Hieman tulevaisuuden suunnitelmista

Kutsuttakoot sitä vaikka sitten jonkinlaiseksi kolmenkympinkriisiksi, mutta olen viime aikoina pyrkinyt järjestelmällisesti suuntaamaan elämääni hieman toisin. Todennäköisyys esimerkiksi sille, että lähtisin hakemaan jatkoa seuraavissa kuntavaaleissa, on kutistunut hyvin pieneksi. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin jättämässä politiikan sinänsä.  Jos esimerkiksi yhdistyksemme jäsenistö niin haluaa, jatkaisin mieluusti esimerkiksi johtokuntatyöskentelyä myös tulevina vuosina; puheenjohtajana tai sitten jossain muussa tehtävässä. Haluni palvella aatetta ei ole siis kadonnut mihinkään. Haluni istua kokouksissa iltamyöhään on taas totisesti kadonnut. Kotona on perhe, jonka kanssa haluaisin viettää enemmän aikaa. Tahtoisin myös palata lähes kokonaan hyllytetyn tutkimukseni pariin, koska sille ei ole ollut poliittisten kekkerien takia aikaa. Olen myös sitoutunut kirjoittamaan yhdistyksemme historian, joten jokainen varmaan ymmärtää, että kun tähän laittaa päälle vielä työt, niin kelloon ei liikaa aikaa jää. 

Ihmisen on myös pelattava vahvuuksillaan. Olen huomannut, että minun vahvuuksiin ei välttämättä kuulu poliittinen peli. Poliittinen ura ei tosin minua ole koskaan sinänsä kiinnostanut, vaan se mitä politiikalla voi tehdä. Minä haluan vaikuttaa ihmisten ajatteluun, saada heidät itsensä pohtimaan ja toimimaan. Tällä hetkellä tämä vaikutustyö on kuitenkin enemmän tyyliä: “Luottakaa minuun!” Sanalla sanoen: tavalla tai toisella äänten kalastelua. Haluan, että ihmiset ottavat itse vastuuta eivätkä oleta jonkun poliitikon olevan heidän sijaisensa kaikessa politiikassa. 

Mutta palaan asiaan vielä tarkemmin myöhemmin. Ajattelin lyödä kuitenkin osan korteista pöytään jo tässä vaiheessa, koska nähtävästi vaaleihin valmistautuminen noudattaa samaa periaatetta kuin joulu: joka kerta aikaisemmin.

Kasvukipuja

Politiikan kentällä  puhutaan taloudellisen kasvun palauttamisesta. Kasvun “stimulointi” ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen asia. Sitä ei vain mennä ja laiteta taloutta kasvuun, vaikka olisi minkälaista pakettia tarjolla. Miten meillä ensinnäkään olisi kriisejä, lamoja ja taantumia, jos tämä temppu olisi tuosta kiinni?

Tahtoisin jälleen palauttaa mieliin sen, että kapitalismi on kapitalismia. Pääoma on yhteiskunnallinen suhde sekä prosessi eikä asia.  Pääoma “virtaa” läpi tuotannon ja tuosta virtauksesta me voimme uuttaa esille kuusi erilaista kohtaa, joissa asiat voivat mennä prosessin kannalta pieleen: 

  1. Mahdollisesti meiltä puuttuu tarvittava määrä rahaa. 
  2. Ehkä meillä ei ole tarpeellisia tuotantovälineitä. 
  3. Mahdollisesti työvoiman saatavuudessa on häiriöitä. 
  4. Kenties tuotantoprosessissa on havaittavissa jonkinlaista tehottomuutta tai vastarintaa.
  5. Mahdollisesti markkinoilla ei ole kysyntää. 
  6. Meillä on käytössämme vääränlaista teknologiaa tai tuotantorakenteet eivät ole kunnossa. (ks. Harvey 2010, 47.)

Kun siis puhumme kasvusta, tulisi meidän käsitellä koko kokonaisuutta. Tämä taas tuo esiin paljon poliittisempia kysymyksiä kuin äkkiseltään haluttaisiin varmasti myöntää. Esimerkiksi pitäisikö työläisten totella mukisematta ja näin ollen lopettaa kaikki vaatimukset, jotka voivat häiritä prosessia? Nykyisen kriisin kohdalla on myös syytä kysyä, pitääkö yrityksiä tekohengittää, jos niiltä on kadonnut kysyntä? Miksi pääoman kiertokulun ei anneta sopeutua uuteen “normaaliin” ja löytää tuottavampia “seutuja”? Olkoot miten tuhoisaa tahansa. Kasvu kapitalismissa tarkoittaa kuitenkin aina pääoman kasvua. Pääoman kiertokulun, sen eri “metamorfoosien” tulee tapahtua ja kasvattaa pääomaa tai se kuolee ja samalla lakkaa verenkierto yhteiskunnassa. Kaikki muu on tämän suhteen toissijaista ja voi tapahtua vasta kun tämä prosessi on onnistuneesti suoritettu. Siinä yksinkertaisesti kapitalistisen talouden vastuullinen hoitaminen. Tässä mielessä porvari on monesti aivan oikeassa esittäessään tylyjä huomioita taloudesta. Kun pelaat kapitalismin säännöillä, ei ole olemassa jotain ulkopuolista, jonka avulla toteutetaan esimerkiksi jotain “sosialistisia” uudistuksia. Nekin rahat haetaan kapitalistiselta sektorilta. Sama “sääntöjen” unohtaminen vaivaa joskus myös kovimpia osuuskunta-aktivisteja, jotka pitävät niitä jotenkin erityisen sosialistina ratkaisuina. Aivan samalla tavalla ne joutuvat tottelemaan pääoman arvonmuodostusta kuin mikä tahansa muukin yritys. 

Mutta älkää käsittäkö väärin minun poliittista asemaani. En ole järjestelmän fani, mutta en ala valehtelemaan itselleni, että se toimisi jotenkin toisin kuin se toimii. Siksi olen yrittänyt herätellä kaikkina näinä vuosinani työväenliikkeessä toverikuntaa pohtimaan ei-tavaramuotoista tuotantoa, jonka kehittämiseksi olisi kuitenkin olennaista ensin ymmärtää se, että kapitalismi ei ole luonnollinen olotila yhtään sen enempää tai vähempää kuin vaikkapa feodalismi. Kun tämän muurin yli joskus kiivettäisiin niin asiat alkaisivat ehkä aueta, mutta siihen asti me varmasti keskustelemme erinäisistä sosiaalisista ohjelmista ja ihmettelemme kun ne romuttuvat joka kerta kun pääoman kiertokulku häiriintyy, mutta samalla kuitenkin näön vuoksi heilutamme nyrkkiä pääomalle ja “ahneille porvareille”. En valitettavasti voi sille mitään, että tästä muodostuu kuva lapsesta, joka kiukuttelee vanhemmilleen, mutta ei kuitenkaan ole valmis itsenäistymään. 

Lähteet:

Harvey David 2010. The Enigma of Capital and the Crises of Capitalism. Oxford University Press.

Kurinalainen vapaus

Slavoj Zizek käsittelee esipuheessaan Sophie Wahnicin kirjaan In Defense Of Terror lyhyesti elokuvaa 300, joka taiteellisin vapauksin perustuu historialliseen tapahtumaan: spartalaiset taistelevat ylivoimaista vihollista vastaan Thermopylain solassa. Elokuvassa korostetaan, miten spartalaiset asettuvat puolustamaan käsityksiään arvokkuudesta, järjestä ja vapaudesta. Tämän on nähty toisinaan luovan absurdin kuvan kun tämä liitetään spartalaisten harjoittamaan äärimmäiseen armeijan kurinalaisuuteen läpi yhteiskunnan. Zizek antaa kuitenkin erään selityksen. Tämä absurdius on hinta vapaudesta. Vapaus säilyy ainoastaan, jos olet valmis kamppailemaan, valmis riskeeraamaan kaiken sen puolesta. Näin ollen spartalaiset eivät suinkaan muodosta jonkinlaista vastakohtaa ateenalaiselle demokratialle, vaan kurinalaisuus on demokratian ennakkoehto. Todellinen vapaa toimija voi syntyä vain säälimättömän itsekurin kautta. Onkin helppo ajatella, että vapaus on vapautta valita kuin kuluttaja, mutta mitä jos vapaus on jotain paljon syvällisempää? Tämä tuo minulle mieleen kirkkoisien näkemyksen vapaudesta, jossa vapaus on vapautta niistä paheista, jotka estävät ihmisen täyttymyksen. 

Vapaus ei ole kuiskinut korvaani vain tämän pienen lukuhetken takia. Sosiaalisessa mediassa kohtasin päivityksen, jossa pohdittiin, miten puolueet eivät enää vaadi aatteellisuutta (kuka tahansa saa liittyä). Eivätkä myöskään yleisesti yhdistyksetkään pahemmin kysele liittyvien sitoutumista yhdistyksen tehtäviin sekä tavoitteisiin. Kirjoittaja totesi, että kirkko taitaa olla ainoita, jotka liittyvältä näitä kyselee. Tämä sai minut pohtimaan, että onko aikamme käsitys vapaudesta vääristynyt. Se ei ole enää itsekuria ja sitoutumista, vaan vapautta toimia siten kuin sattuu juuri haluamaan. Kuka tahansa, joka kykenee ilmoittautumaan jäseneksi pääsee jäseneksi, mihin tahansa “kerhoon”. Tälle liittymiselle ei ole lopulta mitään muuta hintaa kuin ehkä jäsenmaksu. Eikö tällöin riskinä ole se, että alkuperäinen ajatus hautautuu “vapauden” alle?

Jos siis vapaudesta puuttuu kurinalaisuus, saa kaikki paheet kulkea läpi, miten lystäävät. Yhtäkään ei pysäytetä ovella. Samalla tämä vapaus (josta ei makseta mitään hintaa) syövyttää kaikki liikkeet edessään. Ei ole oikeaa eikä väärää, koska sen osoittaminen olisi vapauden rajoittamista. Tällainen vapaus lepääkin “alkuperäisen olemattomuuden” päällä. Sitten ihmiset ihmettelevät kun heidän elämällään ei ole koordinaatteja. Kaikesta muuttuu merkityksetöntä puuhastelua, koska siltä puuttuu mittatikku, johon se voisi itseään verrata. Kaikki voidaan neuvotella uusiksi, jos niin halutaan, vaikka joka aamu. Tätä “olemattomuutta” pyritään tietenkin paikkailemaan. Puhutaan ja puhutaan arvoista, mutta kukaan ei määrittele niitä sen tarkemmin. Niitä ei aseteta todelliseen suhteeseen maailman kanssa, koska sillä samaisella hetkellä jouduttaisiin jo määrittelemään paljon muutakin kuin vain kirjainten järjestys, joilla voidaan kirjoittaa haluttu sana. Ihmiset ovat niin omistautuneita keinotekoiselle yhteneväisyydelle, että lopulta jokainen seisoo sanan ympärillä tumput suorina tai puuhastelevat ihan mitä lystäävät, koska kaikki muu loukkaisi kuulemma vapautta.

Ottaisiko todesta?

Eilinen teksti velasta tuotti muutaman mielenkiintoisen kommentin sosiaalisen median puolella. Siksipä ajattelin hieman jatkaa asiasta. Kun näet keskustellaan esimerkiksi velasta, joka eittämättä on vakava asia, ei sopisi unohtaa siihen liittyvää huumoria. Ei sopisi unohtaa ihmisyyteen kaikkinensa liittyvää huumoria, vaikka se usein on samalla tragedia – monesti enemmän juuri sitä. Me puuhailemme täällä maailmassa aina uskon varassa ja olemme maailmaan heitettyjä. Luotamme symbolisen tilaan eräänlaisena mittatikkuna: on se sitten Jumala, kansakunta, vapaus… Mutta kuten Zizek kirjoittaa, tämä suuri Toinen on lopulta hyvin hauras ja tarvitsee aina jonkinlaisen subjektiivisen oletuksen. Se on olemassa vain, koska toimin kuin se olisi olemassa. Se antaa kuitenkin meille elämään horisontin, mutta vain niin pitkälle kun uskomme siihen. Sitä ei oikeasti ole olemassa. Ainoastaan yksilöt ja heidän toimintansa ovat olemassa. (Zizek 2007, 9-10.) Tämä tuli mieleeni kun velan luomaa ongelmaa hieman ratkottiin keskustelussa ja pohdittiin sen luonnetta.

Yleensä tällaisissa keskusteluissa esiin nousee myös jotain ideologista. Mitä tällä tarkoitan? Ideologia on “korkeimmassa” muodossaan pitkälti asioiden hyväksymistä luonnollisina, vaikka ne eivät sitä olisi, vaan sisältäisivät päälakeen asti kaikenlaista poliittista. Suhtautuminen esimerkiksi velkaan tarjoaa tähän hyvän ikkunan. Sanotaan esimerkiksi, että velka on aina maksettava, mutta uskallan veikata, että ihmiskunnan historiassa aika on vienyt monet velat hautaansa ilman täyttymystä ja monia velkoja on annettu myös anteeksi. Väite ei siis pidä täysin paikkaansa. Velka ei ole olemassa sellaisenaan. Se on suhde ei asia. Kun suhde on ratkaistu tavalla tai toisella, niin ei missään maahan romahda kuollut velka-olento. Toki jos tuota suhdetta ei noudata tai kunnioita (kuten mitä tahansa sopimusta tai käytäntöä), muodostaa se oman kysymyksensä. Samoin kuin siitä syntyvät seuraukset. Tämän ei kuitenkaan sopisi antaa hämärtää todellista kysymystä taustalla. Jos esimerkiksi kaikki maailman velat nollattaisiin hetkessä, ei mikään räjähtäisi välittömästi taivaan tuuliin tai katoaisi. Seurauksia sillä toki varmasti olisi, jotka löytäisivät tiensä materiaaliseen maailmaan, mutta silloinkin on jälleen kyse suhteesta eikä asiasta. Ihmiset ehkä unohtavat liian usein sen, miten kielellisessä maailmassa me elämme. Eikö pappi julista avioparin? Eikö koulusta saatu todistus ole sanoja paperilla, joka julistaa sen ja sen henkilön siksi ja täksi arvoltaan? Esimerkkejä löytyy lukuisia, joissa tukeudumme ihan vain siihen, että joku jossain sanoo jotain ja me otamme sen todesta. Tämä ei tietenkään tee asioista “valheellisia”. Taustalla on aina tekoja. On se sitten päätös mennä naimisiin tai ankara opiskelu. Lopulta joku kuitenkin julistaa jotain. Jokuhan saattaa tietää asiasta x hyvin paljon, mutta kukaan ei suostu julistamaan häntä siksi tai täksi, jolloin hänen asemansa yhteiskunnassa on hyvin erilainen kuin samalla tietomäärällä tai taidolla varustetulla julistetulla.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

Velka turmelee

Tällä hetkellä väläytetään poliittisella kentällä isoja velkataakkoja: 500 miljadia euroa. Siinä on iso summa yhteisvastuullisestikin jaettavaksi. Tai katsotaan nyt, mistä tässä elpymisrahastossa on kaikkien sananvalintojen ja kiemuroiden jälkeen kyse. Kirjoitetaan kuitenkin hetki siitä, mistä tällaisissa julkisissa veloissa on kyse. Velka on näet olennainen tekijä uusliberaalien yhteiskuntasuhteiden pystyttämiseksi, kuten Lazzarato on kirjoittanut. Se muodostaa kaksinkertaisen anastamisen ulottuvuuden. Edustuksellisen demokratian mahdollisuudet käyttää poliittista valtaa kapenevat, mutta myös kaikki se varallisuus, joka on onnistuttu “repäisemään kapitalistisesta kasautumisesta”, on jälleen nälkäisen  pääoman lautasella. Samalla tulevaisuus asettuu anastettavien “maiden” joukkoon. Meidän aikamme myydään. Tällainen velka on valtasuhde, joka ei toki “teknisesti” erottele työssäkäyvää tai työtöntä, rikasta tai köyhää, mutta syventää silti yhteiskunnallista epätasa-arvoa. Lazzarato kutsuu tätä epätasa-arvoa luokkaeroiksi. 

Onko tällainen velkataakan kasvattaminen sitten pakollista? Mahdollisesti, mutta asia pitää ymmärtää laajemmin. Jos sinulle sanotaan rahat tai henki, niin varmasti luovutat rahat, koska muuten menisi molemmat. Tämä on pakollista. Se taas ei ole mitenkään pakollista, että tällaiset rosvot saavat kulkea yhteiskunnassa. Heidät voi yhteiskunta laittaa kuriin, asettaa rangaistuksia, joiden pelotteen jo toivotaan osaltaan ehkäisevän tällaisia rikoksia. Miksi siis kerta toisensa jälkeen maailmassa, jossa on mahtavat tuotantovoimat, annamme itseltämme vaatia rahoja tai henkeä? Miksi veitsi on aidan meidän kurkullamme vaan ei rosvon? 

Annamme toisin sanoen kietoa itsemme velkaan, joka ei ole muuta kuin yhteiskunnallinen suhde. Ei se löydä tietänsä maailmaan mistään kivenkolosta ja ala ryömimään pitkin poikin yhteiskunnan katuja tarttuen varomattomien ihmisten jalkoihin. Jos muinaiset yhteiskunnat Babyloniasta lähtien ymmärsivät tämän, niin miten itseään niin sivistyneenä pitävä nykyihminen ei näe velan turmelevaa vaikutusta, vaan antautuu sille kerta toisensa jälkeen? Eikö ihminen enää hallitse omaa hienoa luomustaan? Onko järjestelmä, jonka piti kuulemma kulkea käsikkäin demokratian kanssa, noussut luojaansa vastaan kuin Frankensteinin hirviö?

ps/edit:

Minun on ehkä syytä tarkentaa tiettyä näkemystä, joka jäi vähän puolitiehen tekstissä. Sille kuuluisan ”oletuksen” tasolle. Raha ja velka kulkevat käsikkäin ja rahan luomisen prosessit ovat tässä olennaisia. Esimerkiksi 1970-luvulla tapahtuneet laajat muutokset OECD-maissa suhteessa keskuspankkien rooliin on eräs osa-alue, mikä pitäisi pitää mielessä. Sekä euron ”valuviat”. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut ”moralisoida” velalla, vaan nostaa esille se, että on olemassa myös ”velattomia” ratkaisuja. Viittaus Babyloniaan taas koski velkojen anteeksiantoa.

Mikä minua ärsyttää? II

Olen kyllästynyt. Olen turhautunut. Olen vähän sitä ja tätä. Ympärillä pseudoaktiivisuutta, johon itsekin osallistun – täysin vapaaehtoisesti. Synnin taakka kasvaa omassakin selässä. On kokouksia, päätöksiä, aivan kaikenlaisia juttuja, mutta kohde pysyy samana kuin aloitettaessa: muuttumattomana. Eikä ketään tunnu kiinnostavan. Mitään ei koordinoida päämäärä mielessä. Gallupluvut kyllä kiinnostavat ja tulevat vaalit. Siinä se. Elävä kuollut, jonka raajat liikkuvat kuin marionetilla. 

“Tule mukaan muuttamaan maailmaa!” Paskat. Se tekisi mieli välillä vastata. Ala kyselemään muuttamisen perään ja saat huomata, että sille ei koskaan ole aikaa. On aina jotain tärkeämpää. On aina jotain, mikä pitää hoitaa ensin. Eikä se lista koskaan lopu. Ja jos lista uhkaakin loppua, marssii esiin rouva TINA, joka tekee selväksi, että muita mahdollisuuksia ei ole, ja ojentaa samalla uuden listan. Lista ei jumalauta lopu!

Maailma, jossa “klassiset” sosialidemokraattiset ehdotukset tulkitaan vaarallisen radikaaleiksi, on hämmentävä paikka. Herää kysymys, onko politiikassa mitään järkeä? Siis, jos on sosialidemokraatti. Mitä järkeä on kantaa tunnuksia ja puhua aatteesta, jos sen eteen ei oikeasti saa tehdä yhtään mitään? Juhlapuheissa kyllä taputetaan, jos sanoo jotain repäisevää, mutta esitäppä se toisaalla, niin hiljaisuus valtaa alaa. Aivan! Oli jotain tärkeämpää hoidettavaa kuin päämäärä. Onko tässä mitään järkeä?

Seremoniamestari hädässä

Toisinaan minusta tuntuu, että ihmisten poliittinen mielikuvitus on hieman samaa luokkaa kuin entisaikojen hovin hätääntyneellä seremoniamestarilla: “Totta kai meillä täytyy olla kuninkaalisia! Mitä virkaa muuten seremoniamestarilla olisi?!” Syystä tai toisesta ei riitä ymmärrys, että uusi maailma tuo mukanaan myös uudet hahmot. Siinä ei tarvita hovin seremoniamestaria. 

Hieman samaa sukua on järkeily, jonka voi kuulla erityisesti porvarilta, mutta myös toisinaan sellaiselta työläiseltä, jonka pääkoppaa ei liika tieto pakota. Jos yhtään eksyy juttelemaan radikaalimpia, niin nousee esiin kova – ja huikealla varmuudella varustettu – toteamus:  “Mutta tarvitaanhan me kapitalisteja! Miten meillä muuten olisi töitä?” Unohtuu, että palkkatyö on työn yksi erityinen muoto. Siihen he kuitenkin viittaavat. Se on tässä seremoniamestari hädässä. Tämän ymmärtäminen ei vaadi sen kummempaa aivojumppaa kuin tutkia hieman työn historiaa. Lisäksi jopa työväenliikkeen jäseniltä monesti unohtuu, että alkuperäinen tavoite on ollut tuhota palkkatyö, siis eräs työnteon muoto. Tämä ei taas tarkoita, että jokaisesta tulee työtön tai porvari. Täytynee se todeta, koska ei sovi koskaan yliarvioida ihmisten kykyä ymmärtää. Aivan samalla tavalla kuin orja ottaessaan oman elämänsä haltuun, katkaistuaan kahleensa ja saavuttaen vapautensa, tuhoaa kaksi asiaa: herran ja orjan. Työ arvona työväenliikkeessä on viitannut ihmisen olemukseen. Hän muokkaa luontoa itselleen sopivaksi tekemällä työtä. Kyse on eräänlaisesta aineenvaihdunnasta, jossa työ muokkaa luontoa ja luonto muokkaa työtä (huomiota on syytä kiinnittää myös “toiseen luontoon”, kuten tietoverkot jne.). Yhtä vähän kuin pääoma on ikuinen suhde, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan, sama tilanne on palkkatyöllä. Tekisi ihan rehellisesti mieli kysyä, mikä siinä on, anteeksi kieleni, niin saatanan vaikeaa ymmärtää? 

Tähän liittyen. Yleensä, jos päädyt yhtään piikittelemään vallitsevan tilanteen totuuksia, saat maineen utopistina. Tämä on jokseenkin outoa, mutta kuten edellä olen esittänyt, ei ihmiseltä liikoja kannata odottaa. Ensinnäkin kritiikki ei tarkoita vielä sitä, että kirjoittaisi reseptejä tulevaisuuden keittiöön. Toiseksi on jokseenkin hauskaa, että eniten utopisti syytteitä jakelevat ne tahot, jotka itse kuvittelevat ratkaisevansa edessä olevat ongelmat vanhassa kontekstissa ja ovat valmiita venyttämään tai silpomaan yhteiskunnan sen mukaisesti, että se mahtuisi heidän Prokrusteen vuoteeseen.

Piketty pistelee hermoon

Piketty on onnistunut nostamaan itsensä kuin soihduksi tai raikkaaksi vedeksi vasemmistolaisille. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen käsityksensä pääomasta ei kestä tarkempaa tarkastelua. Ja mitä uusimmasta kirjasta olen saanut kuulla, niin myös ideologian käsitteen ymmärtämisessä on vajeita. Tunnen kuitenkin jonkinlaisen pistoksen sydämessäni aina kun avaan sanaisen arkkuni häntä vastaan. Onhan hän “meidän” taloustieteilijä. Kuten Nevalinna tokaisi viime kirjan kohdalla, vasemmisto tuntuu innostuvan Pikettystä samalla tapaa kuin porvarilliset tahot oikeistolaisesta taiteilijasta: kerrankin joku niistä on puolellamme! (Nevalinna 2014, 35). En kuitenkaan usko, että tekisin liikkeelle palvelusta olemalla hiljaa, vaikka se jostain saattaisi tuntua soveliaalta ratkaisulta. Mielestäni esimerkiksi Frédéric Lordon kirjoitti osuvasti aikanaan Pikettyn kirjasta Pääoma 2000-luvulla, että jos kirja olisi oikeasti kovin radikaali tai kiistanalainen, niin sitä tuskin ylistäisivät sellaiset lehdet kuin New York Times ja Washington Post. Piketty ei ole haastamassa vallitsevaa järjestystä, vaikka hän hieman kysyjästä riippuen on sen ja tuon ajatuksen takana. Silläkin uhalla, että seuraava kuuluisa lainaus saattaa minut joidenkin mielestä outoon valoon, niin ei tarvitsisi kuin vaihtaa nimet ja meillä on käsissämme vanha  tuttu tilanne, joka (huom!) tulee lukea hetkensä kontekstissa: “Jos olisin Krupp tai Scheidemann, Clémenceau tai Renaudel, niin rupeaisin maksamaan herra Kautskylle miljoonia, palkitsemaan häntä Juudaksen suudelmilla, kehumaan häntä työläisille ja suosittelemaan ‘sosialismin yhtenäisyyttä’ niin ‘kunnianarvoisten’ miesten kuin Kautskyn kanssa.” Mutta jos kerta “oikeistopoikkeama” sallitaan, niin käydäänpä poikkeamassa siis vasemmalla laidalla vastapainoksi, jotta saataisiin väännettyä keppi suoraksi. 

Piketty astuu kaikkiin niihin koloihin, joita olen muutamassa aiemmassa tekstissä käsitellyt. Jo aikanaan Marx kritisoi näitä taloustieteilijöitä siitä, että he järkeilevät asiat jokseenkin seuraavasti. He katsovat pääoman olevan ikuinen luonnon suhde. Miksi? Siksi, että pääoma on tuotannon instrumentti, kasaantunutta mennyttä työtä. Ainoa, mikä näiltä herroilta ja rouvilta jää huomaamatta, on se, että nyt tuo luonnollinen osa kaikkea tuotantoa käyttäytyy pääomana hyvin erilaisella tapaa kuin aiemmin. Tästä heidän “unohtamisestaan” on vedettävä se kummallinen johtopäätös, että kaikki aiemmat hallitsemismuodot ovat ylläpitäneet ovelasti ja pahansuovasti yllä jonkinlaista väärennöstä suhteessa tuotantosuhteisiin. (Marx 1993, 86.) Ajatella! Pirunmoinen urakka on ollut ihmiskunnalla taistella  itseensä kaiverrettua ikuista suhdetta vastaan! 

Jos on porvarillisella ajattelijalla joku tavoite on se, että tuotanto pyritään eriyttämään omaksi luonnolliseksi asiaksi ja näin tehdä ero esimerkiksi jakamisen suhteen. Näin sitä ovelasti salakuljetetaan joukko täysin porvarillisia suhteita yhteiskunnan perimmäiseen kerrokseen, tuotantoon. Mitä tekee vasemmisto? Jauhaa veroista ja kaikesta sellaisesta, joka kuuluu kierron vaan ei tuotannon piiriin, koska koukut ja siimat on syöty mahaan asti. Miten tässä on onnistuttu? Vasemmiston teoreettinen ajattelu on ollut sanalla sanoen sen valtavirtaisessa poliittisessa muodossa hävyttömän huonoa. Eikä siinä paljoa Pikettyn fanittaminen auta. On suorastaan harmillista, että kohteena tuntuu olevan se kuuluisa 1 %, jonka verottaminen kuiviin nähdään jonkinlaisena ratkaisuna. Ongelma on yhteiskunnallisessa suhteessa eikä ahneissa kapitalisteissa. 

 

Lähteet:

Marx Karl. 1993. Grundrisse. Penguin Classics. England.

Nevanlinna Tuomas 2014. Ravintoa kuvittelu- ja toimintakyvylle Marx-kysymyksiä Tuomas Nevanlinnalle. Kirjoittajat: Jaakko Belt, Paula Rauhala & Jarkko S. Tuusvuori. Teoksessa Niin & Näin 3/2014. s. 35-41

Ikuisuuden petollisuus

Kapitalismin syntyä selittävissä teksteissä on yleensä vahvoilla hyvin eurosentrinen näkemys. Syytä on kuitenkin kiinnittää myös tälle “vastakkaisiin” selityksiin. Ne ovat yleensä aivan yhtä puutteellisia, koska ne omaksuvat saman premissin: tie kapitalismiin on vääjäämätön. Tyypillistä on etsiä merkkejä siitä ja tästä kehityskulusta, miten esimerkiksi Aasiassa, Afrikassa tai Amerikoissa oltiin matkalla kapitalismiin kunnes eurooppalainen imperialismi tuli ja pysäytti kehityksen. (esim. Wood 2002.) Monia marxilaisia historian tulkintoja vaivaa aivan samanlainen ajattelu, vaikka niissä ei kapitalismille anneta samanlaista ikuista luonnetta. Voidaankin sanoa, että näennäisesti vastakkaiset ajattelutavat löytävät toisistaan hyvin paljon samankaltaisuutta tässä suhteessa. Molemmat hakevat eräänlaista varmuutta historialta. Toiselle kyse on kehitysasteista, jotka seuraavat toinen toistaan kun toiselle taas on kyse ikuisesta kapitalistisesta tendensistä, joka on hiljakseen vapautunut kahleistaan. 

Jos onkin toisinaan ollut marxilaisilla kova paikka selittää, miten historian deterministinen kulku on yhdistettävissä poliittiseen toimintaan, joka vaatii yksilöltä omistautumista, niin hieman samanlainen ongelma on myös porvarillisella laidalla. Miten yhdistää yksilön vapaus siihen, että taustalla vaikuttaa jonkinlainen ikuinen “liike”, joka kykenee itse korjaamaan itsensä ja tavallaan on aina ollut jo. Tämä valinnanvapauden seinä tuleekin vastaan hyvin äkkiä, jos ihminen tai yhteisö päättää vapaasti valita toisenlaisen tavan järjestää yhteiskuntansa ja tuotantonsa. Se kun loukkaa tätä perimmäistä “totuutta” (jota ei tietenkään voi tieteellisesti testata saati havainnoida, vaan siihen on uskottava). Markkinoiden pitää antaa toimia vapaasti! Miksi? Siksi! Vapaus vääntyy tässä pakon muotoon, mutta harva näkee tätä mustaa komediaa. Yksilön vapaus on siis asettua kasvottomien markkinoiden hallittavaksi, jossa hänen tulee valita siten, että nuo markkinat toimivat saumattomasti jne. Vaikuttaa, että vapaus asettuu perin uskonnolliseen muotoon, joka esimerkiksi kristillisessä kontekstissa tarkoittaa vapautta niistä paheista, jotka estävät ihmistä tulemasta eniten itsekseen. Porvarillinen vapaus on siis tulla ihmiseksi joka antaa pois oman tahtonsa ja tekee kunniaa pääoman kiertokululle aina suurenmoiseen uhrautuvaisuuteen asti! Hän luopuu niistä paheista, jotka ovat markkinayhteiskunnan tiellä. Kunnon porvari ja vulgaari-marxilainen ovatkin yllättävän lähellä toisiaan. Kumpikaan ei tunne mitään tunnontuskia avatessaan tietä ikuiselle liikkeelle. Esimerkiksi Juhana Vartiainen pienellä uudelleen virittämisellä voisi aivan hyvin olla piinkova neuvostokommunisti. Vaihtaa vain ikuisuuden liikkeen toiseen. Sama ylimielinen varmuus saisi olla aivan rauhassa, koska onhan taustalla suuri ja mahtava historia, ikuinen totuus! Nalle Wahlroos on tästä kenties hyvä toteutunut esimerkki toiseen suuntaan. Tämä saattaisi toimia jopa jonkinlaisena todistusaineistona sen suuntaan, että koko modernin ihmisen ajattelua vaivaa tämä luotto tyhjyyteen, joka kuitenkin liikkuu johonkin. Jumala on korvattu toisenlaisilla voimilla.

Wolfgang Streeck on myös todennut, että talousteorioiden maailmassa on vallalla olettamus, että kapitalismi olisi jotenkin luonnollinen asia. Tiedämme kuitenkin, jos vain haluamme tietää, että sen olemassaolon edellytys on aina riippuvainen siitä kykeneekö se institutioimaan sekä muilla tavoin legitimoimaan itsensä. Se on yhteiskunnallinen tila, joka on olemassa tietynlaisen vastavuoroisuuden kautta. Käytännössä sen pitää pystyä perustelemaan ajatus siitä, että yhdenlaisten ihmisten täytyy työskennellä noin 40 tuntia viikossa toisenlaisten ihmisten rikastumisen eteen. (Streeck 2014, xix, 24.) Kapitalismissa, kuten mm. Wood on huomauttanut, on kyse erityisestä yhteiskuntarakenteesta ja -muodostelmasta, jossa on vallalla sille tyypilliset tuotantosuhteet ja joka pakottaa taloudelliset toimijat toimimaan tietyin tavoin sekä tuottamaan tämän tietynlaisen liikkeen yhä uudelleen. Tämä vain pyritään unohtamaan, jolloin myös kysymys kapitalismin alkuperästä sivuutetaan. (ks. Wood 2002.) Samoin tuntuu käyvän taloustieteen kohdalla. Nämä suhteet sekä järjestelmän liike otetaan annettuna, jota ei itsessään tarvitse tutkia, vaan vain sen sisäistä toimintaa. Kapitalismin analyysin tarkoituksena on korjata tuo vaje. Sen tavoitteena on tarkastella järjestelmää nimenomaan kokonaisuutena kuin myös yhtä ei-luonnollisena kuin mitä tahansa muutakin yhteiskuntajärjestystä. Tässä tehtävässä myös alkuperällä on väliä. Esimerkiksi Marxin käsitys alkuperäisestä kasautumisesta ei ole vain pääomien kasautuminen sinänsä, vaan pääoman tuottaminen yhteiskunnallisena suhteena. Juuri tämä yhteiskunnallisen suhteen tuottamisen ja ylläpitämisen tarkastelu loistaa poissaolollaan aikamme valtavirtaisessa vasemmistossa. Onkin jokseenkin käsittämätöntä, miten muutosta yritetään hakea hyväksymällä kaikki perimmäiset lähtökohdat ja silti uskotella, että kyse on jostain muusta. Kuin puudelia puunaisi ja kuvittelisi, että nyt kun sillä on nätit villapallot, on se eri eläin. 

Myös Immanuel Wallerstein on todennut, että kapitalismi on erityinen yhteiskuntajärjestelmä. Pääomaa käytetään puhtaasti sen perimmäisenä tavoitteena tai tarkoituksena itsensä laajentuminen. Hän käyttää termiä historiallinen kapitalismi, jonka tarkoituksena on nähdä kapitalismi konkreettisena, aikaan ja paikkaan sidottuna tuotannollisten aktiviteettien yhteenliittymänä, jonka tavoitteena on pääoman loppumaton kasaantuminen. Se on sen taloudellinen tavoite ja laki. Tämä tavoite ja laki lävistää koko yhteiskunnallisen kudoksen, vaikka samaan aikaan onkin kehittynyt sille yhteiskunnallista vastustusta. (Wallerstein 1983.) Kapitalismissa ei ole mitään sen enempää ikuista kuin muissakaan yhteiskunnallisissa järjestelmissä, joita historian varrella on tavattu. Silti jopa aikamme vasemmistolaiset tuntuvat suhtautuvan siihen juuri tästä ikuisuuden näkökulmasta. He ottavat juuri sen näennäisen pienen ajatuksellisen virheaskeleen, mikä lävistää koko poliittisen projektin. Kun tietyt kategoriat, jotka voidaan todistaa ajallisiksi, hyväksytään ikuisina, niin lopputulos on mitä on. Näin heidän “sosialisminsa” on enemmän veroja ja enemmän sosiaalisia ohjelmia jne. Sokeuden määrä asian suhteen on kohtuudellakin todettuna mielen räjäyttävä. Mitä – anteeksi kielenkäyttöni – helvetin virkaa on vasemmistolaisella kritiikillä, joka hyväksyy kohteensa kaikki olettamukset siitä, miten yhteiskunta ja taloudellinen toimeliaisuus tulee pohjimmiltaan järjestää? Tai ei oikeastaan edes “miten ne tulee järjestää”, vaan hyväksyy koko virheellisen ajattelun siitä, että järjestelmällä ei varsinaisesti olisi alkua, vaan se on vain jonkin ikuisen lain asteittaista “vapautumista”. Nimittäin sillä hetkellä kun tajuaa, että joku on syntynyt tajuaa myös, että sen kohtalona on mitä todennäköisimmin kerran myös kuolla. Mistä tämä “kuolemattomuus” on siis hiipinyt ajatteluun? Sitä on saanut ihmetellä.

Lähteet:

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delayed crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York. 

Wallerstein Immanuel 1983. Historical Capitalism. Verso. Ebook edition. New York/London.

Wood Ellen Meiksins 2002- The Origin Of Capitalism – A Longer View. Verso. New York/London: Ebook. 

Sosialistin porvarilliset harhat

Historioitsija Ellen Meiksins Wood kirjoittaa kirjassaan The Origin Of Capitalism – A Longer View (2002), miten ihmiskunnan koko historian näkökulmasta kapitalismin materiaaliset ja sosiaaliset ulottuvuudet ovat olleet olemassa vain hyvin lyhyen aikaa. Ne myös eroavat suuresti aiemmista tavoista järjestää yhteiskunnallinen ja tuotannollinen elämä. Silti on olemassa joukko ihmisiä, jotka näkevät järjestelmän juuret syvällä perimmäisessä ihmisluonteessa ja jo muinaisissa ihmisyyden käytännöissä. Kuitenkaan, kuten Wood huomauttaa, harva näistäkään ihmisistä kehtaisi väittää, että kapitalismi olisi ollut olemassa ennen varhaista modernia aikakautta ja silloinkin vain alkuun läntisessä Euroopassa. Wood nostaakin esiin erään paradoksin. Järjestelmän synnystä kertovat kirjoitukset tyypillisesti käsittelevät aihetta siten kuin kyseessä olisi vain aina läsnäolleiden tendenssien luonnollinen toteutuma. Tästä syntyy eräänlainen kehä: jotta järjestelmän synty voidaan selittää, täytyy olettaa sen olemassaolo ennen järjestelmää. (Wood 2002.)

Useissa kapitalismin alkuperää käsittelevissä kirjoituksissa ei oikeastaan ole koko alkuperää. Kuvataan ennemmin, miten kapitalismi vain vapautui feodalismin kahleista tai miten markkinasuhteet aivan kuin vain täydellistyivät hiljakseen. Tätä yleensä ryyditetään poliittisilla mausteilla, jossa autokraattinen valtio sai väistyä yhdessä herrojensa kanssa luonnollisten markkinoiden ja vapauden tieltä. Valitettavasti myös osa marxilaisista tulkinnoista tuntuu menevän saman tarinan mukaisesti. Yhteistä tällaisille näkemyksille onkin, että historia nähdään jonkinlaisena luonnollisena teknologian kehityksenä jne. Kapitalismin erityisyys pyritään peittämään. Kapitalismi on kuitenkin aivan erityinen yhteiskuntajärjestelmä. Siinä vallitsee tavarafetisismi ja elämä itsessään on saatettu markkinariippuvaiseksi. Kyse ei ole vain markkinasuhteiden vaan myös muiden yhteiskunnallisten suhteiden sääntelystä. (Wood 2002.) Pääomasuhteesta muodostuu koko elämää hallitseva hegemoninen valta. Mitään tällaista ei ole ollut aina olemassa. Se on historiallista. Miksi sen pitäisi siis olla historian päätepiste?

Kyse ei suinkaan ole vain porvarien tai oikeistolaisten sokeudesta historian suhteen. Sen olen saanut huomata. Seuratkaapa, miten itseään sosialisteiksi tai vasemmistolaisiksi kutsuvat poliitikot puhuvat asioista. Se on suorastaan jännittävää, vaikka ehkä hieman raivostuttavaakin. Sitä ollaan näet välillä niin sosialistia, mutta aika usein saa ihmetellä, missä se sosialismi on. Siis Jos näet tehdään se aivan perustava olettamus, jonka luulisi olevan suorastaan pakollinen, että kyse ei ole vain kapitalismin alalajista. Samat “ikuiset suhteet” ovat jumittuneita aivolohkojen väliin. Jopa “hurjimmatkin” ehdotukset ahdetaan sen maailman yhteyteen, jossa tavarafetisismi on kaiken perusta. Kun siis puhutaan jostain sosialismin noususta maailmalla (esim. Sandersin ympärillä oleva ilmiö tai muut hetkelliset “ryöpsähdykset”), kyse on usein vain jonkinlaisesta humanistisesta kannanotosta. Jos sosialismi haluaa olla jotain muutakin kuin tällainen sielun myötätuntoinen henkäys ikävässä maailmassa, sen pitäisi osata katsoa hieman syvemmälle. Siinä auttaisi jo vaikka pieni katsaus historiaa, jotta edes päästäisiin alkuun historian kanssa. Olenkin hyvin vakuuttunut siitä, että sosialidemokraattinen liike (tai sosialistinen liike yleensä) tulee tarpomaan paikallaan niin kauan kunnes se päättää alkaa jälleen ajatella itsenäisesti. Se on niin tottunut juoksemaan tämän maailman asioiden kanssa, että on unohtanut, että vaikka tässä maailmassa pitää osata elää, osaksi sitä ei koskaan saisi tulla. 

Lähteet:

Wood Ellen Meiksins 2002- The Origin Of Capitalism – A Longer View. Verso. New York/London. Ebook.