engels kirjoitti Werner Sombartille:  ”Marxin koko maailmankäsitys ei kuitenkaan ole dogmi vaan menetelmä. Se antaa lähtökohdat tulevalle tutkimukselle ja menetelmän tuota tutkimusta varten eikä valmiita dogmeja.” (Engels 1976/1895) Vaikka Engels kenties itse päätyi lopulta jäykistämään Marxin teoriaa, on tässä erityinen viisaus. Kyse on tutkimuksesta, menetelmästä, joka kerta toisensa jälkeen hyökkää fetisismiä vastaan ja näin elää aina sen ajan mukana, missä milloinkin elämme. Olihan Marxin maksiimi: kaiken olevaisen säälimätön kritiikki. Ja juuri tuota meidän tulisi työväenliikkeessä harjoittaa jokainen hetki. On aivan liian helppoa eksyä politiikan arkipäiväisyyksiin. On aivan liian helppoa vain mennä virran ja merkkien mukana. 

 

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Helsinki. Summa.

Engels 1976/1895). Engels Werner Sombartille. 11.3.1895. Teoksessa Engels Friedrich & Marx Karl 1976. Kirjeitä. Kustannusliike Edistys. Moskova. s. 482-484.

Harvey David 2014. Seventeen Contradictions and the End of Capitalism.  Oxford University Press.

Marx Karl  2008. Capital. A new abridgement – Oxford world’s classics. Oxford university press. Great Britain.

Zizek Slavoj 2008. The Sublime object of the ideology. Verso London / New york.

Koti, uskonto ja isänmaa

Viime aikoina olen pohtinut, mihin suuntaan poliittista intoani suuntaisin. Vuosia olen kirjoitellut (ja toki osallistunut politiikan arkipäivään), joten ehkä joku hieman toinen kulma. Asia onkin hiljakseen kehkeytynyt mielessäni. Miksi emme järjestäisi väittelyä sosialidemokratian ja perussuomalaisuuden välillä? Laitettaisiin aatteet hetkeksi järjestelmällisesti vastakkain.

Olisin valmis antamaan kotikenttäedun. Tiedän näet, että konservatiivisella laidalla tykätään toistaa kolmea sanaa: koti, uskonto ja isänmaa. Näistä tahtoisin keskustella. Tyyliin tosin haluan tehdä yhden rajauksen: keskustelemme nimenomaan aatteesta ja teoriasta emme yksittäisistä tapauksista kuin korkeintaan valaistaksemme syvempää pointtia. Aihe siis on: miten nämä kolme asiaa avautuvat kahden eri poliittisen ideologian näkökulmasta?

Olenkin kovin halukas oppimaan ja taitaa minulla olla utelias luonnekin. Eräs asia minulle on jäänytkin epäselväksi: mikä on perussuomalaisuuden aate ja teoria? Tätä tahtoisin lähteä avaamaan itse asettuen edustamaan ”punaista laitaa”, tuota sosialismin peikkoa. Väittely- tai keskustelutilaisuuden tarkoitus ei ole siis riitely, vaan mahdollisuus avata asioita. Aivan liikaa politiikassa saa kuunnella ja lukea leukojen louksutusta, joten olisi mukava keskustella hillitymmin.

Miksi sitten perussuomalaiset? Miksi ei kokoomuslaiset? Olen siitä old school, että toki tässä on pieni jujukin taustalla. Ei minua kiinnosta puhua porvareille tällä kertaa vaan työläisille. ”Sieluistahan” tässä kai kamppaillaan? Toisaalta mielestäni on hyvä, jos kaksi tahoa, jotka juhlapuheissaan kertovat edustavansa työväkeä, niin myös erittelisivät aatteensa ja teoriansa tärkeimmät osaset samassa tilaisuudessa. Teemoja on tosin rajattava, mutta olen minä toki valmis keskustelemaan vaikka taloudestakin, jos edellä esitetty rajaus ei käy.

Me voimme kyllä Kuusankosken Sosialidemokraattien ry:n kanssa järjestää tilan, jos Kouvolasta löytyy perussuomalainen, joka ottaisi ”haasteen” vastaan. Te kyllä tiedätte, miten minuun saa yhteyden. Ja voin itsekin ottaa yhteyttä (tuskin te tätä sivua aktiivisesti luette)

Se oli tapahtuma

Badiou esittelee tekstissään The Affirmative Dialectics sitä, miten meidän täytyisi löytää uusi logiikka tehdä politiikkaa. Hän erittelee, miten klassisesta dialektisesta näkökulmasta politiikka on negaatiota. Tarkoittaen sitä, että poliittisen kamppailun ytimenä on kapina jotain vastaan, olla vastarinnassa, kieltää jokin. Näin uuden luominen on vanhan tuhoamista, jolloin luominen on myös negaatiota. Tätä hegeliläistä tyyliä myöhemmin Adorno pyrki muuttamaan. Hänen mielestään hegeliläinen dialektiikka oli liian “myöntävää” (affirmative). Hän kehittikin ajatuksen hyper-negatiivisuudesta (Negative Dialectics), mikä tosin johti eräänlaiseen moralismiin. Se taas on erittäinkin yhteensopiva kapitalistisen vallan kannalta, kunhan se naamioidaan sisälle demokratiaan. Tästä moralismista me saammekin “nauttia” pitkälti nykyisessä politiikassa. Badiou esittelee vielä yhden. Negrille kuin myös Althusserille vuorostaan hegeliläinen dialektiikka oli liian negatiivista. He hakivat innoitusta Spinozalta, jotta löytäisivät filosofian ilman negaatiota. Tämä johti vuorostaan siihen, että nykyistä järjestelmää alettiin pitämään turhankin luovana ja uutta luovana. Negrille kommunismi tuntuukin kaivautuvan esiin kapitalismista kuin vaivihkaa. 

Sosialidemokraattina kysymys mietityttää minua yhtä paljon kuin tovereitani enemmän vasemmalla. Jos mikään kolmesta edellisestä ei luo pohjaa politiikalle, niin mikä loisi? Ehkä olisi löydettävä uusi subjekti?  Badiou käyttää tämän etsimisessä esimerkkinä Paavalia. Paavalille Kristuksen ylösnousemus oli tapahtuma. Se ei suoraan muuttanut mitään (Rooma imperiumi oli sitä ennen ja sen jälkeen), mutta se avasi uuden mahdollisuuden. Hän vertaa tätä vuoteen 1968, jolloin aivan samalla tavalla de Gaulle pysyi vallassa ja hallitus oli toimintakykyinen, kuten myös sen poliisi ja niin edelleen, mutta silti se avasi uuden mahdollisuuden. Se oli tapahtuma. 

Mutta ovatko tällaiset tapahtumat jotain sellaisia, joita voidaan tuottaa tuosta vain? Tuskimpa. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, miten edesauttaa tapahtumia, joiden jälkeen asiat eivät enää tunnu entisiltä ja voidaan avata uudenlaisia poliittisia polkuja. Se on kuin eräänlaista ideologisten kerrosten nakertamista, mikä paljastaa aikakaudessamme ja yhteiskunnassamme jotain sietämätöntä, mikä vuorostaan pakottaa ajattelemaan asiat uudelleen. Siksi esimerkiksi teoreettinen työ politiikassa ei ole turhaa, koska se sanoittaa ympärillä vallitsevia voimia ja mahdollistaa niiden havaitsemisen ja täten eräänlaisten halkeamien luomisen, joista alkaa valua ulos uusia mahdollisuuksia. Siksi joskus on syytä ihan vain pohtia, vaikka se ei lopulta riitä. 

 

Kirjallisuutta:

Badiou Alain 2016. The Affirmative Dialectics. Teoksessa The Idea Of Communism Volume 3 – The Seoul Conference. Toim. Alex Taek-Gwang Lee & Slavoj Zizek. Verso. London/New York.

Lyhyt kirjoitus uudesta oikeistosta

En ole koskaan tainnut tehdä selväksi kantaani niin sanottua “uutta oikeistoa” kohtaan, joka kulkee Suomessa perussuomalaisten lipun alla. Mutta toisin kuin esimerkiksi eilisestä kirjoituksestani intoutunut tapaus, yritän esittää kritiikkini heitä kohtaan mahdollisimman kohteliaasti enkä nostattaa esiin esim. vuoden 1918 kauheuksia. Noudatan siis kritiikin kultaista sääntöä, että sen tehtävänä ei ole täysin kumota kohdetta, vaan osoittaa sen rajat. Minulla kun ei ole tarvetta herätellä konkreettisia vihollisuuksia, vaikka viime aikoina on alkanut tuntua hieman siltä, että joillakin on hieman liikaa intoa syyttää mm. sosialidemokraatteja aivan kaikesta – ja kohdistaa sitä myös henkilökohtaisesti.

Käsillä olevassa tehtävässäni voisin lähes pelkästään suositella lukemaan Jussi Vähämäen ja Eetu Virénin loistavan artikkelin Kuusi teesiä uudesta oikeistosta (2011), mutta yritän kuitenkin lisätä muutaman oman ajatuksen. Heidän artikkelin julkaisusta on toki ehtinyt kulumaan jo tovi, mutta ei sen sisältö tunnu vanhentuneen päivääkään. Allekirjoitankin täysin mm. heidän näkemyksensä siitä, että uusoikeisto on työväenliike ilman luokkatietoisuutta (mainittakoon, että luokkatietoisuuden puute näkyy valitettavasti myös vasemmalla). Heille olennaista ei ole solidaarisuus, vaan konkreettinen vihollinen, joka tuntuu vaihtelevan toisinaan kapitalistin (huom. ei kapitalismin) ja maahanmuuttajan välillä. Uusoikeistolle onkin olennaista etsiä tämä konkreettinen kohde, jotta se edes kykenee tekemään politiikkaa. Siltä puuttuu siis “luokkatietoisuus”, jonka avulla se pystyisi näkemään vihollisena itse yhteiskunnallisen suhteen. Konkreettisen syyllisen on löydyttävä kaikkeen siihen ikävään, jonka he osoittavat. Ja jos sitä ei voi selkeästi osoittaa, niin taustalla on oltava jokin salaliitto, jossa kaikenlaiset marxilaiset valmistautuvat  tuhoamaan rakkaan Suomi-neidon.

Tiedän kyllä keitä kohtaan nämä syytökset yleensä esitetään, mutta vielä en tosin ole keksinyt, mitä marxilaista heissä on. Vaatii näet jokseenkin aikamoista joustavuutta ajattelussa asetella marxilaisuus konservatiivi-liberaali-asteikolle, mutta ihmiset tykkäävät käyttää raflaavia termejä. Itse olen kirjoittanut aika paljonkin “marxilaisia” tekstejä ja minua tuskin voi syyttää niiden perusteella “mädättämisestä”, “mokuttamisesta” tai mitä lennokasta termiä nyt tahdotaankaan käyttää. Asian voi tarkistaa täältä. Viestini uusoikeistolle onkin, että jos haluat kritisoida jotain, niin lähetä edes kirje oikeaan osoitteeseen. Se helpottaa kommunikaatiota. 

Toisinaan tosin uusoikeistolainen osuu maaliinsa kritiikkinsä kanssa (“Onpas ne isot herrat roistoja!”), mutta he eivät kuitenkaan osaa laajentaa kysymystä (kapitalistista kapitalismiin). Heille tuo ongelma on eräänlainen virhe järjestelmässä eikä olennainen osa sen luonnetta. He kuvittelevat, että esimerkiksi vaihtamalla konkreettisen kohteen poistuisi samalla ongelma. Todellisuudessa tuo ongelma vain syntyy uudelleen ja uudelleen. Sanalla sanoen: puuttuu ymmärrys, teoria. Maahanmuuttoon liittyvät ongelmat ja haasteetkin tulisi heidän mielestään ratkaista vasta oireen tasolla (“Rajat kiinni!”), vaikka todellinen ratkaisu olisi rakentaa maailma, jossa ihmiset eivät joutuisi pakenemaan kotoaan. Mutta riittääkö luokkatiedottomalla työväenliikkeellä kansainvälistä solidaarisuutta? Siinäpä kysymys. Sivuhuomautuksena tosin mainittakoon, että en ole mitenkään sinisilmäinen asian suhteen. Monilla kriisialueilla jos missä tarvittaisiin kunnon annos luokkatietoisuutta, jotta kamppailut asettuisivat oikeille uomille (tämä olisi sitä paremman maailman luomista ilman ”hyysäämistä”). Kunhan totean, että erilaisilla ryhmillä on paikasta riippumatta kovin suuria ongelmia nähdä oma objektiivinen asemansa kapitalismissa ja he turvautuvatkin nationalismin tai uskonnon luomaan valheelliseen turvaan, mikä ei heitä ainakaan auta murtautumaan ulos itseään kurittavista rakenteista. Toisinaan vasemmistollakin on paha tapa tukea näitä ilmiöitä jonkinlaisena solidaarisuuden eleenä, vaikka pitäisi järjestellä luokkaa.

Olenkin vakuuttunut siitä, että uusoikeisto on tulosta siitä, miten poliittiset erot on neutraloitu kulttuurisiksi eroiksi, jolloin vastakkain asettuvat erilaiset “elämäntavat” (ks. Zizek 2012, 161). Tämä sama ilmiö tosin koskettaa myös vasemmistoa, joten se on yleisempi muutos politiikassa, jonka eräänlaisena oireena uusoikeisto esiintyy. Politiikka asettuukin yhä enemmän sellaiselle akselille, jossa ei enää oteta kantaa luokkiin, kapitalismiin tai mihinkään “primäärin” tason asioihin. Maailma on lukittu ja kaikki politiikka tapahtuu enää erilaisten – jälleen kerran – elämäntapojen sisällä. Tällaisessa poliittisessa ympäristössä nousua tekevät erityisen hyvin juurikin perussuomalaiset, mutta myös vihreät poliitikot, jotka molemmat ovat perehtyneen ns. tunneasioihin. 

Lähteet:

Zizek Slavoj 2012. Väkivalta. Nemo. Helsinki.

1914

Otto Bauer pohti vuonna 1920 tekstissään Bolshevismi vai sosialidemokratia?, että onko köyhälistön kaikkialla seurattava Venäjän esimerkkiä vai onko se kenties vain Venäjän olosuhteille tyypillinen vallankumous. Tämä oli iso kysymys kansainvälisen sosialismin piirissä tuolloin. Siihen etsittiinkin kovasti vastausta. Selvää tämän etsinnän piirissä kuitenkin oli se, että niin sosialidemokraateilla kuin kommunisteilla nähtiin olevan sama päämäärä: köyhälistön asian ajaminen sekä sosialismin saavuttaminen. Kyse ei ollut siis onko tavoite oikea, vaan menettelytavasta siihen pääsemiseksi. Itse päämäärä ei ollut neuvottelu- tai äänestyskysymys. Olavi Borg kirjoittikin kirjassaan Suomen Puolueideologiat (1965), miten sama poliittinen ideologia voi olla useamman puolueideologian lähtökohtana. Eräs esimerkki on juurikin sosialismi. Se käy poliittiseksi ideologiaksi niin sosialidemokraateille kuin kommunisteille. Syytä on tosin huomata, että vuorostaan yksi ja sama puolueideologia on mahdollisesti kyhätty kokoon erilaisista poliittisista ideologioista. (Borg 1965, 6.) Ero sosialidemokraattien ja kommunistien välillä sijaitsee siis puolueideologian tasolla ei poliittisen ideologian tasolla. Siksi siis Bauerkin asettaa kysymyksen koskemaan menettelytapaa. 

Jaottelu puolueideologian ja poliittisen ideologian välillä onkin mahdollisesti hedelmällinen tutkittava asia. Jos ajatellaan vuoden 1914 katastrofia, niin näemme siinä nimenomaan kahden erillisen puolueideologian synnyn saman poliittisen ideologian pohjalta. Vuonna 1914 kokonainen maailma katosi, kuten esimerkiksi Zizek on asiaa osuvasti kuvannut. Ei silloin tuhoutunut vain porvariston idyllinen usko kehitykseen, vaan myös yhtälailla kehitykseen uskonut sosialistinen liike. (Zizek 2018.) Rosa Luxemburgin kerrotaan todenneen sotalainoja koskevan äänestyksen jälkeen, että Saksan sosialidemokratia on nyt löyhkäävä ruumis. Paljoa eivät painaneet vuoden 1912 Baselin manifestin sanat. Sen hengellä pyyhittiin lattioita tuona hetkenä, jolloin toverit ainakin Saksassa, Ranskassa ja Englannissa totesivat, että on ihan ok lähteä katkomaan toistensa kauloja. Tätä näet tuskin tarkoitettiin manifestissa esillä olleella sodan vallankumouksellisella hyödyntämisellä, mikäli sota kaikesta huolimatta syttyisi. Tulevat kommunistit pitivätkin mm. SPD:n tekoja petoksena eivätkä siinä suuremmin väärässä olleet. He alkoivat valmistautua uudenlaiseen järjestykseen. Toisaalla taas sota teki tehtävänsä ja sosialidemokraattisten puolueiden integraatio kapitalististen valtioiden elimiin tapahtui niin hyvässä kuin pahassa. Selvää on kuitenkin se, että kumpikaan näistä tahoista ei oikeastaan edustanut enää Toisen Internationaalin perintöä. Jotain perustavaa oli menetetty. Oli syntynyt kaksi uutta puolueideologiaa, jotka kävivät monin paikoin toistensa kurkkuihin kiinni, vaikka vastustajia olisi riittänyt varmasti muuallakin. Sosialidemokraatit menettivät itsenäisyyden ja kommunistien luoma uudenlainen puolueideologia päätyi lopulta tuottamaan monia kammottavia asioita sekä epäonnistumaan. 

Toisaalta vaikka Toinen Internationaali oli erittäin tärkeä työväenliikkeen kehittymisen kannalta, saadaan sitä myös ikävä kyllä kiittää myös yhdestä suuresta virheestä. Se kun meni luomaan marxismin 1800-luvun lopulla. Marx oli ollut kuolleena jo tovin, kun tuota uutta ”ismiä” alettiin toden teolla kasaamaan. Sen tyypillisiin piirteisiin kuuluivat tökerösti yhteen kudottu materialismi, porvarillinen kehitysusko ja erinäiset modulaariset palat marxilaista terminologiaa. Tämä kaikki yhdistettiin sitten yksinkertaisiin kaavoihin sekä maailmaa koskeviin selityksiin. Heinrich onkin todennut aivan oikein, että tällä marxismilla ei ollut paljoakaan tekemistä Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin kanssa. (Heinrich 2012, 24-25.) Kaikesta tästä huolimatta suhtaudun Toiseen Internationaliin kaukaisen nostalgisesti. Olisiko mahdollista löytää sen osoittama yhteneväisyys uudelleen? Olisiko mahdollista työväenliikkeen “aloittaa alusta”? Olisiko mahdollista rakentaa uusi Internationaali, joka todella olisi sitä eikä jokin väljä keskustelukerho? Tiedä tuota, mutta vuoden 1914 katastrofi kaikuu yhä korvissamme ja se pitäisi korjata.

 

Kirjallisuutta:

Borg Olavi 1965. Suomen Puolueideologiat. Werner Söderström Osakeyhtiö. Porvoo/Helsinki.

Heinrich Michael 2012. An Introduction to the Three Volumes of Karl Marx's Capital. Monthly Review Press. New York.

Zizek Slavoj 2018. Introduction: Remembering, Repeating and Working Through. Verso. London. Teoksessa Lenin – The Day After the Revolution. Verso. Ebook.

Aloittaa alusta

Syksy näytti tuoneen mukanaan kaikenlaista vääntöä pääoman ja työvoiman välille. Joku voisi jopa sanoa sanoa (jos näinä oikeistohegemonian aikoina sellaista tohtisi), että pääoma on aloittanut luokkataistelun työläisiä vastaan. Tai aloittanut ja aloittanut. Onhan noita peliliikkeitä kai nähty vuosien varrella kiihtyvään tahtiin ja vaatimukset ne vain kovenevat. Vähintäänkin tässä kaikessa on siihen viittavia piirteitä. Sen varmasti voi jokainen myöntää? Vanha totuus kas kun pitäisi aina muistaa: Jos se näyttää ankalta, ui kuin ankka ja vaakkuu kuin ankka, niin se on todennäköisesti ankka. 

Mutta tarina on vanha tuttu ja turhaan tässä kai liikoja yllättynyttä esittää. Kyllähän se on tiedetty aina, että tietyt tahot antavat kyllä pitkin korvia, mutta loukkaantuvat kovasti kun joku tuohon vastaa. Silloin he syyttävät luokkataistelusta näitä, joita ovat ensin nuijineet. Tottahan se on, että tappelu alkaa vasta kun toinen lyö takaisin, mutta sitä ennen se on jotain vielä kurjempaa: pahoinpitely. Pohjanmaan Atte kirjoittikin jo vuonna 1951 osuvasti, että vallassa olevat ryhmät kieltävät aina käyvänsä luokkataistelua, mutta työväkeä tästä kyllä syyttävät. Pohjanmaa toteaakin, että naiivimman ja yhteiskunnallisesti vähempitietoisen porvarillisen kansanaineksen yleinen väittämä onkin, että “vain työväki käy luokkataistelua ja ettei mitään luokkataistelua olisi, elleivät sosialistit sitä kävisi.” Aivan, tottahan tämä tavallaan on, kuten aiemmin kuvasin, miten tappelukin alkaa. Pohjanmaa antaakin osuvan vastauksen. Eihän toden totta mitään luokkataistelua olisi, jos alemmat kansankerrokset tyytyisivät omaan asemaansa. Mistäpä sitä tappelun saisi aikaan, jos toiset jättäisivät kaikki oikeudet niille, jotka ovat ne itselleen ottaneet? Mutta totta se on toisinkin päin. Jos valtaapitävät (älkääkä olko naiiveja, että valtaa kapitalismissa pitäisivät vain parlamentit) eivät vastustaisi oikeuksien myöntämistä muille luokille, niin eipä sitä luokkataistelua syntyisi. (Pohjanmaa 1951,5.) 

Radikaalia puhetta? Enpä tiedä. Kunhan teen havaintoja. Oli miten oli, laittaahan tämä kaikki mietteliääksi. Pirullinen ongelma on näet seuraava: mitäpä asialle voi tehdä? Vasemmistopuolueet eivät tunnu saavan pakkaansa kokoon ja ovat luokkanäkökulman sijaan ajautuneet johonkin himmeän humanismin maailmaan, jonka kosketus pinta “yhteiskunnan materiaalisiin ehtoihin” on jokseenkin kapea ja muistuttaa ennemmin toiveajattelua, jossa uskotellaan maailma muutettavan “kultaisella sydämellä ja hyvällä tahdolla”. Samaan aikaan oikealta nousee tämä uusi “työläisten puolue”, Perussuomalaiset, jotka tuntuvat olevan ennemmin jonkinlaisen kehnon sovinnon, “taatun riiston” kannalla kuin sen lopettamisen. Näin aatteen kannalta tilanne onkin harvinaisen (suokaa anteeksi kielenkäyttöni) kusinen. 

Niin, se aate. Paljon puhuttu, vähän ymmärretty. Tulee näet  muistaa, että aate ei ole sama asia kuin arvojen toistaminen hengästymiseen asti. Aate on arvojen ja teorian yhteenliittymä. Se on sydämen ja aivojen keskinäinen liitto. Tämä taottiin suomalaisen sosialidemokratian osalta ensimmäisen kerran eheään muotoonsa kuuluisassa Forssan kokouksessa. Toki siellä syntynyt ohjelma oli suurelta osin tuontitavaraa. Ohjelman periaateosa kun on lähes suora käännös Wienin kongressissa vuonna 1901 hyväksytystä Itävallan sosialidemokraattisen puolueen ohjelmasta. Eikä sovi unohtaa Erfurtin vuoden 1891 ohjelmaa, johon Forssan ohjelma myös pitkälti perustuu. Tämä tosin vain korostaa liikkeen ja aatteen kansainvälisyyttä. Tuohon aikaan Internationaali todella tarkoitti sitä, mitä se sanana tarkoittaa. Työläiset ja sosialistit eivät olleet järjestäytymässä tehdäkseen politiikkaa, vaan tekivät politiikkaa järjestäytyäkseen. Heillä oli tavoitteita, jotka ylittivät ahtaan porvarillisen käsityksen politiikasta kuin myös maiden rajat. Historiallinen onnettomuus onkin tuon yhteneväisyyden tuhoutuminen ensimmäisen maailmansodan myrskyissä, mutta se olisi oman kirjoituksen aihe. 

Joskus sitä miettiikin, että voi kun voisi aloittaa alusta. Mitä tällä tarkoitan? Sitä, että voitaisiin toteuttaa se sama ele, mikä innosti mm. Toisen Internationaalin perustamista ja sen toimintaa, mutta nimenomaan nykyisessä tilanteessa. Myöntää auliisti se, että työväenliike epäonnistui kaikesta hyvästä huolimatta (ja eräs alkusoitto oli juuri jo tuon Internationaalin hajoaminen). Hyvinvointivaltio näyttää olleen vain pelkkä lyhyt luku kapitalismin historiassa, jota nyt puretaan ja kommunistien toteuttamat kokeilut 1900-luvulla päättyivät katastrofaalisesti. Olo onkin joskus hieman sellainen, että olisimme jo kuolleita, mutta emme vain oikein sitä vielä tajua. Kuin eräänlaisia kaikuja, jotka ovat sammumassa. Miten saada elämästä jälleen kiinni?

Jos saisin ehdottaa, menisimme takaisin perusteisiin. Unohtaisimme hetkeksi vaalista toiseen juoksemisen ja pohtisimme asiat kerrankin läpi. Näkökulma tulisi vaihtaa takaisin luokkaan. Se taas vaatii analyysia, koska luokka ei ole enää sama kuin ennen, mutta tuolla se yhä on. Meillä on esimerkiksi laajeneva luokka (in-becoming) nimeltään prekariaatti. Se on vielä luokka sinänsä, mutta ei luokka itseään varten. Sen järjestäminen on uskoakseni avain tulevaisuuteen, koska sen piirteet valuvat kaikkialle. Elämä on haurasta siinä, missä se oli proletariaatille kurjaa. Monesti tosin hauraus ja kurjuus kulkevat käsi kädessä. Vuoden 1919 puoluekokouksessa Taavi Tainio totesikin viisaasti, että työväen luokkavoimaa on lakkaamatta kasvatettava, sen, tietoisuutta lisättävä ja sen tietomäärää lisättävä. (ks. Pohjanmaa 1951, 33.) Sitä ennen on tosin paikannettava tuo työväki tässä päivässä. Ei riitä, että jäsenistöä haalitaan ja äänestäjiä kosiskellaan. Kyse on kokonaisvaltaisemmasta muutoksesta luokan tavassa nähdä itsensä ja yhteiskuntansa. Meidän onkin aloitettava työ luokasta sinänsä luokaksi itseään varten, jos haluamme ratkaista aikamme ongelmat.

Lähteet:

Pohjanmaan Atte 1951. Piirteitä sos.-dem. Puolueen menettelytavoista. Työväen kirjapaino. Helsinki.

Muuntohiili ja kolmas tie

Suomessakin sosialidemokraattisen liikkeen sisällä käydään toisinaan keskustelua ns. kolmannesta tiestä. Olen siihen itsekin toisinaan osallistunut, joskin en kovin näkyvästi. Tänä aamuna tuo kolmas tie kampesi itsensä jälleen silmieni eteen. Lueskelin nimittäin Zizekin kirjaa The Fragile absolute – or why is the Christian legacy worth fighting for? (2008). Hän pohdiskeli siinä, että eikö kolmannen tien todellinen viesti ole siinä, että ei ole olemassa toista tietä. Eikö tässä ole kyse, kuten Zizek mainitsi, juuri eräänlaisesta pseudohegeliläisestä negaation negaatiosta, jossa kolmas tie vie takaisin ensimmäiseen ja ainoaan tiehen. (Zizek 2008, 56.) Kysymys on oikein hyvä. Se on jopa kenties sietämätön. Se nostaa esille ainakin kaksi erilaista ulottuvuutta: miten rakentaa toinen tie ja ovatko kolmannen tien kulkijat lähtökohtaisesti toden totta ensimmäisen tien kulkijoita? Viittasin jo aiemmassa tekstissäni niin sanottuihin opportunisteihin, jotka tahtovat vain elää tietyn merkin alla, mutta eivät todella olla osa sitä. Eikö sama koske kolmatta tietä? Halutaan elää sosialidemokratian merkin alla (Esim. Blair ja kumppanit), mutta todellisuudessa otetaan askeleita ensimmäisellä tiellä?

Jos ajatellaan, että sosialidemokratialla, kuten nyt kaikilla muillakin poliittisilla liikkeillä, pitää olla jokin kiinteä ydin, niin onko kyse enää sosialidemokratiasta, jos tuo ydin on vaihdettu toiseen? Jos kyse ei ole enää toisen tien etsimisestä, vaan kulkemisesta ensimmäisellä tiellä kolmannen tien kaapuun pukeutuneena, niin voidaanko silloin puhua sosialidemokratiasta? Vertaisin tätä ehkä siihen, että jos kristinuskosta poistat Jeesuksen ylösnousemuksen ja ristinkuoleman, ei ole enää mitään kristinuskoa. On vain eräs juutalainen opettaja, joka kierteli kertomassa juttujansa.

Aiheeseen liittyen. Eilen sain katsottua loppuun Muuntohiili nimisen tv-sarjan. Sen eräs kohtaus – tai oikeastaan hyvin monikin niistä – nostatti monenlaisia pohdintoja. Kyseessä on sarja (liikoja spoilimatta), jossa ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa ja siirtää uuteen kehoon (”sukkaan”). Heti mikään ulkoinen ei siis välttämättä paljasta, että ”sukassa” on joku toinen, mutta erilainen tietoisuus tietenkin paljastuu jossain kohtaa. Mietinkin, että eikö osaltaan kolmas tie toteuta juuri tämän tempun eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta? Poistetaan alkuperäinen tietoisuus ja siirretään siihen uusi. Hetken tämä temppu voi toimia, mutta pian ihmiset alkavat tajuamaan, että kyseessä ei ole sama vanha tuttu asia. Alkuperäinen tietoisuus (miksi tämä liike alun perin syntyi?) ei ole enää paikalla. En nyt tahdo tietenkään maalata aivan liian tummia pilviä, mutta ei ole mikään salaisuus, etteikö eurooppalaisen sosialidemokratian sisällä käytäisi juuri tätä taistelua tietoisuudesta tai etteivätkö äänestäjätkin olisi huomanneet, että ”sukassa” saattaa olla joku toinen.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2008. The Fragile Absolut – or why is the christian legacy worth fighting for? The essential Zizek. Verso. London/New York.

 

Kuollut vai elävä työväenliike?

”Kauppa kukoistaa raunioilla. Kaupungit muuttuvat sorakasoiksi, kylät hautausmaiksi, kokonaiset maat autioiksi, väestö kerjäläislaumoiksi, kirkot hevostalleiksi; kansanoikeus, valtiosopimukset, liitot, pyhimmät sanat ja korkeimmat auktoriteetit on revitty hajalle.” (Luxemburg 1973, 8.) Näin väkevästi kuvasi Rosa Luxemburg aikoinaan sitä, mihin ensimmäinen maailmansota (tai silloin toki se oli vain suuri sota) oli johtanut. ”Kaunis aikakausi” oli päättynyt verilöylyyn. Roskakoriin olivat lentäneet niin porvarillinen kuin sosialistinen kehitysusko.

Tuo aikakausi on kiinnostanut ja vaivannut mieltäni jo useamman vuoden ajan. Vaikka sosialistit osasivat odottaa sodan syttymistä, ei siinä ollut tippaakaan ”mitä minä sanoin”-henkeä. Samassa rytäkässä nimittäin Toinen Internationaali paljasti oman kyvyttömyytensä. Se ei pystynyt estämään sotaa. Se ei pystynyt pysymään yhteneväisenä. Ehkä selviten tuo pettymys tulee esiin Rosa Luxemburgin katkerissa sanoissa: ”Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen rauhanaikana ja katkokaa toistenne kurkut sodassa!” Kun siis viimein oli maailma heittänyt sosialisteille haasteen, paljastui juhlapuheiden takaa jotain aivan muuta kuin oli luvattu. Sotakoneet lähtivät liikkeelle.

Onkin mielenkiintoista miettiä Victor Adlerin sanoja Internationaalin kokouksesta vuodelta 1912: ”Me voimme ajatella vain kauhistuneina sitä mahdollisuutta, että murhat, palot ja rutto kulkevat läpi Euroopan. Samalla suuttumus ja närkästys myllertävät rinnassamme. Ja me kysymme itseltämme: ovatko ihmiset, ovatko proletaarit todella vielä nykyäänkin sellaisia lampaita, että heidät voidaan kuljettaa mykkinä teurastuspenkkiin?” (ref. Luxemburg 1973, 15.) Kun noin satavuotta on kulunut näistä tapahtumista ja sanoista, voimmekin kysyä myös itseltämme, että olemmeko yhä valmiina menemään mykkinä kohti teurastuspenkkiä?

Turhautumistaan purki myös ranskalainen sosialisti Golay. Hän ei voinut sietää ajatusta, että sosialismi olisi vararikossa. Hän ei kuitenkaan väittänyt, että tätä julistavat olisivat kaikilta osin väärässä. Golay julisti kuolleeksi vain sosialismin erään muunnoksen. Tätä hän kutsui imeläksi sosialismiksi, jolta puuttui idealismin henki. Siitä ei ollut löydettävissä enää kiihkoa. Se oli sosialismia virkamiehen elein vakavalla perheenisän vatsalla varustettuna. Hän antoi tuomionsa tuolle sosialismille, joka harrasti tilastoja, mutta jolta puuttui rohkeus ja yltiöpäisyys. Golayn mukaan tuo sosialismi oli vajonnut korviaan myöten sovinnollisiin sopimuksiin kapitalismin kanssa. Esikoisoikeus oli myyty hernerokasta, kuten hän sanansa asetteli. (ref. Lenin 1976, 31-32.)

Debord on kuvannut hyvin tuota historiallista hetkeä, joka jakoi työväenliikkeen kahtia. Jos toisaalla bolsevismi taisteli Venäjällä voittoisasti omasta puolestaan, niin toisaalla sosialidemokraatit taistelivat voittoisasti vanhan maailman puolesta. Debord kuvaa tätä tilanteeksi, jossa työväenluokan representaatio (kumman tahansa valitset) on radikaalisti vastakkainen työväenluokalle itselleen. (Debord 2005, 93.) Juuri tätä kannattaisi miettiä myös tänä päivänä. Minkä puolesta me oikein taistelemme? Omanko? Vanhan maailmanko? Joillekin nämä tapahtumat menneisyydestä voivat tuntua mitättömiltä, mutta minä uskon, että juuri tuona hetkenä luotiin pohja myös monenlaisille selvittämättömille traumoille ja ristiriidoille, jotka hiljaisuudessa nakertavat ja jäytävät yhä työväenliikettä. Vieläkään emme uskoakseni ole päässeet eroon tuosta radikaalista vastakkaisuudesta (ennemmin se on lisääntynyt).

Paljon on siis mietittävää. Ehkä meidän tulisikin kuunnella tarkemmalla korvalla, mitä Golay kirjoitti. Ehkä olisi aika kuolleen sosialismin sijaan löytää se elävä sosialismi (jonka hän yhä uskoi selviytyneen kaikesta petoksesta huolimatta), jolla on yhä kiihkoa, joka ei ole kuin virkamies, joka ei harrasta vain tilastoja, joka ei hautaa itseään sovinnollisiin sopimuksiin jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Ainakin sitä sopii miettiä. Päätänkin tämän Golay’n sanoihin:” Taipumattomuus on voimaa. Milloin ne [aatteet] ovat olleet vaikutusvaltaisia? Silloinko, kun ne olivat viranomaisten kesyttämiä, vai silloin, kun ne olivat taipumattomia? Milloin kristinoppi menetti arvonsa? Eikö juuri silloin, kun Konstantinus lupasi sille tuloja ja tarjosi vainojen ja teloitusten asemesta hovipalvelijan kaluunapuvun?…” (ref. Lenin 1976, 34.)

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Summa. Helsinki.

Luxemburg Rosa 1973. Sosialidemokratian kriisi. Otava. Helsinki.

Lenin V.I. 1976. Ranskalaisen sosialistin rehellistä puhetta. Teoksessa Lenin valitut osa 6. Kustannusliike Edistys. Moskova.

 

Pelkoja ja vavistuksia filosofien ja Paavalin kanssa

Spinoza määrittää pyyteen ja halun siten, että halu viittaa ihmisisiin heidän ollessaan tietoisia pyyteestään. Erotellessaan aiheeseen liittyviä seikkoja, Spinoza tuleekin tulokseen, että emme suinkaan tahdo tai pyydä mitään siksi, että pitäisimme sitä hyvänä sinänsä. Asia on oikeastaan vallan päinvastoin. Me pidämme jotain hyvänä, koska haluamme, pyydämme ja tahdomme sekä pyrimme siihen. Jos joku siis uskoo tekevänsä asioita vapaasta tahdostaan, niin hän näkee Spinozan mukaan unia silmät auki. (Spinoza 1994, 143,146.) Riippumatta siitä kuinka ankarasti Spinozan ajatuksen hyväksyy (ja ehkä itsekin kärjistän sitä aivan tarkoituksella), on siinä monta asiaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Olen itse käsitellyt sen joitakin puolia tekstissäni Oman onnen sepän monet haasteet. Tällä kertaa tahtoisin kuitenkin miettiä enemmän sen poliittisia seurauksia arkipäiväisemmässä mielessä.

Mikäli ajatuksemme hyvästä määrittyy sen mukaan, mitä me haluamme, nousee olennaiseksi poliittisen toiminnan kannalta halujen hallitseminen. Miten saada ihmiset haluamaan jotakin ja välttämään toista? Mutta Spinozan näkemys avaa yksilön kannalta myös jotain paljon synkempää ja radikaalimpaa. Missä menevät minun vapaan tahtoni rajat? Olenko oikeasti minä vai pelkkä voimien yhteenliittymä, joka kuvittelee kulkevansa vapaana, vaikka kaikki on vain pelkkää illuusiota? Oikeastaan minut sai kirjoittamaan tästä aiheesta Kierkegaardin kirja Pelko ja vavistus. En ole sitä vielä saanut loppuun ja ikioma kappaleeni saapui vasta eilen postissa. Tässä omassa kappaleessani oli kanteen nimen lisäksi printattu pidempi pätkä koskien juuri tätä asiaa. Vapaasti suomennettuna ja tiivistettynä Kierkegaard kysyy, että jos ei ole ikuista tietoisuutta, vaan pelkkä kuohuva voima, niin olisiko elämä mitään muuta kuin epätoivoa? (Kierkegaard 2005.) Täytyy myöntää, että kyseinen kysymys on vaivannut myös minua.

Jos me siis näemme unia silmät auki, niin paljonko meillä on tehtävissä? Ehkä tämä on yksi niistä syistä, minkä takia olen tuntenut jonkinlaista vetoa teologian suuntaan. Kyse on siitä, että pelkkien kuohuvien voimien sijaan tahdon säilyttää jonkin tekijä X:n, joka antaa mahdollisuuden nimenomaan tehdä muutakin kuin nähdä unia silmät auki. Ehkä se on pelkkää harhaa, mutta niin on ehkä myös se, että kirjoitan näitä kirjaimia mukamas omasta vapaasta tahdostani. Tästä tulikin mieleen eräs väittely, jossa osallisina oli minä ja toinen eräisiin juhliin kutsuttu. Kävimme kiivasta keskustelua vapaasta tahdosta ja päätin ottaa sen linjan, että se on mahdoton, jos mennään puhtaan materialistiselle pohjalle, koska kaikki voitaisiin pistää pelkän syy-seuraus-suhteen sisään. Kenties joku minua nokkelampi löytäisi (vaikka aina kvanttimaailmaa pitkin, josta tiedän tasan yhtä paljon kuin joku, joka on sattunut lukemaan mielenkiintoisen tieteisfantasiaromaanin) tuohon ratkaisun, mutta se ei tässä ole olennaista. Olennaista on se, että vastaväittäjä tuntui hyväksyvän oletuksen, mutta silti kummallisesti puhui jostain aivojen todennäköisyyslaskennasta, jonka perusteella päätös tehdään ja piti tätä vapaan tahdon merkkinä. Tiedä tuota, mutta minusta koko tuo prosessi, jos oikein hiuksia halotaan, oli jo päätetty, mikäli se oli mennäkseen tietyllä tavalla, koska materiaaliset voimat johtivat tuota laskentaa. Sanomattakin selvää oli, että olimme jonkinlaisessa umpikujassa enkä jaksanut enää väitellä sen näkökannan puolesta, jota kohtaan tunsin Kierkegaardin sanoin pelkoa ja vavistusta.

Mutta jos yritetään löytää tästä kaikesta jotain huvittavaa, niin onhan se hauskaa seurata ihmisiä, jotka ovat niin tavattoman varmoja omien näkemystensä hyvyydestä. Omalla tapaa tuollainen hauska tapaus olen itsekin, mutta pienellä twistillä: minä tasan tarkkaan tiedän näkemysteni nojaavan johonkin, mihin olen tavalla tai toisella päättänyt luottaa (mutta teinkö sitäkään vapaasta tahdosta?). Tietyt ihmiset yleensä, kun tuppaavat saamaan aikamoisia itkupotkuraivareita, kun kaikki eivät haluakaan heidän mukaisesti, koska ovat itselleen todistelleet, että he ovat yleisen hyvän puolella. En tässä todellakaan puolusta relativismia, pois se minusta, mutta en myöskään aio sulkea ovea siltä mahdollisuudelta, että millään ei ole yhtään mitään väliä. Tuota mahdollisuutta pienentääkseni yritän siis kehittää jotain sellaista, jota voisi kutsua teologiseksi politiikaksi, joka takaisi asioiden merkityksen. Tähän törmäsin eräällä tavalla Badioun Paavalista kertovassa kirjassa. Eräs mielenkiintoisimmista ulottuvuuksista Paavalissa onkin nimittäin hänen järkähtämätön uskollisuutensa ”aatteelle”. Hänen ajattelussaan totuusproseduuri ei sisällä erilaisia asteita. Joko ihminen osallistuu perustavan tapahtuman julistamiseen ja menee sen avaaman polun kanssa loppuun asti tai sitten hän ei todella ole ”mukana”. (Badiou 2003, 22.) Tätä järkähtämättömyyttä pyrin noudattamaan hieman toisessa kontekstissa.

Pienenä loppusoittona jatkan hieman Paavalista, vaikka se rikkookin nyt pahasti tekstin rakennetta. Tahdon kuitenkin tuoda esille vielä hänestä kumpuavan universalismin ajatuksen. Paavalin ajattelussa olennaista onkin, että hän pyrkii pystyttämään uuden kristillisen diskurssin. Tämä tarkoittaa sen erottamista juutalaisesta ja kreikkalaisesta diskurssista. (Badiou 2003, 41-42.) Lisäksi Paavalia ajaa eteenpäin se, että etniset tai kulttuuriset erot – mm. kreikkalaisten ja juutalaisten välillä – eivät ole mitään. Uudessa järjestyksessä näillä kahdella ei ole eroa. Kuten kirjeessään roomalaisille kohdassa 10:12 hän toteaa: ”Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.” (Badiou 2003, 57.) Paavalin suurin intohimo onkin – onhan hän kansakuntien apostoli – universalismi. Hänen vakaumuksensa on, että tapahtuman tila tai ”alue” tulee sen tuottamilta vaikutuksiltaan ylitetyksi. (Badiou 2003, 95.) Vaikka tapahtuma kosketti suoraan juutalaisuutta (se tapahtui sen ”sisällä”), sen vaikutukset koskevat koko ihmiskuntaa.

Ehkä en osaa itseäni selkeästi selittää, mutta tämä on se ”ristiriita”, jonka läpi itse kuljen. Täysin tietoisena kaiken mahdollisesta merkityksettömyydestä, tietoisena siitä, että ei ole mahdollisesti mitään yhteistä, saati universaalia, mutta silti päädyn puolustamaan nimenomaan näitä molempia. Kyse on siis mitä suurimmissa määrin uskonloikasta ja uskollisuudesta tietylle asialle.

Lähteet:

Badiou Alan 2003. Saint Paul – The Foundation of Universalism. Stanford University Press. Stanford, California.

Kierkegaard Soren 2005. Fear and Trembling. Penguins Books. Lontoo.

Spinoza Benedictus 1994. Etiikka. Gaudeamus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

 

”Meillä ei ole ideologiaa.” Juu, ihan varmasti.

Jari Lindström on kyllä yksi politiikan mielenkiintoisimmista tapauksista. Ei suinkaan sen takia, että hän osaisi asiansa niin järkähtämättömästi, että sitä pitäisi ihailla – monesti aivan päinvastoin – vaan siksi, että hän jaksaa elää aivan omissa maailmoissaan.

Tänä aamuna (15.2.) törmäsin Keskisuomalaisesta otettuun valokuvaan, jossa oli Lindströmin seuraava lausahdus: ”Meillä ei ole ideologiaa. Olemme asioiden hoitajia. Meitä kiinnostaa se, että löytyy fiksu ratkaisu.” Tarkkaan en voi sanoa, mihin asiayhteyteen (koska en kyseistä lehteä omista) tuo liittyi, mutta arvata vain saattaa. Se ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että jälleen kerran (tästä olen jo aiemminkin kirjoittanut) Lindström osoittaa hyvin kattavan tietämättömyytensä sen suhteen, mitä ideologia on. Hän on suorastaan malliesimerkki nimenomaan ideologian varassa toimivasta ihmisestä, joka kuitenkin luulee olevansa niin paljon ylempänä, että kuvittelee, että mikään ei häntä kahlitse!

Aivan liikoja en aiempaa tekstiäni vastaavasta aiheesta ala toistamaan, mutta tahtoisin kysyä vielä kerran arvon ministeriltä, miten sinusta on tullut ihmistä mahtavampi, kun arkipäiväsi pysyy koossa ilman minkäänlaista ideologiaa? Vai olisikohan aika myöntää, että olette – arvon ministeri – itse niin syvällä tietyssä ideologiassa, että olette saavuttaneet jo sen viimeisen momentin, jossa ette edes enää tunnista sitä ideologiaksi, vaan asioiden luonnolliseksi tilaksi? Tätä teidän kannattaisi oikeasti alkaa kovasti nyt miettimään ennen kuin paukuttelette henkseleitä ”asioiden hoitaja” tittelillä tai syytätte toisia ideologisuudesta.