Politiikka ja itsestäänselvyydet

Mitä politiikka on? Jussi Vähämäki antoi siitä hyvän tiivistyksen tekstissään Time for Politics (2003). Politiikka on aina luopumista jo olemassa olevista ratkaisuista ja sijainneista. Siinä ei ole siis kyse jostain itsestään selvästä. Vähämäki painottaa, että kyse ei ole myöskään faktojen toistosta tai niiden uudelleen muistamisesta. Eikä kyse ole niiden järjestämisestä uudella tavalla. Kyse on tapahtumasta. Tapahtumasta, joka tuottaa muutoksen sen suhteen, mikä näyttäytyy normaalina tai täysin selvänä. Vähämäen mukaan politiikka tekee tämän leikkaamalla läpi olemassa olevien jakojen. (Vähämäki 2003, 187.) Tapahtuma avaa siis jotain uutta. Se tuottaa muutoksen tavassa kokea ja nostaa pintaan uusia elämän mahdollisuuksia (ks. Lazzarato 2006, 9-10). Todellinen politiikka ei siis ala esitettyyn kysymykseen vastaamisella, vaan itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisella.

Tämä politiikan määritelmä tuli minulle mieleen, kun luin Wendy Brownin haastattelua. Häneltä kysyttiin, että kuka oikeastaan on uusliberaali? Tähän hän vastasi kääntämällä kysymyksen ympäri: kuka oikeastaan ei ole uusliberaali tänä päivänä? Brown muistuttaa, että hallitseva ”järjellisyys” (rationaliteetti, eng. rationality), kuten uusliberalismi järjestelee sekä rakentaa erilaisia arvoja siten, että sitä ei oikeastaan edes huomata. Hän käyttää termiä ”reality principles”, ”todellisuusperiaatteet” kuvaamaan sitä, miten elämme ajattelematta koko tätä asiaa. Uusliberaalit normit tunkeutuvat kaikkialle aina taiteesta työpaikoille. Brown korostaakin, että on jokseenkin vaikeaa paeta tätä uusliberaalia rationaliteettia. Jopa kovimmat uusliberalismin kriitikotkin käyttävät esimerkiksi sosiaalista mediaa ennemmin oman markkina-arvonsa korottamiseen kuin minkään sortin vallankumouksen rakentamiseen. (Brown 2018.)

Jotta politiikka olisi siis politiikkaa, pitäisi sen onnistua kyseenalaistamaan nuo ”todellisuusperiaatteet”. Sen pitäisi pystyä avaamaan jotain uutta suhteessa hallitsevaan ”järjellisyyteen”. Se tuntuu kuitenkin monesti käyvän yhä mahdottomammaksi. Esimerkiksi mikä tahansa hallinto, joka pyrkii uusliberalismin suhteen toiseen suuntaan, joutuu kohtaamaan mm. finanssipoliittisia kriisejä sekä luottoluokitusten laskuja. Sama koskee myös yksilöitä, kuten Brown muistuttaa. Jos yksilö lähtee toiseen suuntaan, on vaarana, että hän kohtaa köyhyyden, itsetunnon menetyksen ja kenties koko hänen selviytymisensä on vaarassa. (Brown 2015, 22.) Murtautuminen ulos uusliberalismista ei siis ole helppoa, mutta tuskin koskaan maailman historiassa on ollut helppo murtautua ulos vallitsevista ”todellisuusperiaatteista”. Vapauttava tapahtuma tuskin tulee itsestään, joten politiikka – itsestäänselvyyksien kyseenalaistaminen – on yhä tärkeämpää. Se vain vaatii kovaa työtä. Täytyisi todella ymmärtää, mitä meidän ympärillämme tapahtuu. Sen jälkeen pitäisi miettiä, miksi nuo asiat ottavat tietyn muodon, jonka jälkeen niiden murtaminen vasta käy mahdolliseksi, koska silloin ne eivät ole enää itsestäänselvyyksiä. Nimittäin kaikki asiat, jotka kerran ovat syntyneet, voivat myös kerran kuolla.

Lähteet:

Brown Wendy 2015. Undoing the Demos: Neoliberalism’s Stealth Revolution. Zone Books. New York.

Brown Wendy 2018. “Who is not a neoliberal today?” Saatavilla: https://tocqueville21.com/interviews/wendy-brown-not-neoliberal-today/ Haettu: 20.2.2018

Lazzarato Maurizio 2006. Kapitalismin vallankumoukset. Tutkijaliitto. Helsinki.

Vähämäki Jussi 2003. Time for Politics. Teoksessa Alternatives 28 (2003), s. 187-197

Miten tahansa, niin aina kadut

Olen vielä itsellenikin selittämättömästä syystä alkanut kiinnostumaan Kierkegaardin ajattelusta. En ole vielä kovin pitkällä hänen ajattelunsa kanssa ja tunnen parhaimmillaankin hänen ajatteluaan hyvin apukoulutasoisesti. Vielä en ole siis tehnyt välejäni hänen kanssaan selväksi, mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Sanomattakin on selvää, että tuo kovinkin uskonnollisista lähtökohdista filosofiaansa tekevä hahmo luo vähintään mielenkiintoisen vastinparin Karl Marxille, jota voisin väittää tuntevani, jos en nyt aivan tarpeellisissa määrin, niin rutkasti keskitasoa paremmin.

Eräs Kierkegaardin ajatus onkin minua tässä viime aikoina pohdituttanut. Pohdituttanut se on vieläpä tavallista enemmän, koska hänen tapansa kirjoittaa (lukuisat pseudonyymit, ”kuka oikeastaan puhuu?”) tekee toisinaan haasteelliseksi ymmärtää, mikä on hänen todellinen kantansa. Tämä pohdituttanut asia on hänen näkemys siitä, että teetpä kummin tahansa, niin aina tulet katumaan.

Jokainen varmasti tuntee tällaisia hetkiä tai tilanteita. Itse tunnen näin hyvin usein kirjoittaessani jotain. Jos jätän tekstin mätänemään pöytälaatikkoon, kadun jatkuvasti sitä, että minulla ei ollut rohkeutta sitä julkaista. Jos julkaisen tekstin, niin saatan katua sitä, koska se ajoi minut ”myrskynsilmään”. Joka tapauksessa näissä kohdin muistutan itseäni siitä, että tehty on aina parempi kuin tekemätön, jolloin yleensä hetkelliset katumuksen aallot kaikkoavat suurimmilta osin. On nimittäin jokseenkin tyhmää ihmisen kirjoitella jotain pelkästään itselleen, koska onhan kirjoittamisessa jotain samaa kuin vaikkapa musiikkiesityksessä: jonkun toisen se täytyy kokea, jotta se olisi oikeasti teos.

Mutta toisin kuin musiikissa, kirjoittaessa voi ihminen huomata erään ikävän puolen. Musiikissa harvemmin tullaan sanomaan, että unohdit tuon tai tämän asian (paskaksi sitä voidaan kyllä kutsua). Musiikkikappale on paljon rajatumpi teos. Kirjoittaessa, ennen kaikkea kirjoittaessa politiikasta, saattaa huomata, miten aina joku on kertomassa, miten tuo tai tämä asia unohtui, vaikka kirjoittajalla on siitä täysitieto itselläänkin. Unohtuu, että rajaaminen, tekstien tyylilaji ja julkaisualusta ovat olennaisia. Itse sain kokea tämän kerran, kun todettiin, että eräs osio jäi hieman sisällöttömäksi. Tietenkin kaikesta voitaisiin kirjoittaa aikamoinen kirja, mutta jos tavoitteena on muutaman kappaleen mittainen ajatuksia herättävä teksti, niin ei siinä aleta tietokirjaa väsäämään. Jälleen kerran: teitpä miten tahansa, niin aina kadut. Rajaat, niin kadut rajaamista. Et rajaa, kadut sitä, että teit tekstistäsi sellaisen, että sitä ei jaksanut kukaan lukea. Mutta tästä pelosta on vain päästävä yli ja tehtävä se mikä on tehtävä: kirjoitettava.

 

Muuntohiili ja kolmas tie

Suomessakin sosialidemokraattisen liikkeen sisällä käydään toisinaan keskustelua ns. kolmannesta tiestä. Olen siihen itsekin toisinaan osallistunut, joskin en kovin näkyvästi. Tänä aamuna tuo kolmas tie kampesi itsensä jälleen silmieni eteen. Lueskelin nimittäin Zizekin kirjaa The Fragile absolute – or why is the Christian legacy worth fighting for? (2008). Hän pohdiskeli siinä, että eikö kolmannen tien todellinen viesti ole siinä, että ei ole olemassa toista tietä. Eikö tässä ole kyse, kuten Zizek mainitsi, juuri eräänlaisesta pseudohegeliläisestä negaation negaatiosta, jossa kolmas tie vie takaisin ensimmäiseen ja ainoaan tiehen. (Zizek 2008, 56.) Kysymys on oikein hyvä. Se on jopa kenties sietämätön. Se nostaa esille ainakin kaksi erilaista ulottuvuutta: miten rakentaa toinen tie ja ovatko kolmannen tien kulkijat lähtökohtaisesti toden totta ensimmäisen tien kulkijoita? Viittasin jo aiemmassa tekstissäni niin sanottuihin opportunisteihin, jotka tahtovat vain elää tietyn merkin alla, mutta eivät todella olla osa sitä. Eikö sama koske kolmatta tietä? Halutaan elää sosialidemokratian merkin alla (Esim. Blair ja kumppanit), mutta todellisuudessa otetaan askeleita ensimmäisellä tiellä?

Jos ajatellaan, että sosialidemokratialla, kuten nyt kaikilla muillakin poliittisilla liikkeillä, pitää olla jokin kiinteä ydin, niin onko kyse enää sosialidemokratiasta, jos tuo ydin on vaihdettu toiseen? Jos kyse ei ole enää toisen tien etsimisestä, vaan kulkemisesta ensimmäisellä tiellä kolmannen tien kaapuun pukeutuneena, niin voidaanko silloin puhua sosialidemokratiasta? Vertaisin tätä ehkä siihen, että jos kristinuskosta poistat Jeesuksen ylösnousemuksen ja ristinkuoleman, ei ole enää mitään kristinuskoa. On vain eräs juutalainen opettaja, joka kierteli kertomassa juttujansa.

Aiheeseen liittyen. Eilen sain katsottua loppuun Muuntohiili nimisen tv-sarjan. Sen eräs kohtaus – tai oikeastaan hyvin monikin niistä – nostatti monenlaisia pohdintoja. Kyseessä on sarja (liikoja spoilimatta), jossa ihmisen tietoisuus voidaan tallentaa ja siirtää uuteen kehoon (”sukkaan”). Heti mikään ulkoinen ei siis välttämättä paljasta, että ”sukassa” on joku toinen, mutta erilainen tietoisuus tietenkin paljastuu jossain kohtaa. Mietinkin, että eikö osaltaan kolmas tie toteuta juuri tämän tempun eurooppalaisen sosialidemokratian kannalta? Poistetaan alkuperäinen tietoisuus ja siirretään siihen uusi. Hetken tämä temppu voi toimia, mutta pian ihmiset alkavat tajuamaan, että kyseessä ei ole sama vanha tuttu asia. Alkuperäinen tietoisuus (miksi tämä liike alun perin syntyi?) ei ole enää paikalla. En nyt tahdo tietenkään maalata aivan liian tummia pilviä, mutta ei ole mikään salaisuus, etteikö eurooppalaisen sosialidemokratian sisällä käytäisi juuri tätä taistelua tietoisuudesta tai etteivätkö äänestäjätkin olisi huomanneet, että ”sukassa” saattaa olla joku toinen.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2008. The Fragile Absolut – or why is the christian legacy worth fighting for? The essential Zizek. Verso. London/New York.

 

Kuollut vai elävä työväenliike?

”Kauppa kukoistaa raunioilla. Kaupungit muuttuvat sorakasoiksi, kylät hautausmaiksi, kokonaiset maat autioiksi, väestö kerjäläislaumoiksi, kirkot hevostalleiksi; kansanoikeus, valtiosopimukset, liitot, pyhimmät sanat ja korkeimmat auktoriteetit on revitty hajalle.” (Luxemburg 1973, 8.) Näin väkevästi kuvasi Rosa Luxemburg aikoinaan sitä, mihin ensimmäinen maailmansota (tai silloin toki se oli vain suuri sota) oli johtanut. ”Kaunis aikakausi” oli päättynyt verilöylyyn. Roskakoriin olivat lentäneet niin porvarillinen kuin sosialistinen kehitysusko.

Tuo aikakausi on kiinnostanut ja vaivannut mieltäni jo useamman vuoden ajan. Vaikka sosialistit osasivat odottaa sodan syttymistä, ei siinä ollut tippaakaan ”mitä minä sanoin”-henkeä. Samassa rytäkässä nimittäin Toinen Internationaali paljasti oman kyvyttömyytensä. Se ei pystynyt estämään sotaa. Se ei pystynyt pysymään yhteneväisenä. Ehkä selviten tuo pettymys tulee esiin Rosa Luxemburgin katkerissa sanoissa: ”Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen rauhanaikana ja katkokaa toistenne kurkut sodassa!” Kun siis viimein oli maailma heittänyt sosialisteille haasteen, paljastui juhlapuheiden takaa jotain aivan muuta kuin oli luvattu. Sotakoneet lähtivät liikkeelle.

Onkin mielenkiintoista miettiä Victor Adlerin sanoja Internationaalin kokouksesta vuodelta 1912: ”Me voimme ajatella vain kauhistuneina sitä mahdollisuutta, että murhat, palot ja rutto kulkevat läpi Euroopan. Samalla suuttumus ja närkästys myllertävät rinnassamme. Ja me kysymme itseltämme: ovatko ihmiset, ovatko proletaarit todella vielä nykyäänkin sellaisia lampaita, että heidät voidaan kuljettaa mykkinä teurastuspenkkiin?” (ref. Luxemburg 1973, 15.) Kun noin satavuotta on kulunut näistä tapahtumista ja sanoista, voimmekin kysyä myös itseltämme, että olemmeko yhä valmiina menemään mykkinä kohti teurastuspenkkiä?

Turhautumistaan purki myös ranskalainen sosialisti Golay. Hän ei voinut sietää ajatusta, että sosialismi olisi vararikossa. Hän ei kuitenkaan väittänyt, että tätä julistavat olisivat kaikilta osin väärässä. Golay julisti kuolleeksi vain sosialismin erään muunnoksen. Tätä hän kutsui imeläksi sosialismiksi, jolta puuttui idealismin henki. Siitä ei ollut löydettävissä enää kiihkoa. Se oli sosialismia virkamiehen elein vakavalla perheenisän vatsalla varustettuna. Hän antoi tuomionsa tuolle sosialismille, joka harrasti tilastoja, mutta jolta puuttui rohkeus ja yltiöpäisyys. Golayn mukaan tuo sosialismi oli vajonnut korviaan myöten sovinnollisiin sopimuksiin kapitalismin kanssa. Esikoisoikeus oli myyty hernerokasta, kuten hän sanansa asetteli. (ref. Lenin 1976, 31-32.)

Debord on kuvannut hyvin tuota historiallista hetkeä, joka jakoi työväenliikkeen kahtia. Jos toisaalla bolsevismi taisteli Venäjällä voittoisasti omasta puolestaan, niin toisaalla sosialidemokraatit taistelivat voittoisasti vanhan maailman puolesta. Debord kuvaa tätä tilanteeksi, jossa työväenluokan representaatio (kumman tahansa valitset) on radikaalisti vastakkainen työväenluokalle itselleen. (Debord 2005, 93.) Juuri tätä kannattaisi miettiä myös tänä päivänä. Minkä puolesta me oikein taistelemme? Omanko? Vanhan maailmanko? Joillekin nämä tapahtumat menneisyydestä voivat tuntua mitättömiltä, mutta minä uskon, että juuri tuona hetkenä luotiin pohja myös monenlaisille selvittämättömille traumoille ja ristiriidoille, jotka hiljaisuudessa nakertavat ja jäytävät yhä työväenliikettä. Vieläkään emme uskoakseni ole päässeet eroon tuosta radikaalista vastakkaisuudesta (ennemmin se on lisääntynyt).

Paljon on siis mietittävää. Ehkä meidän tulisikin kuunnella tarkemmalla korvalla, mitä Golay kirjoitti. Ehkä olisi aika kuolleen sosialismin sijaan löytää se elävä sosialismi (jonka hän yhä uskoi selviytyneen kaikesta petoksesta huolimatta), jolla on yhä kiihkoa, joka ei ole kuin virkamies, joka ei harrasta vain tilastoja, joka ei hautaa itseään sovinnollisiin sopimuksiin jokaisessa mahdollisessa käänteessä. Ainakin sitä sopii miettiä. Päätänkin tämän Golay’n sanoihin:” Taipumattomuus on voimaa. Milloin ne [aatteet] ovat olleet vaikutusvaltaisia? Silloinko, kun ne olivat viranomaisten kesyttämiä, vai silloin, kun ne olivat taipumattomia? Milloin kristinoppi menetti arvonsa? Eikö juuri silloin, kun Konstantinus lupasi sille tuloja ja tarjosi vainojen ja teloitusten asemesta hovipalvelijan kaluunapuvun?…” (ref. Lenin 1976, 34.)

Lähteet:

Debord Guy 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Summa. Helsinki.

Luxemburg Rosa 1973. Sosialidemokratian kriisi. Otava. Helsinki.

Lenin V.I. 1976. Ranskalaisen sosialistin rehellistä puhetta. Teoksessa Lenin valitut osa 6. Kustannusliike Edistys. Moskova.

 

Pelkoja ja vavistuksia filosofien ja Paavalin kanssa

Spinoza määrittää pyyteen ja halun siten, että halu viittaa ihmisisiin heidän ollessaan tietoisia pyyteestään. Erotellessaan aiheeseen liittyviä seikkoja, Spinoza tuleekin tulokseen, että emme suinkaan tahdo tai pyydä mitään siksi, että pitäisimme sitä hyvänä sinänsä. Asia on oikeastaan vallan päinvastoin. Me pidämme jotain hyvänä, koska haluamme, pyydämme ja tahdomme sekä pyrimme siihen. Jos joku siis uskoo tekevänsä asioita vapaasta tahdostaan, niin hän näkee Spinozan mukaan unia silmät auki. (Spinoza 1994, 143,146.) Riippumatta siitä kuinka ankarasti Spinozan ajatuksen hyväksyy (ja ehkä itsekin kärjistän sitä aivan tarkoituksella), on siinä monta asiaa, joihin kannattaa kiinnittää huomiota. Olen itse käsitellyt sen joitakin puolia tekstissäni Oman onnen sepän monet haasteet. Tällä kertaa tahtoisin kuitenkin miettiä enemmän sen poliittisia seurauksia arkipäiväisemmässä mielessä.

Mikäli ajatuksemme hyvästä määrittyy sen mukaan, mitä me haluamme, nousee olennaiseksi poliittisen toiminnan kannalta halujen hallitseminen. Miten saada ihmiset haluamaan jotakin ja välttämään toista? Mutta Spinozan näkemys avaa yksilön kannalta myös jotain paljon synkempää ja radikaalimpaa. Missä menevät minun vapaan tahtoni rajat? Olenko oikeasti minä vai pelkkä voimien yhteenliittymä, joka kuvittelee kulkevansa vapaana, vaikka kaikki on vain pelkkää illuusiota? Oikeastaan minut sai kirjoittamaan tästä aiheesta Kierkegaardin kirja Pelko ja vavistus. En ole sitä vielä saanut loppuun ja ikioma kappaleeni saapui vasta eilen postissa. Tässä omassa kappaleessani oli kanteen nimen lisäksi printattu pidempi pätkä koskien juuri tätä asiaa. Vapaasti suomennettuna ja tiivistettynä Kierkegaard kysyy, että jos ei ole ikuista tietoisuutta, vaan pelkkä kuohuva voima, niin olisiko elämä mitään muuta kuin epätoivoa? (Kierkegaard 2005.) Täytyy myöntää, että kyseinen kysymys on vaivannut myös minua.

Jos me siis näemme unia silmät auki, niin paljonko meillä on tehtävissä? Ehkä tämä on yksi niistä syistä, minkä takia olen tuntenut jonkinlaista vetoa teologian suuntaan. Kyse on siitä, että pelkkien kuohuvien voimien sijaan tahdon säilyttää jonkin tekijä X:n, joka antaa mahdollisuuden nimenomaan tehdä muutakin kuin nähdä unia silmät auki. Ehkä se on pelkkää harhaa, mutta niin on ehkä myös se, että kirjoitan näitä kirjaimia mukamas omasta vapaasta tahdostani. Tästä tulikin mieleen eräs väittely, jossa osallisina oli minä ja toinen eräisiin juhliin kutsuttu. Kävimme kiivasta keskustelua vapaasta tahdosta ja päätin ottaa sen linjan, että se on mahdoton, jos mennään puhtaan materialistiselle pohjalle, koska kaikki voitaisiin pistää pelkän syy-seuraus-suhteen sisään. Kenties joku minua nokkelampi löytäisi (vaikka aina kvanttimaailmaa pitkin, josta tiedän tasan yhtä paljon kuin joku, joka on sattunut lukemaan mielenkiintoisen tieteisfantasiaromaanin) tuohon ratkaisun, mutta se ei tässä ole olennaista. Olennaista on se, että vastaväittäjä tuntui hyväksyvän oletuksen, mutta silti kummallisesti puhui jostain aivojen todennäköisyyslaskennasta, jonka perusteella päätös tehdään ja piti tätä vapaan tahdon merkkinä. Tiedä tuota, mutta minusta koko tuo prosessi, jos oikein hiuksia halotaan, oli jo päätetty, mikäli se oli mennäkseen tietyllä tavalla, koska materiaaliset voimat johtivat tuota laskentaa. Sanomattakin selvää oli, että olimme jonkinlaisessa umpikujassa enkä jaksanut enää väitellä sen näkökannan puolesta, jota kohtaan tunsin Kierkegaardin sanoin pelkoa ja vavistusta.

Mutta jos yritetään löytää tästä kaikesta jotain huvittavaa, niin onhan se hauskaa seurata ihmisiä, jotka ovat niin tavattoman varmoja omien näkemystensä hyvyydestä. Omalla tapaa tuollainen hauska tapaus olen itsekin, mutta pienellä twistillä: minä tasan tarkkaan tiedän näkemysteni nojaavan johonkin, mihin olen tavalla tai toisella päättänyt luottaa (mutta teinkö sitäkään vapaasta tahdosta?). Tietyt ihmiset yleensä, kun tuppaavat saamaan aikamoisia itkupotkuraivareita, kun kaikki eivät haluakaan heidän mukaisesti, koska ovat itselleen todistelleet, että he ovat yleisen hyvän puolella. En tässä todellakaan puolusta relativismia, pois se minusta, mutta en myöskään aio sulkea ovea siltä mahdollisuudelta, että millään ei ole yhtään mitään väliä. Tuota mahdollisuutta pienentääkseni yritän siis kehittää jotain sellaista, jota voisi kutsua teologiseksi politiikaksi, joka takaisi asioiden merkityksen. Tähän törmäsin eräällä tavalla Badioun Paavalista kertovassa kirjassa. Eräs mielenkiintoisimmista ulottuvuuksista Paavalissa onkin nimittäin hänen järkähtämätön uskollisuutensa ”aatteelle”. Hänen ajattelussaan totuusproseduuri ei sisällä erilaisia asteita. Joko ihminen osallistuu perustavan tapahtuman julistamiseen ja menee sen avaaman polun kanssa loppuun asti tai sitten hän ei todella ole ”mukana”. (Badiou 2003, 22.) Tätä järkähtämättömyyttä pyrin noudattamaan hieman toisessa kontekstissa.

Pienenä loppusoittona jatkan hieman Paavalista, vaikka se rikkookin nyt pahasti tekstin rakennetta. Tahdon kuitenkin tuoda esille vielä hänestä kumpuavan universalismin ajatuksen. Paavalin ajattelussa olennaista onkin, että hän pyrkii pystyttämään uuden kristillisen diskurssin. Tämä tarkoittaa sen erottamista juutalaisesta ja kreikkalaisesta diskurssista. (Badiou 2003, 41-42.) Lisäksi Paavalia ajaa eteenpäin se, että etniset tai kulttuuriset erot – mm. kreikkalaisten ja juutalaisten välillä – eivät ole mitään. Uudessa järjestyksessä näillä kahdella ei ole eroa. Kuten kirjeessään roomalaisille kohdassa 10:12 hän toteaa: ”Juutalaisen ja kreikkalaisen välillä ei ole eroa. Kaikilla on sama Herra, ja häneltä riittää rikkautta kaikille, jotka huutavat häntä avukseen.” (Badiou 2003, 57.) Paavalin suurin intohimo onkin – onhan hän kansakuntien apostoli – universalismi. Hänen vakaumuksensa on, että tapahtuman tila tai ”alue” tulee sen tuottamilta vaikutuksiltaan ylitetyksi. (Badiou 2003, 95.) Vaikka tapahtuma kosketti suoraan juutalaisuutta (se tapahtui sen ”sisällä”), sen vaikutukset koskevat koko ihmiskuntaa.

Ehkä en osaa itseäni selkeästi selittää, mutta tämä on se ”ristiriita”, jonka läpi itse kuljen. Täysin tietoisena kaiken mahdollisesta merkityksettömyydestä, tietoisena siitä, että ei ole mahdollisesti mitään yhteistä, saati universaalia, mutta silti päädyn puolustamaan nimenomaan näitä molempia. Kyse on siis mitä suurimmissa määrin uskonloikasta ja uskollisuudesta tietylle asialle.

Lähteet:

Badiou Alan 2003. Saint Paul – The Foundation of Universalism. Stanford University Press. Stanford, California.

Kierkegaard Soren 2005. Fear and Trembling. Penguins Books. Lontoo.

Spinoza Benedictus 1994. Etiikka. Gaudeamus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

 

”Meillä ei ole ideologiaa.” Juu, ihan varmasti.

Jari Lindström on kyllä yksi politiikan mielenkiintoisimmista tapauksista. Ei suinkaan sen takia, että hän osaisi asiansa niin järkähtämättömästi, että sitä pitäisi ihailla – monesti aivan päinvastoin – vaan siksi, että hän jaksaa elää aivan omissa maailmoissaan.

Tänä aamuna (15.2.) törmäsin Keskisuomalaisesta otettuun valokuvaan, jossa oli Lindströmin seuraava lausahdus: ”Meillä ei ole ideologiaa. Olemme asioiden hoitajia. Meitä kiinnostaa se, että löytyy fiksu ratkaisu.” Tarkkaan en voi sanoa, mihin asiayhteyteen (koska en kyseistä lehteä omista) tuo liittyi, mutta arvata vain saattaa. Se ei kuitenkaan muuta sitä seikkaa, että jälleen kerran (tästä olen jo aiemminkin kirjoittanut) Lindström osoittaa hyvin kattavan tietämättömyytensä sen suhteen, mitä ideologia on. Hän on suorastaan malliesimerkki nimenomaan ideologian varassa toimivasta ihmisestä, joka kuitenkin luulee olevansa niin paljon ylempänä, että kuvittelee, että mikään ei häntä kahlitse!

Aivan liikoja en aiempaa tekstiäni vastaavasta aiheesta ala toistamaan, mutta tahtoisin kysyä vielä kerran arvon ministeriltä, miten sinusta on tullut ihmistä mahtavampi, kun arkipäiväsi pysyy koossa ilman minkäänlaista ideologiaa? Vai olisikohan aika myöntää, että olette – arvon ministeri – itse niin syvällä tietyssä ideologiassa, että olette saavuttaneet jo sen viimeisen momentin, jossa ette edes enää tunnista sitä ideologiaksi, vaan asioiden luonnolliseksi tilaksi? Tätä teidän kannattaisi oikeasti alkaa kovasti nyt miettimään ennen kuin paukuttelette henkseleitä ”asioiden hoitaja” tittelillä tai syytätte toisia ideologisuudesta.

Pseudoaktiivisuus

Todellinen vaara edistyksellisen politiikkaan suhteen ei sijaitse toimijoiden passiivisuudessa, kuten Zizek meitä muistuttaa, vaan ennemmin kummallisessa pseudoaktiivisuudessa. Ihmisillä on tavaton tarve päästä osallistumaan ja olemaan aktiivinen tässä ja nyt. He haluavat vain ”tehdä jotakin”, vaikka juuri tästä touhuilusta pitäisi vetäytyä.  (Zizek 2007, 26.) Äkkiseltään tämä voi kuulostaa oudolta, mutta miettikääpä teidänkin poliittisia tuttuja. Kuinka moni heistä osallistuu aktiviteetteihin, joilla ei ole tuon taivaallista merkitystä suuntaan eikä toiseen, mutta niillä voi kerätä aktiivisuuspisteitä ja kenties hyvän ihmisen lisää? Veikkaan, että aika monta tapausta jokainen pystyy nimeämään. Moni varmasti myös itsensä. Tässä en itsekään tee poikkeusta, koska kun oikein olen itselleni rehellinen, niin aivan samanlaista pseudoaktiivisuutta tulee harrastettua kuin moni muukin. Siksi tämä kritiikkini kohdistuu myös enimmissä määrin itseeni.

Yksi esimerkki pseudoaktiivisuudesta on siis se, että mitään asiaa ei saisi jäädä miettimään kovinkaan pitkäksi aikaa, vaan pitäisi olla jo menossa tekemään jotain. Joskus mietin, että jos samanlaisella asenteella tehtäisiin politiikan sijaan jotain konkreettista, esimerkiksi rakennettaisiin taloja, niin monet näistä taloista varmasti sortuisi. Piirustukset ja mittaukset? Ei nyt ole aikaa, kun täytyy rakentaa! Tai ehkä vielä parempi esimerkki olisi se, että meillä on metsästysjoukko, joka lähtee saalistamaan kylää vaivannutta vaarallista petoa, mutta yhtäkään pyssymiestä ei kiinnosta ottaa selville sitä, millä tavoin tuo peto käyttäytyy, mikä on sen luonto. Lähdetään vain metsälle kova uho päällä ja katsotaan kuinka käy. Joko peto sitten karkaa tai yllättää metsästäjät, mutta tulipahan tehtyä jotain eikä istuttua pöydän äärellä suunnittelemassa, ottamassa asioista selvää.

Kenties sosiaalinen media – niin pappamaiselta kuin se tuntuukin sanoa – on osa syynä tähän meidän laajenevaan pseudoaktiivisuuteen. Ei ole oikeastaan enää väliä sillä, mitä tapahtuu tai saavutetaan kunhan voidaan muille viestittää jonkinlaista asennetta. Twitterit laulaa ja Facebook kiehuu. Tästäkin on Zizekillä sanansa sanottavana. Ei mies, joka asuu suuressa kaupungissa todella tarvitse Land-Roveria, vaan hän haluaa kertoa sillä jotain. Hän halua näyttää, että hän elää down-to-earth-asenteen merkin alla. (Zizek 2007, 16.) Kuinka moni, meistäkin, vain viestii asioilla jotakin, vaikka emme oikeasti eläisi niiden mukaisesti? Tätä tarkoittaa elää merkin alla. Se on ihan eri asia kuin elää esimerkiksi todella down-to-earth. Kenties eräs esimerkki voisi olla muotipunkkarit, jotka eivät todellakaan olleet punkkareita, vaan halusivat vain viestiä tuota asennetta turvallisesti muotikataloginsa takaa. Kenties hyvä esimerkki on myös ns. opportunistit, jotka tahtovat elää tietyn merkin alla, viestiä tiettyä asennetta, mutta ei kuitenkaan elää järkähtämättömästi sen mukaisesti.

Yhä kasvavissa määrin tätä pseudoaktiivisuutta kuitenkin tuetaan. Milloin tahdotaan suorastaan ihastella sitä, että ihmiset eivät enää tahdo omistautua asialle tai aatteelle samalla tavalla kuin ennen, vaan ihmiset haluavat tulla tekemään vain pieniä piipahduksia, niitä poliittisia projekteja, joilla näpsäkästi rakentaa identiteettiä kuin kauppatavaraa vailla huolta omistautumisesta. Tullaan tekemään jokin pikku proggis ja ollaan niin maailmaa muuttavaa, vaikka sillä ei ollut väliä suuntaan tai toiseen. Todellinen temppu olisi joskus pysähtyä, katsoa mitä oikein ympärillämme tapahtuu, ja toimia sitten. Touhuilu saisi jo loppua. Toisinaan olisi jopa parempi kuin ei tehtäisi mitään. Mietittäisiin vain.

Lähteet:

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

Ilonpilaaja

Kirjoitin viime tekstissä siitä, miten vaikeaa voi olla asioiden myöntäminen, vaikka me kaikki tietäisimme asioiden todellisen laidan. Tuota kirjoittaessani tuntui koko ajan siltä, että varmasti olin asiasta – tuosta myöntämisen vaikeudesta – jotain mielenkiintoista joskus lukenut, mutta en vain saanut sitä päähäni. Jälleen kerran saan kuitenkin kiittää alitajuntaani, koska eksyin sattumalta, tai sitten en, sellaisten muistiinpanojen ääreen, joissa tästä ilmiöstä kirjoitettiin.

Zizek antaa kirjassaan How to Read Lacan (2007) aiheesta valaisevan esimerkin. Ajatellaan, että meillä on joukko ihmisiä, jotka kaikki tietävät jonkin likaisen yksityiskohdan. He myös tietävät toistensa tietävän tämän samaisen yksityiskohdan. Sitten erään kerran yksi heistä päättää sylkäistä tuon tiedon ilmoille ja kaikki nolostuvat. Zizek kysyy, miksi näin? Kaikkihan he tiesivät tuon asian eikä kukaan saanut käyttöönsä uutta tietoa. Kyse on siitä, että nyt tuo ryhmä ei voi enää kuvitella tai elää siten kuin kukaan ei tuota tietäisi. Suuri Toinen tietää nyt tämän samaisen likaisen yksityiskohdan. (Zizek 2007, 25.)

Kun siis ihmettelin viime kirjoituksessa sitä, miksi tiettyjä asioita ei suostuta ottamaan esille tai myöntämään, niin edellinen esimerkki antaa siihen hyvän vastauksen. Se pakottaisi meidät elämään tietoisesti niiden asioiden kanssa. Se pakottaisi meidät tekemään jotakin. On paljon helpompi toimia siten kuin mitään sen suurempaa ongelmaa ei olisi tai että emme tietäisi. Tällöin mikään ei pääse häiritsemään ”tavallisen arjen” mukavaa poljentoa. Muistelen Zizekin kirjoittaneen samaisesta ilmiöstä koskien Yhdysvaltojen sotarikoksia ja miksi oli tärkeää, että tietovuotajat ovat niitä paljastaneet. Kyse ei ole siitä, ettemmekö olisi tienneet, että rikoksia tapahtuu, vaan siitä, että olemme voineet tähän asti esittää, että emme mukamas tiedä. Sitten tulee joku, joka tuo kaiken niin selvästi esille, että kukaan ei voi enää asiaa kieltää. Kukaan ei voi enää jatkaa elämäänsä siten, että ei mukamas tietäisi.

Suurin vihollinen on siis tietämättömyys, mutta ei tietämättömyys sinänsä. Kyse on tietämättömyydestä, joka on täysin harkittua – joko laiskuudesta tai turvallisuudentunteesta johtuen. Me emme tunnu haluavan, että joku hölösuu tulee ja kertoo sen, minkä oikeastaan kaikki jo tiesivät. Siksi kenties sanotaan, että totuuden puhuja ei saa yösijaa. Hän kun menee ja tuhoaa sen mukavan arjen, jonka varaan politiikassakin moni rakentaa uraansa. Ilonpilaaja, perkele!

Lähteet:

Zizek Slavoj 2007. How to Read Lacan. W W. Norton & Company, Inc. New York.

”Me emme tahdo myöntää kuinka kusessa me oikeasti olemme”

Kävin mielenkiintoisen keskustelun muutama päivä sitten erään toverin kanssa. Käsittelimme monenlaisia asioita, mutta huomasin itse nostavani esille kerta toisensa jälkeen sen, että ”me emme tahdo myöntää kuinka kusessa me oikeasti olemme”. Toistin sitä niin usein, että jos keskustelukumppanini ei sitä laittanut merkille, niin ainakin itse laitoin.

Huomasin suorastaan kiihtyväni tämän seikan äärellä. Kädet alkoivat vispaamaan aivan kuin ne yrittäisivät hakea ilmasta käsitteitä asiaa selventämään. Ajatus lensi yhdestä teemasta toiseen. Aivan kuin olisin yrittänyt kerralla sylkäistä suustani sen, mikä minua niin kovin ärsytti. Tätä kirjottaessanikin tuntuu siltä kuin tahtoisin oksentaa tavattoman määrän asioita kerralla paperille. Yritän kuitenkin hillitä itseni. Aloitan yhdestä erityisestä ärsytyksen aiheesta.

Eräs aivan perustavanlaatuinen ongelma, joka syystä tai toisesta näyttää unohtuvan sosialidemokraateilta, on se, että 1970-luvulla pääosin kaikissa OECD-maissa kiellettiin valtion menojen suora keskuspankkirahoitus. Finanssimarkkinat ovat ottaneet täten olennaisen roolin rahan luomisessa ja ovat samalla myös päättäneet, että parhaat ”vakuudet” luotavalle rahalle saadaan esimerkiksi ennemmin kiinteistösijoituksista kuin työllistävistä investoinneista. (Virén & Vähämäki 2015, 67.) Kuten Lazzarato on huomioinut, mikäli julkisen velan hoitamisessa ei voida turvautua rahapoliittisiin mekanismeihin – so. keskuspankin apuun – tulevat juurikin rahoitusmarkkinat väistämättä laajenemaan (Lazzarato 2014, 23).

Tai ehkä ei pitäisi puhua unohduksesta. Kerran asiasta tenttasin nimittäin erästä merkittävää toveria, joka tuntui olevan hyvinkin tietoinen tilanteesta. Mielenkiintoista ei siis ole se, etteikö asia olisi tiedossa. Mielenkiintoista on se, että politiikkaa tehdään aivan kuin tuo tieto ei vaikuttaisi mitenkään yhtään mihinkään – sitä ei suostuta myöntämään. Kyse on aivan samasta kuin se, miten pääoma on investoinut jo kymmenet vuodet nimenomaan työvoiman vähentämiseen – ainakin länsimaissa – korjatakseen voitonsuhdelukua, mutta silti meidänkin piireissä puhutaan investoinneista aivan kuin ne ratkaisivat työttömyystilanteen. Tällaiset tietämättömyydet tai ”unohdukset” saavat minut ärsyyntymään. Ne muodostavat sen möntin, jonka tahtoisin sylkäistä tai oksentaa. Kuten Streeck on osoittanut – ja tämä liittyy läheisesti edelliseen – hidas kasvu ja työttömyys ovat tuloksia investointilakosta. Pääoma voisi investoida, mutta ei sitä tee (tai investoi sen juuri työvoimaa vähentävästi tai muualle parempien vakuuksien perässä). Syy on luottamuksen puutteessa. Taloudellisen kasvun stimulointi edellyttää nimittäin tasapainon löytämistä pääoman voitto-odotusten ja sosiaalisten vaatimusten kuin myös palkka- ja työllisyysodotusten välillä. (Streeck 2014, 23.)

Tämä on se ”kusinen” ulottuvuus, jossa me elämme. Pääomalla on niskalenkki. Se on 1970-luvulla tapahtuneen uuden poliittisen järjestäytymisensä (finanssivetoistuminen) ansiosta onnistunut saamaan yliotteen kaikkialla. Tämän suhteen meitä on pääasiassa kahta koulukuntaa: 1) Ne, jotka sopeutuvat tilanteeseen ja 2) Ne, jotka eivät huomaa edes koko tilannetta, vaan uskovat vanhoihin kompromisseihin. Molemmat koulukuntavaihtoehdot ovat kuitenkin huonompia. Pitäisi osata raivata kolmas tie (ei kuitenkaan Giddensin kolmatta tietä, joka on yhtä ensimmäisen joukon kanssa), joka osaa elää tässä maailmassa (mitä oikeasti tapahtuu?), mutta ei kuulua siihen (mitä on tehtävä?). Toisin sanoen tarvittaisiin vanhaa kunnon teoriaa ja poliittista omistautumista sekä vähemmän virkamiehelle tyypillistä passiota.

Lähteet:

Lazzarato Maurizio 2014. Velkaantunut ihminen. Tutkijaliitto. Helsinki.

Viren Eetu & Vähämäki Jussi 2015. Seutu joka ei ole paikka. Tutkijaliitto. Helsinki.

Streeck Wolfgang 2014. Buying Time – The delaeyd crisis of democratic capitalism. Verso. London/New York.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia:

Miten ratkaista ratkaisematon?

”Todellinen talous” – voiko siihen palata?

Työtä, työtä, työtä, mutta mitä me sillä oikein tarkoitamme?

Oman onnen sepän monet haasteet

Kissat eivät ymmärrä huumoria

Kuulemani mukaan taivaassa ei ole huumoria, koska tuska on kaiken huumorin enemmän tai vähemmän peitelty tausta. Myös Nietzsche on todennut sen, miksi juuri ihminen kaikista olennoista nauraa: hän kärsii niin suuresti, että hänen täytyi keksiä nauru. Radiostakin sain kuulla, että erään nauruepidemian taustalla olisi ollut tiukan kurin tuottama trauma tai muu pahoinvointi, joka laukesi laajamittaisena naurujen aaltona, joka tuntui kestävän ja kestävän.

Vielä ei ole siis havaittu kissojen ja koirien nauravan. Vielä en ole löytänyt pientä kissaani tuijottamasta seinää syvissä mietteissä. Vielä en ole kuullut tuon karvakasan suusta mietinnän päättävää makoisaa naurua, jota saattelisi pienet kyyneleet valuen kissanpojan karvaisia poskia pitkin. Vielä en ole nähnyt kissani kierivän pitkin lattioita nauraen maailmalle niin, että sanat eivät tahdo tulla ulos. Vielä en ole nähnyt kissani myöskään kiinnittelevän piikikkäitä koukkuja sanojensa pitimiksi ja ripustavan niitä minuun tehden pilkkaa ja hauskuuttaen omalle paikalleen asettunutta koiraa, joka toimisi hänen standp-up-shownsa yleisönä. Kissat eivät ymmärrä huumoria. Kissoja ei olemisen ongelma haittaa tuon taivaallista. Ne menevät kupilleen ja syövät nappulansa. Sen jälkeen ne ottavat torkut.

Muistelisin Zizekin kirjoittaneen Jugoslavian hajoamisesta, että ensimmäinen merkki siitä, että jokin oli todella huonosti, oli vitsien katoaminen. Huumori on siis jotain sellaista, joka pitää tuskan kurissa ja estää sen muuttumisen joksikin vakavaksi. Ilman huumoria, ilman hyviä vitsejä elämän typeryydestä väkivalta astuu tilalle.

Jos siis kuvainnollisesti taivaassa ei ole huumoria, niin tuskin sitä on helvetissäkään. Taivaassa huumori puuttuu, koska tuskaa ei ole, helvetissä siksi, koska se ei ole jarruttamassa tuskaa. Ihmiskunnan kannattaisi ollakin varuillaan sen kanssa, että poistaessaan huumorin, onko se poistamassa sitä taivaan vai helvetin tieltä. Kovin taivaalliselta kun tämä maailma ei näytä.